Sulkakynällä tauko arkeen, S, Kirjehaaste vol. 2

[syysvilja]

Hermione-isä-kirjeenvaihtoa vuosien varrelta, Kirjehaaste vol. 2

Author: natte
Beta: Purriainen
Rating: S
Paring: ei varsinaisesti, lukekaa rivien välistä jos tahdotte
Genre: drama, ehkä pienenpieni hippunen angstia?
Disclaimer: Harry Potter kavereineen kuuluu J.K.Rowlingille, minä vain räpellän ja kirjoittelen hahmoja hyväksikäyttäen mukavia pieniä kirjeitä.
Summary: Hermione kirjoittaa joulun alla kirjeitä isälleen paetakseen hetkeksi todellisuudesta. Samalla hän myös löytää isän vanhoja kirjeitä menneiltä vuosilta helmilaukustaan.

A/N: Sijoittuu siis Kuoleman Varjeluksiin, ja tässä tulee olemaan jonkin verran kirjeitä sekä Hermyltä, että tämän isältä. En tiedä, olenko tyytyväinen vai en tähän ensimmäiseen. Mutta Kirjehaaste täytyi jotenkin saada alkuun. Toivon, ettei Hermy ole liian OoC. Näin viimeyönä unta, että sain seuraavan äidinkielinkurssin tehtävistä kaikista jotain niin huonoa että voi olla että huolehdin vain turhasta. Ja siinä kurssissa kirjoitettiin kirjeitä, jäiks! Enne? Toivottavasti ei!


Sulkakynällä tauko arkeen


Hei.

Mitä kuuluu, onko Australiassa lämmintä?
Onhan siellä varmaan, täällä kun on talvi. Sataa vettä kuin viimeistä päivää ja ihmettelen, jollei pian jonkin valtameren pinta ala vaarallisesti laskea kaikkien näiden pisaroiden takia. No, kyllähän minä oikeasti tiedän, että tämä on vain luonnollinen osa veden kiertokulkua ja niin edelleen, mutta olen huomannut, miten paljon itseään voi viihdyttää miettimällä asioita edes hetkisen lapsekkaammasta, yksinkertaisemmasta näkökulmasta.

Vähän kuin silloin, kun olin juuri aloittanut koulun ja lähdimme telttailemaan. Sam oli pelotellut, että metsässä asui peikkoja, jotka söivät pikkulapsia välipalakseen. Jokainen pieni puhuri tuntui silloin jättiläisen henkäykseltä, ja taisin olla koko viikonlopun hieman hysteerinen. Ymmärrettävää, kun en tahtonut tulla syödyksi.

Kirjoitan tätä kirjettä vain omaksi ilokseni - Harry on kieltänyt minua ottamasta minkäänlaista kontaktia ulkomaailmaan. Ikään kuin minä en sitä olisi tajunnut jo silloin, kun lähdimme Kotikolosta. Pelkästään tällainen yksi kirje voi asettaa meidät suureen hengenvaaraan, joten parempi olla riskeeraamatta. Onhan tässä kuitenkin kyseessä yksi kuraverinen ja yksi Poika-Joka-Elää, ei ole siis varaa olla itsekäs.

Tiedätkö, välillä minun tekisi mieli juosta lähimpään kylään - varsinkin silloin, kun yövymme niiden lähellä ja katuvalot vilkkuvat pieninä pisteinä teltan ovensuulle - rynnistää puhelinkoppiin ja soittaa jollekin. Ihan kelle tahansa, jollekin, jonka olen joskus tuntenut vaikka koulun kautta. Kuka tahansa kelpaisi viemään ajatukset takaisin tavalliseen elämään, vanhoihin unelmiin, siihen naapurustoon jossa olisin saattanut lasteni, aviomieheni ja lemmikkikissani kanssa asua. Niihin ihmisiin, joita olisin kutsunut ystävikseni ja kaikkiin niihin hetkiin, joita olisimme voineet yhdessä kokea.

Pieni pako ulkomaailmaan, tavalliseen elämään. Vaikka tavallinen onkin vain illuusio, samanlainen asia ja idea kuin täydellinen - Platonin mukaan vain varjo siitä alkuperäisestä, mitä me kaikki kopioimme. Emmekä edes onnistu siinä.

Välillä tahtoisin vain tauon tästä kaikesta, mutta tiedän, etten voi saada sitä. Harrylla on tehtävä, ja vaikka Ron jättikin meidät, minun täytyy edes yrittää auttaa ja tukea ystävääni. Hän kun näyttää olevan se ainoa tällä hetkellä.

Isä, minua pelottaa. Pelottaa se, ettei Harry enää tiedä, mitä tehdä ja jäämme kiertämään kehää. Se, että me jäämme kiinni. Se, ettemme löydäkään kaikkia hirnyrkkejä. Se, että te jäätte kiinni. Onneksi kuitenkin se, että teidät löydettäisiin Australiasta, on melko epätodennäköistä - jästejä on tällä maapallolla monikymmenkertainen määrä velhoihin nähden, joten tiedät-kai-kenellä (en tiedä, toimiiko Tabu myös kirjoitettaessa, mutta turha riskeerata siitä huolimatta) olisi aika suuri urakka lahdata joka ikinen ei-taikova ihminen tästä maailmasta.
Hän taitaa keskittyä Brittein saariin näin aluksi.

Mutta, vahtivuoroni alkaa olla lopuillaan ja suoraan sanoen, minulla on nälkä. Uskaltaisikohan lähteä käymään kaupassa - alamme Harryn kanssa kyllästyä sieniin...

Ron ei ole vieläkään tullut takaisin. Minulla on ikävä sinua ja äitiä.

Rakkain terveisin,
Hermione

[Nyyhti]

Voi kun tämä oli nätti! Aivan ihana ja todella Hermionemainen, siitä ei päässyt mihinkään. Aluksi olin vähän ihmeissäni, sillä eiväthän Hermionen vanhemmat muistaneet että heillä ylipäätään oli tytär, joten miten ihmeessä Hermione voisi kirjoittaa isälleen. Mutta sitten tuli se kohta, jossa Hermione sanoi kirjoittavansa vain omaksi ilokseen, ja se teki oikeastaan tästä ficistä vieläkin suloisemman. Selvästi Hermionella oli todella todella todella ikävä, kun hän vain kirjoitti itsekseen kirjettä voimatta kuitenkaan lähettää sitä. Aivan ihana idea.

Ron tuli tässä hyvin esille. Tässä ei ollut sellaista vihaa häntä kohtaan, että miksi hän oli ollut niin idiootti ja lähtenyt - vain sellaista hiljaista hyväksyntää ja hiukan ehkä kaipuuta, joka kuitenkin kiellettiin. Varsinkin tuossa lopussa, kun Hermione sanoi ettei Ron ole vieläkään tullut takaisin ja heti seraavassa lauseessa kertoi ikävöivänsä vanhempiaan. Siitä tuli juuri sellainen vaikutelma, että oikeasti Hermionen olisi tehnyt mieli sanoa, että hänellä on ikävä Ronia, mutta hän ei vain voinut.

Siinä kohdassa, jossa Hermione haaveili aviomiehestä, lapsista ja lemmikkikissasta ja omasta talosta, oli jotain hyvin surumielistä. Teki vain mieli vastata kirjeeseen ja kertoa, että kyllä hän tulisi saamaan ne kaikki sitten lopussa, ja ei Hermionen tarvinnut turhaan pelätä, koska kyllä he vielä onnistuivat.

Yhteenvetona tämä oli aivan ihana ja tunteikas kirje, ja minä odottelen että pääsen lukemaan lisää (:

[Vanilje]

Tää oli oikein kiva kirjeficci. Surullisen haikea, mutta kuitenkin kaunis.

Mielestäni olit onnistunut pitämään Hermionen kyllä aika hyvin IC:nä. Kirjeessä oli sellaisia kivoja pieniä yksityiskohtia, joista Hermionen persoonallisuus tuli esiin. Esimerkiksi alussa, kun Hermione pohdiskelee sateen määrää ja meren kuivumista. Myös se kohta, jossa Hermione lainasi Platonia, oli jotenkin kovin Hermionemainen.

Tekstistä välittyi hyvin Hermionen ajatukset, ja koko ficin yleistunnelma. Hermionen tunteet. Myöskin ympäristöä oli onnistuttu kuvailemaan kivasti pienillä lauseilla. Ainakin tunnelma välittyi selkeästi lukijalle asti. Hermione tunsi olonsa ehkä hieman pelokkaaksi ja oli  epävarma mahtaako koko hirnyrkkien etsintä päättyä niin kuin he toivovat. Tavallaan myös kolmikon väliset suhteet tulivat esiin kirjeestä. Hermione piti Harrya tärkeimpänä ystävänään, koska hänellä ei ollut ketään muutakaan. Vaikka kyllä hän Harryä pitää ystävänään muutenkin. Sitten Ronin häipyminen sai Hermionen surulliseksi, ehkä hän jollain lailla rakasti Ronia vaikka sitä ei tekstissä mainittukaan? Hermione myös varmaan pelkäsi, mitä Ronille on voinut tapahtua. Hän oli myös huolissaan yleisesti siitä, missä Ron mahtaa olla. Sitten se oli myös kiva kohta, jossa Hermione kertoi haluavansa soittaa ihan kenelle vain, jotta pääsisi vähän irti jatkuvasta huolesta ja srtessistä. Se oli jotenkin tietyllä tavalla suloinen kohta.

Se ehkä teki myös tästä ficistä jotenkin koskettavan, kun Hermione sanoi haluavansa edes hetkeksi paeta todellisuutta. Kyseinen kohta oli mielestäni jotenkin tavallaan kovine realistinen, koska varmaan moni muukin olisi joka aika loppuun kulunut tuollaisessa tilanteessa. Halu paeta todellisuutta teki Hermionesta jotenkin herkän, ehkä hauraankin. Ja varsinkin kun Hermione sitten pakenee kirjeeseen, jossa haluaa puhua vanhemmilleen. Se teki tästä vielä jotenkin surullisemman. Varsinkin, kun tietää miten rankkaa se on Hermionelle ollut muokata vanhempiensa muistia niin, etteivät nämä muista enää tytärtään.

Joka tapauksessa, mielenkiinnolla odotan seuraavia kirjeitä, jos niitä kerran on tulossa. Kiitoksia kovasti tästä koskettavasta ja kauniista ficistä!

[syysvilja]

nominal: Kiitos kauheasti ihanasta kommentista! Mahtavaa kuulla, että pidit ja että Ron saatiin tähän mukaan hyvin - yksi lukuisista kipukohdista kun tätä kirjoitin. En tahtonut liikaa sellaista mässäilyä 'nyyh nyyh missä olet rakas Ronny' mutta kuitenkin se, ettei koko ihmisestä olisi mitään edes mainittu, olisi tuntunut hassulta. Ja tuosta viimisestä lauseesta - ensin siinä luki vain että Hermyllä on ikävä. Mutta sitten päätin olla ovela (joo todella) ja lisätä siihen vanhemmat. Mutta joo, varmaan tarpeeksi (tylsästä) luomisprosessista - toivottavasti tämä seuraava kirje on mieleesi ja kiitos vielä kerran!

Purriainen: Aa sä olet neiti ihan uskomaton! Kiitos kiitos kiitos että jaksat nähdä vaivaa ja kommentoida näitä siitä huolimatta, että olet tämänkin jo betannut. Kommentti on aina kommentti, sanottiin se sitten miten monta kertaa eri kanavien kautta suht samanlaisena! Mutta hauskinta tässä on se, että koen olevani suhteellisen optimistinen ja positiivinen ihminen - miksi siis kirjoitan aina kaikkea surullista ja angstia? Sitä lienee syytäkin pohtia... Mutta kiva, jos sun mielestä kirjotan sitä hyvin, haha! Mukava myöskin kuulla, että kaiken maailman vertaukset sun muut oikeasti toimivat; usein niitä tulee kirjoitettua melkein puolihuomaamatta Eli siis kiitos sulle jälleen kerran kovasti kommentista, arvostan tosi paljon!

Vanilje: Suuresti kiitoksia sullekin, että kommentoit - piristi kovasti päivää! Mahtavaa kuulla, että mielestäsi Hermy oli IC! Kenties suurin pelko koko kirjeessä oli että mennään liian syvällisiksi ja unohtuu se kirjaviisas kouluja käynyt kirjoittaja. Tai että menee liian kepeäksi ja näsäviisaaksi sanaleikiksi - sitäkään kun ei haettu tällä kertaa ihan takaa. Luin tuossa ennen joulua KV:tä ja jotenkin vain alkoi miettiä, että miten rankkaa kaikki on varmasti ollut Hermionelle: ensin vanhemmat ja unhoituta, sitten kahden pojan kanssa keskelle metsään, rakkaus häipyy jonnekin ja jäädään yksin angstisen maailmanpelastajan kanssa (okei, okei, ei ehkä ihan noin suoraviivaista). Ja ensimmäisenä kirjeficcinä olen iloinen siitä, että homma toimi ja langat pysyivät käsissä ja kasassa ja niin edelleen.
Kiitos siis sinullekin kauniista kommentistasi!

A/N: Hahaa, alkuperäinen kirje numero yksi, mutta joka onkin nyt sitten kirje numero kaksi. Ja saamme palata ajassa taaksepäin ja päästään vähän eri tunnelmiin... Olkaa hyvä.
Se saattaa tuntua vähän lyhyeltä, toivottavasti ei kuitenkaan liian.


Ensimmäinen luokka


Rakas Hermione,

mitä isän isolle tytölle kuuluu? Täällä kotona aletaan valmistautua jouluun - äitisi on alkanut marmattaa jokavuotisen tapansa mukaan siitä, miten ikkunakoristeet ja muut valot ja härpäkkeet ovat jotenkin kummassa kulkeutuneet kellarin perälle. Saan varmaankin kaivaa ne esiin lähiaikoina, jos rakkaan tyttäreni vanhoilta tavaroilta pääsen etenemään edes puoliväliin. Pitäisiköhän Neppu-koirasta ja Lukutoukkasesta joutaa viimeinkin eroon - eihän yksitoistavuotias enää sellaisilla leiki, vai mitä? Kunhan vitsailin!

Miten koulussa sujuu? Oletko saanut ystäviä? Äitisi on ollut hieman huolissaan sinusta, mutta kai se on vain äitien ikiaikainen tehtävä huolehtia kaikesta mitä tulee jouluvaloihin ja tyttäriin. Minä olen yrittänyt vakuutella häntä siitä, ettei sinulla tuskin ole mitään hätää, mutta jotenkin se viime kirjeessä mainitsemasi peikko ei rauhoittanut häntä kovinkaan paljon.

Opettajasi laittoivat meille alkusyksystä viestiä, että pärjäät heidän mielestään erinomaisen hyvin - jatka samaa rataa, olet ilmiselvästi perinyt isäsi loistokkaan lukupään! Äitisi koittaa kuikuilla paraikaa olkani yli ja totesi, että kuulemma hän oli se priimus ja luokkansa paras.

Kateellisen panettelua, sanon minä. Pääsinhän minäkin opiskelemaan hammaslääketiedettä jo toisella yrittämällä! Olen varma, että sinä pystyt noilla aivoillasi tekemään elämässäsi juuri sitä, mitä ikinä tahdot - jatkat vain samaa rataa niin hurmaat vielä sekä vastaantulijat että verokarhut.

Laitan tähän kuoreen myös vähän hammaslankaa, sillä pitäisi pärjätä loman alkuun asti. Meidän täytyisi ehtiä vielä käydä postissa ennen töitä - äitisi ei tahdo myöhästyä lempipotilaansa juurihoidosta. Ja tähän äitisi tahtoisi lisätä, että tämä potilas ei ole missään tapauksessa hänen suosikkinsa ja muistuttaa vielä ksylitolin tärkeydestä. Huolimatta siitä, että taikamaailmassa reiät varmaankin taiotaan hups vain pois.

Huomaa, että olet siunattu meillä hammaslääkärivanhemmillasi.

Paljon haleja ja suukkoja, vanhempasi odottavat sinua jo lomalle kotiin.

Rakkaudella,
Isäsi

[Nyyhti]

Hahahaha miksei minulla ole tuollainen isä joka kirjoittelee tuollaisia kirjeitä! Haluannn!

Tosi hyvä, ettet ollut laittanut tätä ensimmäiseksi. Jos olisit, minä ainkin olisin ajatellut vain “jee vähän söpä, vanhoja kirjeitä!”. Kun aloitit tuolla toisella kirjeellä, tässä tulee enemmän esiin tuo ihan alussa kertomasi juoni (tai no, mistäs minä tiedän, vaikka sen ei olisi aluksi pitänyt olla sellainen edes ).

Ihanaa löytää jostain ekalta luokalta asti peräisin oleva kirja. Jotenkin tuli surullinen olo, kun Hermionen isä kysyi onko hän saanut ystäviä. Raukka kun taisi vielä ainakin melkein tuohon asti olla niin yksinäinen ): Ja hajosin ihan totaalisesti sille peikkokohdalle! Tai no, hajoilin aika pahasti monelle muullekin kohdalle. Kuten ihan alussa sanoin, minäkin tahdon saada tuollaisia kirjeitä Hermionen isällä on ilmiselvästi aivan loistava huumorintaju.

Viittaukset äitiin olivat ihania. Ja juuri sellainen “hehehe olet perinyt aivosi minulta hehe tosin äiti väittää muuta”. Aaaaa niin hauskaa! Lisäksi se hammaslangan lähettäminen (ja erityisesti lisäys, mihin asti sillä pitäisi pärjätä - olisi varmasti ihan katastrofi jos se loppuisi) sekä ksylitolin merkityksen korostaminen olivat hauskoja. Yllätyin kuitenkin, kun Hermionen isä sitten vielä lisäsi, kuinka Hermionea on siunattu hammaslääkärivanhemmilla - en olisi meinaan yhtään odottanut sitä. Olen aina saanut sellaisen käsityksen, että Hermionen vanhemmat ovat niin tosissaan juttunsa kanssa, etteivät tajua kuinka hassuja osaavat hammaspakkomielteen kanssa välillä olla

[foxtrot]

Ensimmäisestä kirjeestä oikein henki pidätetty epätoivo näennäisen pirteän mietiskelyn takaa: ensin Hermione aloittaa niin arkisesti säästä ja lopussa paljastaa kuitenkin pelkonsa ja epäilyksensä koko retken suhteen. Vaikka ympäristöä kuvailtiin näennäisen vähän, siitä sai selkeän kuvan rivien välistä: tämä oli juuri sellainen kirje, jonka voisi kuvitella syntyvän sateessa ja pitkästä eristäytymisestä muista ihmisistä. Jotenkin olit onnistunut tekemään kirjeestä hyvin Hermionen tyylisen, ja hänen persoonansa, toiveensa ja pelkonsa oli saatu mahdutettua näinki lyhyeeseen tekstiin. Oikein näen Hermionen kirjoittamassa tätä hieman kosteasta ilmasta kupruillelle paperille teltan edessä...

Toinen kirje oli vastakohdaksi niin pirteä ja pilke silmässä kirjoitettu, että tuli pakostakin vähän haikea olo Hermionen puolesta, olisi arvatenkin surkeaa istua homeisessa teltassa juron ystävän kanssa ja lukea sitten tällaista. Nyyhky!  Ja aivan mahtavaa oli myös mukaan tuputettu hammaslanka, niin hammaslääkärimäinen teko ruveta jauhamaan hampaiden hyvinvoinnista kirjeen lopussa. Oli myös ehdottomasti oikea ratkaisu sijoittaa kirjeet näin päin, koska nyt tunnelma oli oikeanlainen ja säilyi varsinkin, kun nämä luki peräkkäin.

En nyt tiedä oliko tämä kovinkaan hyödyllinen kommentti, mutta mutta. Kiitos näistä somista teksteistä!

[amorgirl]

Oi tää oli kiva, Jotenki se eka kirjo oli tosi Hermionemainen, joku taiski sanoo et ihmetteli vähän, että miten se niille kirjottaa jos se muunsi niitten muistia. Ni samoin ittekkin ihmettelin hetken, kunnes sitten mainitsitki sen omaks iloks kirjottamisen. Tosi luontevata tuntu, siis se, että kirjotteli.

Tykkäsin paljon, voin vaa kuvitella miltä on tuntunu ku 11 vuotias lapsi lähetetää kouluun ties minne ja sieltä  tulee kirjeitä joissa kerrotaan peikoista.

Hassua, miten se isä oli nii rauhallinen asiasta. Mutta, ehkä se usko Hermionen olevan turvassa. 

Kai tähän tulee enemmänki kirjeitä? Ois kiva kuulla mitä muuta Hermione on kertonu vanhemmilleen vuosien aikanna.

♥:llä am

P.S Tykkäsin paljon, jos en viä maininnu

[cadaverous]

Tämä on taatusti kirjehaasteen parhainta antia! 

Huomasin itse, että toisen näkökulmasta on melko haastavaa kirjoittaa uskottavia kirjeitä. Tarina lipsahtaa helposti pois raiteiltaan, mutta olet pitänyt homman hyvin hanskassa. Hermionen kirje oli hyvin luonteva, kuin hänen itsensä kirjoittama. Mielestäni oli suloista, kuinka hän kaiken ympäröivän pimeyden keskellä irroittautui hetkestä ja eli muistoissaan. Voin kuvitella isohampaisen, takkutukkaisen tytön teltan vieressä kauhusta kankeana. Eikä Hermione pelännyt turhaan, muutama vuosi myöhemmin hän kohtasi ihkaelävän peikon ja sai melkein tuntea nahoissaan sen valtavan nuijan voiman.

Mielestäni on mukava välillä lukea, kun Hermione myöntää olevansa heikko. Yleensä hän on se, joka pitää narut käsissä ja pään kylmänä. Voin vain kuvitella, kuinka pahalta Hermionesta tuntui pyyhkiä itsensä vanhempien muistista ja istuttaa vieraita ajatuksia heiden mieleensä. Hermionella ei ole enää ketään, johon hän voisi turvallisesti ottaa yhteyttä. Minun on vaikea uskoa, että kuolonsyöjät vaivautuisivat valvomaan jästipuhelimia, mutta Hermione ei tunne ketään, kenelle voisi soittaa ja purkaa pahaa oloaan. Hän vuodatti osan tunteistaan paperille, paljastamatta kuitenkaan kaikkea sisällä vellovaa pelkoa.

Jään odottamaan jatkoa!

[syysvilja]

Hävettävän pitkä tauko tuli tähänkin, mutta nyt lupaan saattaa tämän kesän aikana loppuun!

Suuri kiitos kaikille kommentoijille, helteet ovat väsyttäneet minua niin etten ala tällä kertaa yksitellen vastamaan kaikille, anteeksi. Mutta tahdon, että tiedätte palautteenne merkitsevän minulle hurjan paljon! Kiitos kauheasti jokaikiselle siitä että vaivauduitte uhraamaan muutaman minuutin kommentoimiselle!

A/N: Noniin, en ole tätä lukenut useampaan otteeseen enkä jättänyt kypsymään, mutta toivottavasti se ei tällä kertaa haittaa. Toivottavasti tykkäätte!


Toinen luokka

Rakas isä,

kiitos kirjeestä ja hammaslangasta. Ja purukumista ja hammastahnasta. Ron nauraa minulle niiden takia ja sanoo että jästit kehittelevät kaikkea turhaa, mutta minä sanoin hänelle että kuurausloitsua on hiukan vaikea käyttää, kun ei ole taikasauvaa. Siihen hän marmatti jotakin vastaukseksi, mutta olin onneksi jo niin keskittynyt loitsuaineeseeni, etten kuullut. Ron on välillä ihan tyhmä.

Täällä Skotlannissa sataa aika paljon, varsinkin näin loppusyksystä. Vaikka tuskin teitä kiinnostaa kuulla säästä. Onko äiti kunnossa? Viime kirjeessä mainitsit hänen olevan hieman väsynyt ja nuhainen. Toivottavasti se on vain kausiflunssaa, korkeintaan influenssanpoikasta.

Kaikkea kummaa on sattunut. Ei mitään mistä teidän täytyisi huolehtia, tietenkään, kuolleita kukkoja ja kangistunut kissa. Opettajat saavat varmaan pian selville, mistä on kyse. Ginny on hyvin kiintynyt päiväkirjaansa, ja tuntuu ettei me puhuta enää asioista niin paljon. Kaikista asioista (tyttöjen jutuista) ei vain voi puhua Harryn tai Ronin kanssa. Varsinkaan Ronin. Hän varmaan joko järkyttyisi ja pyörtyisi tai juoksisi karkuun tai nauraisi. Tai kaikkea samaan aikaan.

Mutta täytyy nyt mennä, en tahdo myöhästyä iltapäivän tunneilta. Meillä on pimeyden voimilta suojautumista ja professori Lockhart on täydellinen puupää. Joudun varmaan opiskelemaan itsenäisesti, että saan hyvän arvosanan.

Kerro äidille terveisiä ja muistakaa kastella niitä kukkia takapihalla!

Hermione

[Nyyhti]

Voi hyvänen aika Kuinka hermionemaisen suloista! Tai no, oikeastaan ehkä ennemmin kovin toisluokkalaisen suloista, jos niin nyt voi ilmaista. Voin niin hyvin kuvitella kaksitoistavuotiaan olevan kovin huolissaan kaukana asuvista vanhemmistaan, ja kuitenkin Hermione kokee olevansa niin iso, että hän voi ja hänen pitääkin antaa vanhemmilleen neuvoja. Kerrassaan sopivaa!

Tämä oli hirmuisen lyhyt, mutta tässä oli kaikki olennainen. Toisaalta on ihan oletettavaa, että noin nuori ei kirjoita mitään tämän pidempää, onhan kyseessä kuitenkin vain yksinkertainen kirje vanhemmille. Silti olisin ajatellut Hermionelta vähän pidempää vastausta, onhan hän nyt kuitenkin Hermione.

Suloisinta tässä olivat nuo viittaukset toisen vuoden tapahtumiin, kangistumisiin ja muihin. Eihän tuossa toki ollut muusta kyse kuin melkeinpä elämästä ja kuolemasta, mutta mitä sitä suotta vanhempia huolestuttamaan.

Ja ai niin - ihan selkeä ihastumisen poikanen Ronia kohtaan! Voin vain kuvitella, kuinka Hermionen vanhemmat saavat samankaltaisia kirjeitä vuodesta toiseen, ja kun Hermione ja Ron menevät naimisiin lopulta, he vain myhäilevät itsekseen ja toteavat "vihdoinkin".

Vähän harmittaa, että tämä loppuu tähän. (Jos siis ymmärsin oikein.) Tämä oli minusta aivan ihana idea, ja olisi ollut kovin kiva lukea joka vuodelta vaikka vain yksi kirjeenvaihtokerta, jos ei enempää. Siinä olisi tavallaan nähnyt sen kehityksen, joka Hermionen ja hänen vanhempiensa suhteessa on tapahtunut. Nyt tämä oli vain vähän tällainen söpö juttu, jossa ei ollut mitään ihmeellisempää, vaikka potentiaalia idealla olisi todellakin riittänyt!