Nimi: Porkkanasotaa
Kirjoittaja: poppa
Ikäraja: K-11 I’d say
Henkilöt: Otto ja Karri
Genre: Onko tää sitten draamaa kun ei tää oikein mitään muutakaan ole?
ehkä vähäsen huumoria seassa
Summary: ”Me saadaan kohta potkut molemmat!”, mä kivahdin ja tajusin käyttäytyväni erittäin epäporkkanamaisesti.
”Miks mä muka saisin? Mä oon vaan farkkukaupan myyjä, ei mun tarvii olla mikään siveyden sipuli, toisin ku sun, rehu”, Karri kommentoi ja raapi päätään.A/N: Yhdistin kahden kaverin haasteet, lopputulos oli tämä
Porkkanoista kaikki kunnia Wappenille
~*~
”Mikä helvetti, mä en enää ikinä usko ku joku puhuu ’loistavasta tilaisuudesta’”, mä jupisin ja tunsin käden lämähtävän olkapäälleni.
”Hyvää työpäivää, Porkkanapoika”, käden omistaja sanoi ihan vaan piruuttaan. Mä en kommentoinut yhtään mitään sen suuntaista kuin että tunge sä porkkanat ihan vaan niihin kireisiin housuihisi, en tietenkään. Sen sijaan mä kävelin päättäväisesti toiselle puolelle henkilökunnan pukuhuonetta ja loin murhaavan katseen itseäni voitonriemuisesti virnuillen katsovaan tummahiuksiseen poikaan. Helvetti, katotaan kumpi tässä vielä nauraa. Mun ei sentään tarvitse keskustella ihmisten ahtereiden koosta.
Mä avasin hampaitani kiristellen tumman puukaapin, tungin kassini sinne ja avasin hupparin vetoketjun.
”Siinä voi tulla kuuma, pistä jotain kevyttä alle”, oli Jussila sanonut mulle kun mä hain… työvaatteeni siltä. Niinpä mä riisuin hupparin ja sen alla olleen pitkähihaisen, Suomen kesä se on tunnetusti lämmin, ja puin valkoisen teepaidan niiden tilalle. Sitten mä potkaisin kengät jalastani ja katsoin nenääni nyrpistäen oranssia kangasta.
Ajattele rahaa, mä komensin itseäni ja tartuin puvun vetoketjuun, avasin sen ja pujottauduin sisään. Mä tunsin itseni lähinnä naurettavaksi työntäessäni pääni aukosta ulos ja istuessani penkille, jotta voisin vetää kengät takaisin jalkaan. Ne mä sentään sain pitää itselläni.
”Hauskaa päivää vaan Otto, toi väri sopii sulle aivan loistavasti”, mä kuulin taas äänen ovelta, puraisin kieltäni ja käännyin ympäri.
”Ja muista sä nimilappus, Jeremias Karri Kristian”, sanoin ja virnistin mahdollisimman pirullisesti. Poika katsoi mua hetken ja paiskasi sitten pukuhuoneen oven kiinni. Se ei selkeästi oikein pitänyt nimestään. Okei, Karriksi sitä sanottiin mutta kukaan täysijärkinen ei edes kuvittelisi, että mä jättäisin käyttämättä sen koko nimeä, kun se on mikä on. Sitä se ikuinen sota meidän kahden välillä teettää.
1-1, mulle. Eikun hups, tasan se onkin.Mä vetäisin syvään henkeä ja vilkaisin itseäni peilistä. Voi jumalauta että voi ihminen näyttää typerältä. Mä oikaisin vaaleat kiharat parempaan asentoon, lukitsin kaappini oven ja astuin ulos pukuhuoneesta.
Mä en enää ikinä hanki kesätöitä, päätin vajaan tunnin kuluttua,
en ainakaan sellaista, jossa pitää pukeutua porkkanaksi ja mainostaa suomalaisia kasviksia.Mutta okei, mä saan tästä rahaa, ajattelin. Ihan mukavasti ottaen huomioon, että mä vain seison ja sanon pari sanaa ja leikkaan välillä kurkkua ja esitän hymyileväni.
Negatiivisempi puoli olikin sitten vastapäinen kauppa jossa myytiin farkkuja. Ja jossa Karri oli töissä. Se irvisteli mulle pitkin päivää, näytti kieltään ja virnuili aina kun joku tyttö käveli mun ohitseni. Mä toivoin että sen päälle olisi pudonnut kasa farkkuja ylähyllyltä kun se yrittäisi nostaa niitä.
Mä laskin minuutteja ruokataukoon ja yritin katsoa kaikkialle muualle kuin farkkukauppaan enkä edes huomannut kun joku ipana osoitti mua ja hihkaisi; ”Kato äiti, polkkana!”
Mä huomasin ipanan siinä vaiheessa kun se kirmasi mun luokseni ja yritti halata mua. Mä työnsin sen säikähtäneenä kauemmas, hullu lapsi. Ei porkkanoita halailla, niitä syödään perkele. Tai no, toisaalta, ihan hyvä että sillä on selkeästi vääristynyt käsitys siitä, mihin kyseistä oranssia pitkänmallista kasvista on tarkoitus käyttää, koska olisi voinut olla hyvin häiritsevää, jos se olisi ruvennut pureskelemaan mua siinä.
Lapsen äiti tuli ja otti pirpanansa kädestä kiinni ja hymyili mulle.
”Ei, Lotta, saa koskea, herra Porkkana ei varmaan pidä siitä. Kysy Lotta lupa, saako halata”, se sanoi puoliksi mulle, puoliksi lapselleen.
Voi luoja.
”Saako sua halata, hella Polkkana?”, lapsi kysyi ja katsoi mua valtavilla sinisillä silmillään. Mä yritin nopeasti ajatella miten sanoisin kohteliaasti painu vittuun ja toivoin jopa että Karri päättäisi huudahtaa jotain siihen väliin, mutta ei tietenkään.
”Eh”, mä hymyilin, ”tää puku ei oikein kestä”, keksin ja lapsen suupielet kääntyivät alas. Äiti nappasi nopeasti ipanan kädestä kiinni uudestaan ja alkoi vetää sitä mukanaan seuraavan suuntaan. Mä huokaisin helpotuksesta ja kohotin katseeni farkkukaupan suuntaan. Karri nojaili vino virne naamallaan oveen. Perkele.
Karri oli ärsyttävä tapaus. Sillä oli tummanruskeat hiukset joita se laittoi geelillä varmaan tunnin aamulla ja sitten sillä oli kapeat kasvot, vihreät silmät, kulmakoru oikeassa kulmassa ja pisamia pienehkössä nenässään. Se oli tyttöjen mielestä herra-helvetin-kuuma tai jotain ja mä toivoin että sen geeli loppuisi kesken aamulla ja se tulisi joskus kouluun normaalin ihmisen näköisenä. Se muotoili ne sellaiseksi piikkimäiseksi kampaukseksi ja suoristi niskahiuksensa. Jessus.
Mä katselin sitä kun kauppakeskuksessa ei puoli kymmeneltä kovin paljoa muutakaan elämää ollut. Sillä oli päällään sellainen typerä kaupan turkoosi edestä napitettava paita ja kireät farkut, joita se vielä roikotti niin, että bokserit olisivat vilkkuneet, jos sen paita olisi noussut yhtään. Ja niistä farkuista roikkui turkoosit henkselit.
Se vilkaisi mua kulmat koholla ja mä näytin kieltäni. Tyhmä ihminen. Se näytti mulle keskisormeaan.
Mä hikoilin kuumassa puvussani ja tuijottelin tylsistyneenä farkkukaupalle. Kohensin vähän ryhtiäni kun näin naapuriluokan Johannan kävelevän kohti. Se oli saatanan hyvännäköinen muija. Mutta valitsiko se terveellisten kotimaisten kasvisten sijasta farkut, totta kai. Karri näytti mulle ensin kieltään ja nuolaisi sitten ilmaa. Mun teki mieli kuristaa se niihin helvetin henkseleihinsä, joita sillä oli varmaan sadat. Mä olin nähnyt sillä melkein joka päivä erilaiset. Nyt sillä oli mustat, joissa oli valkoisia pilkkuja.
Mikä helvetin idea siinä oli että se roikutti niitä jossain polvitaipeissaan asti? Kyllä ihmiset nyt sen reisiä muutenkin katsoivat, ilman että sen täytyi hakea huomiota niihin kirkuvanvärisillä nauhoilla.
Mä katselin kuivasti kun Karri kierrätti Johannaa ympäri kauppaa, mutta Johanna poistui sieltä melkein heti.
Mä kohottelin Karrille kulmiani ja näytin kieltäni. Se esitti ottavansa pöydältä jotain ja puraisi.
”Mitä Porkkana?”, se huikkasi ja mä toivoin että se kompastuisi niihin helvetin henkseleihinsä. Pistäisi nyt perkele vielä rusetin kaulaansa jotta näyttäisi vielä typerämmältä.
Yhtenä torstaiaamuna mä poljin ostoskeskukselle juuri ajoissa ja tein nopean spurtin ehtiäkseni pukuhuoneeseen ajoissa ja melkein törmäsin Karriin.
Se hymähti jotain ja vaihtoi paitansa toiseen. Mä heitin tavarani penkille ja kiskoin paidan päältäni pois ja vilkaisin ovelle, kun kuulin sen aukeavan. Karrihan se tietenkin oli jo menossa.
”Oivoi Ottoseni”, se sanoi vino hymy naamallaan, ”toi sun poskies punainen ei oikein sovi sun oranssiin asuusi. Sähän voisit mennä ihan vaan tolleen sinne ja leikkiä tomaattia.”
Mä olisin halunnut iskeä sille jotain takaisin, mutten keksinyt mitään. Paitsi jotain heittoa siitä, kuinka kauan se vietti aamulla suoristusraudan kanssa, mutta siinä vaiheessa se oli jo niin kaukana, että olisi ollut lähinnä naurettavaa huutaa se sen perään. Tukehtuisi hiuslakkaansa vaan.
Mä seisoskelin puuduttavan tylsistyneenä ja yritin vastustaa kiusausta siirtyä nojailemaan seinään. Kauppakeskus oli aina aamuisin ihan tyhjä, eikä siellä kyllä arkipäivisin muutenkaan suurempia ihmismääriä ollut. Teini-ikäiset eivät jaksaneet vaivautua niin kauas, kun kaikki samat liikkeet sijaitsivat keskustassakin, joten täällä pyöri lähinnä lähellä asuvia. Joita ei niitäkään paljoa ollut.
Mä olin oppinut vähentämään vaatetta koska siinä puvussa oli kuuma, mutta sillä hetkellä mä olisin lähinnä halunnut olla alasti, olisi ollut edes vähän viileämpi.
Mä katsoin pitkästyneenä Karria joka viikkaili farkkuja pinoihin.
Minkä helvetin takia
sen piti käyttää niin kireitä farkkuja? Housut myötäilivät sen reisiä ja pohkeita ja oikein korostivat kiinteitä lihaksia. Voi luoja, miksi mä tuijotan sen jalkoja?
Se kurotti pitkän pöydän toista päätä kohti saadakseen jotkut farkut sinne ja sen paita nousi ylemmäs. Sen lisäksi, että sillä oli kireät farkut, niin pitikö sen pitää niitä niin, että sen bokserit näkyivät? Varsinkin kun helvetti
nekin myötäilivät sen ihoa ja suhteellisen hyvännäköisiä pakaroita.
Mä repäisin ajatukseni Karrista ja sen lihaksikkaasta alaruumiista takaisin omaan porkkanamaiseen ahdinkooni. Mulla oli hiton kuuma ja mä olisin ihan oikeasti halunnut riisua suunnilleen kaiken, mitä mulla oli päälläni. Miksi mä menin ajattelemaan riisuutumista, mä kysyin itseltäni, olo tuli vielä tukalammaksi.
Karri ilmestyi taas nojailemaan ovenkarmeihin ja tarkkaili mua huvittuneena.
”Mitä Porkkana?”, se huikkasi.
”Mitä suoristusraudalle kuuluu?”, mä vastasin. Se pyöräytti silmiään ja kohotti toisen kätensä hiustensa sekaan. Se käsivarsien lihakset erottuivat selkeästi.
Mä mietin mahdollisia tapoja nolata se, ja mun mieleeni juolahti, että mä voisin repiä siltä vaatteet pois. Mutta toisaalta, se oli niin lihaksikas ja hyvännäköinen jätkä ettei se olisi edes ollut noloa. Helvetti.
”Meinasitsä mitä tehä juhannuksena?”, se huikkasi mulle ja nyki farkkujaan vähän alemmas. Mä vilkaisin sen farkkujen kireää etumusta. Se näytti ihan siltä, kuin sillä olisi seisonut. Jostain syystä mulle tuli vielä kuumempi sen ajatuksen mukana.
”Ajattelitko grillata porkkanoita?”, se jatkoi. Mä olisin halunnut grillata sen. Paitsi että hiuslakka ja muut sen päässä olevat töhnät haisisivat varmaan pahalta palaessaan.
”Ja sä ajattelit varmaan viettää hauskan viikonlopun ja harrastaa seksiä suoristusrautas kanssa”, mä heitin takaisin ja ohi kulkenut nainen katsoi mua pöyristyneenä. No voi herregud sentään, ajattelin.
”Eiku
sun kanssa hei, mä oon aina halunnu naida porkkanaa”, Karri vastasi ja mä laskin päässäni kuinka huonosti voin käyttäytyä ennen kuin saan potkut.
”Ja mä oon aina miettiny miltä tuntuu tunkee suoristusrauta per- siis hei hyvää päivää pidättekö kotimaisista vihanneksista?”, mä vaihdoin erittäin nopeasti aihetta kun mua kohti käveli joukko ikääntyviä naisia.
Karri näytti siltä että tukehtuu kohta naurunsa pidättämiseen. Hah. Tukehtuisi vaan pois niin ei häiritsisi hyvännäköisillä jaloillaan ja pakaroillaan mua enää.
Mammakerho jäi keskustelemaan mun kanssani kotimaisista vihanneksista ja mun teki vaihteeksi mieli kuristaa Karri henkseleihinsä.
Naisten lähdettyä mä näytin sille erittäin sivistyneeseen tapaan kieltäni. Se lähetti mulle lentosuukon vastaukseksi.
Fuck you, Jeremias Karri Kristian.Mä kuvittelin sen mielessäni seisomaan alasti suoristusrauta kädessään ja kuristumaan suoristusraudan johtoon. Mikä oli ihan kiva ajatus. Mä mietin hetken ajatteliko se samoja musta, mutta tuskinpa vain. Jos se ajattelikin mua alasti, niin ei se voinut haluta mun kuristuvan mihinkään, ei tietenkään. Ainakaan mun mielestäni.
Ruokatauon jälkeen mä seisoskelin aavistuksen viileämmissä fiiliksissä, mä olin saanut riisua sen puvun jopa puoleksi tunniksi päältäni. Mulla olisi kohta jotain hiertymiä reidet täynnä sen naurettavan vaatteen takia. Mun mielessäni käväisi, että joku kiltti ihminenhän voisi puhallella niitä jos mä valittaisin tarpeeksi kauan. Musta tuntui, että mun oikean jalkani sisäreidessä oli oikeasti valtavan kokoinen hiertymä.
”Ota ne pois, mä haluan nähdä, minkälainen se on!”, mä kuulin Karrin hihkaisevan ja ensimmäinen ajatus oli
mitä vittua ja mä käännähdin nopeasti ympäri. Se puhui jollekin kaverilleen. Joka potki kenkiä jalastaan, veti sukan pois ja näytti nilkkaansa. Ja sitten toista. Eli joko sen nilkoille oli tapahtunut jotain väkivaltaista ja dramaattista tai sitten se oli ottanut tatuoinnin. Ehkä se oli tatuoinut Karrin nimet jalkaansa?
Mä tuijotin tylsistyneenä farkkukauppaa ja tajusin jotenkin etäisesti katsovani Karrin takamusta. Tänään sillä oli musta-vihreä raidalliset henkselit. Mä kohotin vähän katsettani ja tajusin sen katsovan itseäni tuttu vino virne naamallaan.
Voihan peruna.”Meinasitko nää kauankin mun persettä katella?”, se huikkasi ja mä kiitin jokaista suomalaista vihannesta siitä, että kauppakeskuksen aula oli sillä hetkellä tyhjä.
”Miks mä sun persettä kattelisin?”, vastasin. Karri naurahti ja nuolaisi tarkoitetun pornosti alahuultaan.
”Mistä mä tiiän, Porkkanapoika. Ehkä sä haluat mua?”
”Älä kuule sotke omia haaveitas muhun, kiitos”, mä vastasin.
”Ahhaha, enks mä sanonu jo, että mä oonki aina halunnu tietää millasta ois naida porkkanaa?”, Karri heitti takaisin.
”Joo no tätä kyseistä kotimaista vihannesta myydään ihan tossa viereisessä kaupassa ihan kohtuuhintaan, niin että käypä ostamassa yks ja testaa. Siin on sulle juhannustekemistä!”
Karri näytti hetken täysin sanattomalta.
Haha, sucker, 3-2 mulle.”Testaa sä sitte toki sitä suoristusrautaa!”, se huudahti nopeasti sanoakseen edes jotain.
”Toki, lainaatko?”, mä vastasin ja mua nauratti, hei mä aloin saada yliotetta tässä erässä sotaa.
”En mä, se on mun paras kaveri”, Karri sanoi ja näytti kieltään.
”Voi ei, mitä mä nyt teen… Mä varmaan vedän kännit ja hyppään mereen, ku en saa sun pinkiltä suoristusraudalta!”, mä huikkasin sille ja yritin pitää pokkani.
”Ai sä vai? Juot jotain mutsis Malibua ja oot ihan hihhulihei”, Karri hymähti.
”Hihhulihei sulla on housuissas”, mä vastasin ja näytin kieltäni.
”Mä en kutsuis sitä ihan sillä nimellä. Kyllä huomaa että sä oot kaikki terveystiedon tunnit vaan vetäny käteen!”, Karri sanoi ja virnisti erittäin vinoilevaan tyyliin. Siinä vaiheessa mun teki mieli lähinnä venyttää sen henkselit niin pitkälle kuin saisin ja päästää irti. Jokainen voi ehkä päätellä sen jälkeisen tunteen Karrin takapuolessa.
”Me saadaan kohta potkut molemmat!”, mä kivahdin ja tajusin käyttäytyväni erittäin epäporkkanamaisesti.
”Miks mä muka saisin? Mä oon vaan farkkukaupan myyjä, ei mun tarvii olla mikään siveyden sipuli, toisin ku sun, rehu”, Karri kommentoi ja raapi päätään.
”Hei porkkana on hieno hedelmä!”, mä kivahdin ja Karri pyrskähti.
”Ai että oikeen hedelmä olet. No joo, oothan sä varmaan vielä ihan hedelmällisessä iässä ja silleen”, se sanoi ja mä mulkaisin sitä.
”Mitä sä mun hedelmällisyydestä tiiät?”, äyskähdin ja olisin halunnut lyödä itseäni. Huono heitto, Otto, huono heitto.
”Jaa-a”, Karri virnisti ja nykäisi taas housujaan alemmas. Se näytti taas siltä, kuin sillä seisoisi.
”Itehän sä just mainitsit olevasi hedelmä.”
Mä mietin että voisin käydä kiskaisemassa sen housut alas. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, mä saisin kostaa ja nolata sen ja samalla kätevästi tietää, seisooko sillä oikeastikin.
Mä yritin nopeasti keksiä jotain fiksua sanottavaa, mutta sillä hetkellä mun porkkanani löi tyhjää.
”No porkkanapoika, etkö sä keksi mitään sanottavaa?”, Karri huikkasi ja virnuili vaihteeksi vinosti. Mä olisin voinut kävellä sen luokse ja suudella sitä, jotta se olisi hiljaa.
”Oo sie suoristusrauta vaa hiljaa. Etkö sä tiedä, ettei porkkanat osaa puhua?”, sanoin kuitenkin. Karri hymähti.
”Kyllä mä tiiän et mä oon kuuma, mutta en mä usko että mun jalkojen välissä sentään hiuksiaan voi suoristaa”, se sanoi tyynesti.
”Miten sun jalkoväli liittyy tähän?”, mä yskähdin.
”Suoristusrauta, arvon Porkkana, on kaksihaarainen laite, jonka sisälaidat kuumenevat ja hiukset suoristuvat kun nämä kuumat kappaleet painetaan yhteen niin että hiukset jäävät sinne väliin. Mun ainoa kaksihaarainen kohtani on mun jalkovälistäni alaspäin, joten jos mä olen suoristusrauta, niin silloin mun sisäreisieni täytyy olla helvetin kuumat”, Karri selitti virnuillen. Mä esitin oksentavani.
”Äiti, miks toi porkkana tekee noin?”, mä kuulin kirkkaan, heleän lapsen äänen kysyvän.
Voihan kukkakaali nyt sentään.”Anteeks. Mulla on refluksioireita”, mä sanoin ja olin kuulostavinani tosi viralliselta. Lapsen äiti katsoi mua myötätuntoisesti ja vei mun onnekseni lapsensa kauemmas kyselemään, mitä tarkoitti refluksioire.
”Refluksia sairastava porkkanahedelmä”, Karrin ääni sanoi mun vierestäni ja mä käännähdin hätkähtäneenä ympäri.
”Mitä sä siinä teet?”, äyskähdin, ”eiks sun pitäs myydä farkkuja?”
”Mun työaika loppu kolme minuuttii sitten. Niinku varmaan sunkin”, se vastasi tyynesti.
Mä kohotin kulmiani ja mietin miksi hitossa se seisoi siinä eikä kävellyt pukuhuoneeseen riisumaan sitä tyhmää napitettavaa paitaansa. Se kohotti kulmiaan myös ja mä pyöräytin silmiäni, vilkaisin kelloani, kävin huikkaamassa Jussillalle että lähden nyt ja suuntasin sitten pukuhuoneita kohti. Karri oli sitten kuitenkin lähtenyt ennen mua.
Kun mä avasin oven, huone näytti ensin tyhjältä, mutta sitten mä tajusin, että Karri oli siellä kuitenkin. Hitto. Ja se teki juuri niin kuin mä ajattelinkin, avasi paitaansa hitaasti nappi kerrallaan kuin jossain pornoleffassa.
Mä kävelin omalle kaapilleni ja avasin sen. Mä potkin kengät jalastani ja aloin käydä tuttua kamppailua porkkanapuvun vetoketjun kanssa. Se on aina jumissa ja sitä on erittäin hankala avata, kun se on selkäpuolella.
”Juutu nyt siihen ja vietä loppuelämässä porkkanana”, Karri kommentoi ja mä mulkaisin sitä ja sen paidatonta yläruumista.
”Hyvä sun on puhuu, puolialaston suoristusrauta.”
Karri hymähti ja mä puolestani sain porkkanan vetoketjun kiskaistua auki. Jee, kymmenen pistettä Otolle tästä, kiitos.
”Ja nyt sä kuorit ittes…”, Karri sano virnuillen taas vinosti.
”Kuori kuule ihan itte vaan”, mä tuhahdin. Miksei se voisi kompastua niihin henkseleihinsä? Tai kuristua paitaansa?
”Ai sut vai? Ei kiitti”, Karri sanoi. Mä en jaksanut kommentoida yhtään mitään vaan sulloin porkkanapuvun kaappiin ja vaihdoin valkoisen hikisen paitani toiseen. Sitten mä istuin penkille ja aloin kiskoa kenkiä jalkaani. Kun mä nousin ylös, Karri seisoi oven vieressä ja katsoi mua sellainen ilme naamallaan, että aikoi heittää vielä jotain hyvin vittumaista ihan vain tavan takia.
”Muista sitte ku vedät ne kännis, että porkkanat ei osaa uida”, se sanoi, nuolaisi alahuultaan ja hymyili vinosti. Mä yritin keksiä jotain nopeaa sanottavaa, mutta päähän ei tullut mitään. Mä en keksinyt edes mitään suoristusrauta- tai hiustenlaittokommenttia. Karrin hymy leveni voitonriemuiseksi virnistykseksi jota mä en kestänyt katsoa vaan otin kiinni sen hartioista ja painoin huuleni tiukasti kiinni sen huuliin, siinä sille jumalauta porkkanoita.
Ovi aukesi ja mä kuulin jonkun matalan miehenäänen älähtävän jotain sen suuntaista kuin ”mitää vittua?” ja toisen äänen kivahtavan ”vitun homot!”
Mä vetäisin itseni irti Karrista, joka näytti hämmentyneeltä. Sitten se kuitenkin kokosi itsensä, virnisti ja muodosti huulillaan sanat ’tajusit sä sitten vihdoinkin’. Mä näytin kieltäni, nipistin toisella kädellä sen poskea, toisella sen etumusta, josta mä aloin olla aika varma, että kyllä sillä oikeastikin seisoi, ja kävelin ulos.
Tasan 4-4, Karri kulta.
