Nimi: Ääneen lausumatta
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: Surumielinen draama
Ikäsuositus: S
Fandom:
Skins –tv-sarja, sen 3. tuotantokausi, kauden alkupuolen jaksoihin pohjautuen.
Vastuuvapautus: Tv-sarjan käsikirjoittajat ja tuottajat (joita en edes tiedä nimeltä) omistavat hahmot ja tarinan, minä vain vilkkaan mielikuvituksen ja joutilasta aikaa kirjoittaa.
Yhteenveto:
Effyn äitiä huolestuttaa salaa.Lukijalle: Tämä on ensimmäinen ficcini tästä fandomista, ja kirjoitin ihan testimielessä, kun satuin näkemään uusintana tulleen jakson ohjelmasta. En ole nähnyt sarjasta enempää kuin pelkän irrallisen kolmannen kauden jaksot, ja niistäkään en ihan kaikkia, joten tietämykseni hahmoista ja heidän suhteistaan perustuu ihan vain siihen vähään mitä tiedän, siksi pyydän anteeksi jos jokin menee eri tavalla kuin fandomissa kokonaisvaltaisena on tiedossa. Vilkaisin vähän Wikipedian juonitiivistelmää aiemmista ja tulevista kausista ja päätin että myöskin pysyttäydyn tässä kolmannessa kaudessa, sillä aiempien kausien hahmot ovat minulle ihan vieraita ja en taida pitää kovin paljon niistä asioista, mitä tuleman pitää näiden tutumpien osalta. Ficcini on siis minun omaa tulkintaani sarjasta.
Ääneen lausumattaKatselen häntä salaa hänen nukkuessaan. Unessaan hän on vielä minun pieni tyttöni, hengittää tuhisten suu avoinna, etuhampaiden kulmat esiin pilkistäen. Kippuralla peittonsa sisään kääriytyneenä, niin pienenä keränä, että melkein näen silmissäni myös valkoiset sängynpinnat ja pehmopupun, jonka korvat hän imi karvattomiksi ollessaan ihan pikkuinen. Joskus silitän hänen hiuksiaan varoen, etten herätä häntä, mutta useimmiten vain katselen. Kun suukotan hänen hiostunutta otsaansa, hän hymyilee unissaan; keneksi lie minut kuvittelee. Kunpa hän olisi yhtä levollinen myös valveilla ollessaan. Kiirehdin takaisin keittiöön, kun hän alkaa liikehtiä tajunnan herätessä uuteen päivään. Tiedän, miten hankala Effy osaa halutessaan olla, niinpä koetan varmistaa, että hänen päivänsä alkaisi mahdollisimman hyvin.
Aamiaisella hän murjottaa, tuijottaa sulkeutuneesti pöydänkanteen, kulmat huolestuneessa rypyssä. Hän ei juuri syö, vaikka laittaisin mitä tarjolle. Nakertaa jonkin murun, puraisee paahtoleipää, haukkaa pari lusikallista muroja.
Katso äiti, minä syön, et voi valittaa, hän viestittää katseellaan ja paiskaa oven kiinni takanaan niin huolettomasti, ettei se mene kunnolla kiinni. Kun katson ovelta hänen peräänsä, näen miten pakarat vilkkuvat liian lyhyen mekon helmojen hulmahdellessa. Huokaan syvään ja suljen oven. Effy on tottunut pitämään päänsä, ja minä en jaksa riidellä. Minkä minä sille mahdan.
Hänen isänsä on eri mieltä. Hänestä kaikki on minun syytäni.
Päästitkö tytön taas ulos siinä hutsun asussa? Mitä sinun päässäsi oikein liikkuu? Mikset pidä yhtään kuria lapsillesi? Kun kurista puhutaan, he ovat aina minun lapsiani, eivät meidän. En muista, milloin hän olisi puhunut minulle kauniisti, edes katsonut lempeästi. Hän huutaa Effylle, hän huutaa minulle. Jos rähinä on hänen tapansa välittää, minä en enää kaipaa hänen välittämistään. On muitakin keinoja hakea lohtua, jos ei saa rakkauden osoituksia puolisoltaan eikä lapsiltaan.
Effy on oppinut julkeaksi, se on myönnettävä. Päivällisellä hän istuu pöydässä näykkien ruokaansa poissaolevana, sanoo harvoin sanaakaan, ellei häntä puhuttele suoraan. Kun minä kyselen hänen päivästään, hän luettelee merkityksettömiä itsestäänselvyyksiä.
Ihan hyvää. Joo, huomenna on kokeet, luen niihin sitten illalla. En nyt ehdi, menen varmaan ulos, näen kavereita. Esitän uskovani hänen kevyet sanansa, nyökyttelen vain. En uskalla kysyä niitä asioita, jotka haluaisin oikeasti tietää hänen elämästään. Hän saattaisi jopa puhua totta minua järkyttääkseen, enkä ole varma, kestäisinkö kuulla kaikkea.
Mitä te oikein teette siinä kaveriporukassa? Ettehän te vain ole sotkeutunut huumeisiin? Eihän kukaan pakota sinua sellaiseen, mitä et haluaisi tehdä? Jos – taivas varjelkoon, kun-
olet poikien kanssa, muistathan huolehtia turvallisuudestasi? En kuitenkaan voi kysyä sellaisia mieheni läsnä ollessa, hän raivostuisi, väittäisi että yllytän tyttöä huonoon käytökseen. Ja Effy tarttuisi annettuun yllykkeeseen, se on varmaa.
Kun hänen isänsä menettää malttinsa, Effy ei väistä eikä käännä katsettaan, vaan uhmaa välinpitämättömyydellään, mikä suututtaa häntä vielä entisestään. Pienenä hän itki, jos isä pettyi häneen, mutta eipä itke enää. Hän riiputtaa silmiään laiskasti, hymyilee ärsyttävällä tavalla ja kohottaa kulmiaan kuin ilmaistakseen, ettei pidä toista inttämisen arvoisena. Hänestä on tullut tuhma tyttö, ja jollakin tapaa hän ylpeilee asialla kuin se olisi tavoiteltavakin status.
Näettekö, en välitä, kertovat hänen röyhkeästi kaartuvat huulensa, hän katsoo suoraan silmiin häpeilemättä ja piittaamatta.
Ihan sama.
Kotiarestia, jyrkkiä kieltoja - yhtä tyhjän kanssa. Hän karkaa, jos päättää lähteä.
Ette voi pidätellä minua, päätän itse elämästäni, omista menoistani, hän viestittää käytöksellään. Ei hän jää kuuntelemaan isänsä rähjäämistä, minä teen sen hänen puolestaan. Koti on joskus vaikea paikka teini-ikäiselle. Silti toivoisin, että hän kuitenkin viihtyisi kotona; kun hän on poissa, olen aina niin huolissani. Hän pitää itseään aikuisena, tietenkin pitää, mutta sitä hän ei vielä ole. Ehkä hän ei edes tiedä, miten paljon hänestä välitetään. Hän hakee koko sielunsa voimalla välittämistä, lohtua, turvaa - mutta jostakin toisaalta, ei sieltä missä sitä hänelle tarjotaan. Siksi pelkäänkin niin kovasti hänen puolestaan.
Tahriintuneet stringit, repeytyneet pitsit rintaliiveissä. Totta kai minä huomaan, minähän ne pesenkin. Kerään pitkin hänen huoneensa lattioita, kaivelen likapyykkikorista pestäkseni käsin. Ei sellaisia hepeneitä koneeseen laiteta, mutta mistäs Effy sen tietäisi. Eihän isän pikku prinsessaa saanut kotitöihin pakottaa. Nykyään hän ei tekisi mitään, vaikka pakottaisikin. En tahdo edes yrittää, en nyt, kun välimme tuntuvat olevan edes jotenkuten kunnossa. Effy itse ei sano mitään, vaikka täytyyhän hänen huomata, että vaatteet ilmestyvät puhtaina hänen kaappiinsa päivä toisensa jälkeen.
Vielä niin pieni, vielä niin valtavan epävarma kuorensa takana. Hän esittää muuta, totta kai, mutta kyllä minä sen näen. Taas uusi aamu, jolloin tyttö on ilmestynyt yön aikana kotiin äänettömänä kuin aave, kääriytynyt peittoon kuin suojaavaa syliä kaivaten. Minun tekisi niin mieleni ottaa hänet syliin, kuten silloin kun hän oli vielä pikkuinen, viaton lapsi, mutta ei hän enää sallisi, en siksi edes yritä. En ehkä kestäisi torjuvia käsivarsia, vihaista kipinää pitkin kasvoja kuivuneen mascaran takaa irvistävistä lapsen silmistä. On helpompi kuvitella, että hän on vielä se pikkuinen Elizabeth, on niin rauhoittavaa nähdä, että jotain entistä hänessä on vielä tallella. Suu maiskuttaa, sormet ojentuvat ja koukistuvat tyynyllä. Pilvien lomasta suodattuva valo lankeaa hänen silmilleen ja saa ripset värähtelemään.
Pian hän taas herää, siirtyy unimaailmansa rauhasta jokapäiväiseen ahdistavaan arkeensa. Minun pikku tyttösestäni on kasvanut kaunis, viehättävä nuori nainen. Sanon sen kyllä hänelle usein,
Olet kaunis, Effy, minä sanon, mutta oikeasti tahtoisin sanoa jotain muuta.
Luota itseesi, luota muihin ihmisiin, älä satuta itseäsi, uskalla elää omaa elämääsi, ei toisten odotusten mukaan. Kasva terveeksi, hyväksi naiseksi. Uskalla rakastaa. Ennen kaikkea tahtoisin sanoa:
Ole onnellinen, rakas tyttäreni. Ole onnellinen.Kenties jonakin päivänä vielä sanonkin. Mutta tänään ei ole se päivä. Hiivin huoneesta laittamaan teen valmiiksi, paistamaan munia paahtoleivän päälle. Tänään meitä on aamiaispöydässä vain kaksi, se tarkoittaa rauhaa, väistämättä myös hiljaisuutta. Mutta kun Effy tulee suihkusta, kattamani valmis aamiainen kertoo hänelle puolestani:
Rakastan sinua, tyttö kultani. Ja jos aamuauringon säteet ovat saaneet hänet nousemaan sängystään hyväntuulisena, hän istuu pöytään, maistaa teetä suosikkikupistaan ja vastaa minulle hymyllään.
Minäkin sinua, äiti. * ~ * ~ *
(Olen hyvin utelias kuulemaan kommentteja tältä uudelta aluevaltaukselta.)
