Otsikko: Sammakkoperhe
Kirjoittaja: Mightyena
Fandom: Kuroko no Basket
Genre: Ömm. Angst ja pieni AU.
Ikäraja: K-11
Varoitukset: jotenkin epäterve suhde tässä on, mahd. spoilereita (?).
Paritus/Päähenkilöt: Teppei Kiyoshi/yllätystyyppi
Disclaimer: En omista hahmoja, en ansaitse rahaa, enkä missään nimessä halua loukata.
Haaste: Fanfic-bingo sanalla
alistaa (sob sob, en varmaan ikinä saa bingoa...)
Summary: Ennen kuin huomasikaan, Kiyoshi oli alkanut seurata häntä joka paikkaan.A/N: Kaikkea sitä ihminen saakin aikaan tällaisesta mangasta... No, sehän on vain hyvä, vai mitä.
Ei. Jätän tämän tänne ja juoksen karkuun. Tajunnanvirtaa siis tämä, en todellakaan tiedä, mistä sammakot tulivat. Olenkin aina halunnut kirjoittaa jutun, jossa paljastan parituksen ihan lopussa, mutta tässä se tulee hiukan turhan aikaisin. Noh.
Kappalejako on oudohko.* * * * * * * * *
Sammakkoperhe
Ei saa. Ei saa ei saa ei saa.
Kiyoshille se kaikki alkoi yhdestä avaimenperästä, joka roikkui hänen muuten persoonattoman laukkunsa vetoketjusta. Siinä oli hieman liiaksikin kaikkea, yhdessä vetoketjussa: pieni kokoelma tiukuja sekä muovinen laatta, jonka naarmuisen pinnan alta erottui tarkkaan katsoessa tekstiä.
"Hyvin menee mutta menköön!"Kun käveli tarpeeksi lähellä, saattoi kuulla sen sekaisen kilinän. Joka askeleella, jonka hän otti tai lantion liikahtaessa epämääräisesti. Tiut iskeytyivät laattaan ja Kiyoshi ajatteli harmikseen, että pian teksti ei enää näkyisi naarmujen alta.
Kaikista kamalinta (
kauneinta) avaimenperässä Kiyoshin mielestä oli se, että toinen oli ripustanut siihen sammakon.
Elottoman, toki. Pikkiriikkisen, sellaisen lelun, jonka lapsikin voisi ostaa muutamalla hassulla lantilla. Toinen ei arvostanut sitä sammakkoa yhtä hyvin kuin lapsi olisi arvostanut. Ne sammakot olivat perhe. Yksi limenvihreä sammakko ei takuulla viihtynyt yksin, ei vaikka sitä ympäröi pieni orkesteri ja teksti, joka huusi hurraata elämälle.
Ennen kuin huomasikaan, Kiyoshi oli alkanut seurata häntä joka paikkaan. Oli siinä jotain kiehtovaa. Ei hän ajatellut seuraavansa päiviä ja viikkoja ja kuukausia ja lopulta vuosia. Siitä tuli paha tapa - siinä vaiheessa, kun
elämäntapa on paha ja nukkuu yöt vieressäsi (selkä seinää vasten, jotta se voi tuijottaa sinua kiiluvin silmin), ei tehtävissä ole enää paljoa.
Ei saa. Ei saa ei saa ei saa olla noin vastustamaton.
Kiyoshi pystyi laskemaan yhden käden sormilla kerrat, jolloin toinen suostui sietämään häntä silmissään. Silloin, kun toinen sieti häntä, hän sai puhua hiljaisuudelle, hymyillä vasten huulia ilman nyrkkiä palleaan.
Kiyoshin pallea oli jo rautaa, hän pystyi jo kihertämään, kun väisti ilmaa halkovia iskuja. Huulet olivat kyllä haljenneet: sen teki kylmä talvi-ilma, ne olivat niin kuivat. Hänen säärensä olivat mustelmilla: olihan hän vieläkin urheilija, rapatessa roiskui. Hänen kaulansa näytti siltä kuin joku olisi yrittänyt syödä hänet elävältä: se oli vain intohimoa, miksei kukaan uskonut?
Kiyoshi ei ikinä tullut surulliseksi ihan samanlaisista asioista kuin kaikki muut. Toinen oli hänelle raikasta ilmaa, niin naurettavalta kuin se kuulostikin. Kiyoshi ei pitänyt sisäilmasta, koska se sai hänen sormensa naputtamaan pöytiä kyllästyneenä. Happea sisällä oli hänelle helpotuksen huokaus ja vuosien haaste, bensaa hänen liekilleen, toisinaan liekki hänen jäälleen - siis silloin, kun hän laski yhden käden sormilla.
Eikä toinen enää kamalan usein lähtenyt kotoa, oli tahtomattaankin hänelle happea vuorokauden ympäri. Mutta sillä oli seurauksensa: laukusta katosivat laatta ja orkesteri, limenvihreä sammakko oli yksin, yksin, yksin, enemmän kuin koskaan ennen. Ja siitä Kiyoshi kyllä tuli hyvin surulliseksi.
Ei saa. Ei saa ei saa ei saa olla noin julma.
Makoto Hanamiya oli hänen happensa, mutta yritti kuristaa hänet turhan usein. Tyynyllä ja sormillaan, mutta kaikista eniten vihallaan. Hän käveli pöydän ohi heittäen ohimennen alas kehyksen. Eikä Kiyoshia olisi haitannut, ei ihan totta, jos sirpalekasassa ei olisi levännyt poikia (miehiä, mutta Kiyoshi piti heitä melkein lapsinaan) pukeutuneena
mustaan punaiseen valkoiseen onneen. Ihmisiä, jotka eivät uskoneet Kiyoshia, mutta rakastivat häntä yhtä kaikki. Nykyään sen myöntämiseen ei vaadittu montaa promillea, koska jostain syystä kaikki olivat hänestä huolissaan.
"Makoto", Kiyoshi kutsui yrittäen hillitä tukahtunutta ääntään.
"Et kutsu minua noin."
Kiyoshi otti askeleen.
"Tapan sinut", kuului uhkaus ja
naurahdus.
Toisella oli kädessään sammakko - pinkki sellainen, vihreä saattaisi viimein saada perheenjäsenen. Jokin pinkissä oli vikana, jokin mikä limenvihreässäkin oli aina ollut. Syy siihen, miksi Kiyoshi lähti seuraamaan.
Ja syy siihen, miksi Kiyoshi oli aina välillä surullinen, jopa lauantaisin. Hän halusi kertoa.
"Makoto, ei saa", hän torui suu venyen irvistykseen, "Ei saa lävistää sitä noin."
Hanamiya näytti kieltään ja veti neulan läpi aivoista.
