Nimi: Kun Ihaa tapasi optimistiaasin
Ikäraja: S
Päähenkilö: Ihaa
Paritus: Ihaa/Iita (OC-aasi)
Tyylilaji: Fluff (ja se perus Ihaa-angst)
Alkuperäisteos: Nalle Puh -jjb lisäsi fandomin otsikkoon
Varoitukset: Hyvin, erittäin lievästä härskeilystä ja... ei söpistelystä edes voi varoittaa <3
Vastuunvapaus: A.A. Milne omistelee Puh Nallen maailman <3 Minä Iitan.
Haasteet: FF50 Ihaalla ja sanalla 15. Rakastavaiset, perspektiiviä paritukseen omalla hahmolla ja Fandom10:n, sekä Gingerin yksittäishaasteeseen, joka kuuluukin tuossa otsikossa.
Tiivistelmä: Yleensä niin melankolinen Ihaa tapaa neitipuolisen optimistiaasin, joka saa hyväntuulisuudellaan hänenkin korvat kohoamaan. Miten tämä vaikuttaa Ihaan luonteeseen?
Oma sana: Tää jostain syystä oli kauheen vaikee kirjottaa aloituksen jälkeen. Tai oikeastaan, lähinnä alun muutamat lauseet oli helppoja, sitten tämä unohtui joksikin aikaa eikä meinannut kunnolla edetä. Lopulta hermostui itseeni, määräsin Nukkemestarin tökkimään tulisella hangolla ja valmistuihan tämä sitten lopulta ^^ Ihaa on rakkaus, ja rakkaudelle piti keksiä oma rakkaus. Siitäpä se lähti. Inspiraation lähteenä käytin meidän kokkeriamme.
Kun Ihaa kohtasi optimistiaasin
Aurinko paistoi rankkasateen jäljiltä taivaan täydeltä ja sai hämähäkinverkoissa olevat vesipisarat kimmeltämään kuin timantit ikään. Pienet mönkijäiset uskaltautuivat koloistaan ja elämä alkoi hiljalleen palata normaaliin päivärutiiniin kauniissa aamussa.
Ihaa kurkisti toisen luomensa alta valmiina kohtaamaan märän maailman, mutta auringonsäde oli ainoa, joka sen silmään pisti. Aasin turkki oli kastunut yöllisessä rankkasateessa, maja kun ei ollut kovin tiivis, ja nyt sitä kylmäsi jonkin verran. Päivästä näytti kuitenkin tulevan jokseenkin lämmin, joten ehkä hän ei saisi keuhkokuumetta, pienen flunssan korkeintaan.
Aasi nousi haukotellen majastaan ja ravisteli itsensä kuivaksi; sen lisäksi päivä toisi todennäköisesti tullessaan majan uudelleenrakennuksen ja mahdollisesti muitakin vastoinkäymisiä. Ehkä häntä pitäisi jättää kotiin, se saattaisi pahimmassa tapauksessa hukkua metsään... Mutta olihan se aina ennenkin löytynyt, ja joku saattaisi varastaa sen majasta. Kuka toisaalta kaipaisi kauhtunutta, märkää häntää, mutta Ihaan tuurilla joltain muultakin oli sellainen kadoksissa.
Ihaa venytteli ja rusautti selkänsä ennen kuin päätti lähteä katsomaan, mitä päivä toisi tullessaan; ystävien tapaaminen saattaisi hieman piristää kylmään yön jälkeen. Kani olisi varmasti ollut jo pitkään hereillä ja häärimässä porkkanoidensa kimpussa. Se todennäköisesti haluaisi saada kaiken valmiiksi ennen kuin Tiikeri tulisi ja sekoittaisi rutiinit. Sellainen tapa raitapöksyllä yleensä oli. Ruu varmasti olisi idolinsa seurassa, jos olisi jo herännyt. Kengu varmasti saattoi tehdä vielä aamupalaa. Pöllön jorinoita ei jaksaisi kukaan vielä näin aamutuimaan ja Nasu olisi ehkä jo Puhin luona, ellei tämä ollut Risto Reippaan kanssa kävelyllä. Hunajasuusta oli kuitenkin hyvä aloittaa.
Jokaisessa varjokohdassa oli viileämpää, mutta aurinkoisten läiskien kohdalla Ihaa hidasti matkaansa. Ne lämmittivät mukavasti ja saivat turkin kuivumaan vähitellen, vaikka se todennäköisesti kestäisi pitkälle päivään saakka.
Nenään leijui kielojen raikas tuoksu ja Ihaa pysähtyi vetämään syvään henkeä. Aamulla jokainen aromi tuntui aina niin uudelta, Risto Reipas oli sanonut sen johtuvan yön kosteudesta. Tämä varmasti tiesi paljon.
Ihaa oli jatkaa matkaansa, kun hänen nenäänsä leijaili jokin muukin tuoksu. Aasi pysähtyi haistelemaan ilmaa ja oli varma, ettei ennen ollut haistanut mitään sen kaltaista. Oliko lähistöllä jokin uusi kasvilaji, vai sekoittuiko kahden sellaisen hajut keskenään?
Oli miten oli, Ihaa päätti jatkaa matkaansa kohti Puhin taloa, sillä sinne oli vielä matkaa. Risut rasahtelivat jalkojen alla ja eteen tupsahti matala oksa, jonka ali aasi könysi. Ähkiessään se ei huomannut, että häntä jäi kiinni neulasiin ja hivuttautui irti takapuolesta jääden roikkumaan.
Ampiaiset pörräsivät polun yli ja Ihaa löntysteli eteenpäin, kunnes haistoi taas saman tuoksun. Kuinka se saattoi yltää näinkin pitkälle? Ja mistä... tuo ääni kuului?
Erikoinen hyminä kantautui jostain kaukaa, tai läheltä, Ihaa ei tiennyt varmaksi sanoa. Välillä se tuntui voimistuvan ja välillä taas häviävän olemattomiin, mutta koko ajan se silti oli läsnä. Ihan kuin joku olisi... hymissyt jotain laulua?
Ihaa poikkesi suuremmalta polulta metsään ja kulki ympäriinsä haistellen ja välillä kuunnellen liikkumattomana. Ei voinut lainkaan sanoa, mihin suuntaan ääni kulki tai mistä päin se tuli, tuuli toi ja vei sen mukanaan.
Erään pusikoiden takaa aukeni eteen metsälampi ja Ihaa päätti istahtaa sen äärelle. Hän oli todennäköisesti jo eksynyt pääpolulta sen verran kauas, että takaisin palaaminen veisi aikaa. Sama oli jäädä paikoilleen ja vierailla Puhin luona myöhemmin.
Hyminä oli lakannut odottamattomasti ja tuoksu hälvennyt. Vain lumpeenlehtien aromi leijaili ilmassa ja Ihaa päätti sulkea hetkeksi aikaa silmänsä.
Tuuli suhisi puiden oksissa ja vesi liplatti rantakiviä vasten. Aamun viileys oli selvästikin tiessään ja aurinko enteili, että päivästä tulisi lämmin.
Ihaan niskavillat nousivat yhtäkkiä pystyyn ja hän tajusi, että joku tuijotti häntä. Aasi ei kuitenkaan uskaltanut avata vielä silmiään, sillä se ei ollut varma, että tahtoiko nähdä tuijottajansa vai elää pimennossa. Tunne ei kuitenkaan kadonnut, joten Ihaa ajatteli, että sama kai se oli avata silmänsä jo nyt.
Aasi ei ollut ihan varma, katsoiko hän peiliin vai eikö ollut vielä avannut silmiään. Suuri, sinertävä katse vastasi hänen omaansa ja aina, kun hän itse räpsäytti silmiään, tekivät toiset silmät niin heti perään. Katsetta reunusti mustansininen kuontalo ja kuonon vaaleaa osaa koristi tummanvaaleanpunainen pinta.
Ihaa ei voinut irrottaa katsettaan pitkäripsisistä silmistä, eikä halunnutkaan tehdä niin. Toinen oli kuitenkin päättänyt häiritä tuijotusta ja veti silmänsä kieroon.
Ihaa nousi seisomaan ja perääntyi muutaman askeleen, jotta näkisi muutakin kuin toisen silmät ja otsan. Nopeasti hän ehti vilkaista, että toisella oli samanvärinen, violetti rusetti omassa hännässään ja tajuta, että hänen häntänsä oli jälleen kerran irronnut, ennen kuin toinen kikatti heleästi. Tyttöaasi.
“Sinulla on erikoiset silmät”, toinen sanoi ja kallisti päätään. “Ja näytät hassulta, kun laitan silmäni kieroon. Ihan kuin korvasi olisivat takapuolessasi.”
Aasi laittoi silmänsä jälleen kerran kieroon ja nauraa kikatti uudestaan. “Totta!”
Ihaa ei ollut vielä sanonut mitään, mutta tiesi nyt, että mysteerinen haju ja hyminä olivat peräisin tuosta vaaleanpunaisesta aasista. Marjainen tuoksu tuntui pölähtävän ilmaan aasin ravistellessa itseään, ja Ihaa sulki hetkeksi aikaa silmänsä.
Vaaleanpunainen aasi heilautti korvan kuonoltaan ja katsoi jälleen Ihaaseen, tällä kertaa normaalisti.
“Oletpa sinä hiljainen. Mikä on nimesi? Minä olen Iita, mutta joskus minua kutsutaan myös Ipiksi. Pidän kuitenkin enemmän Iitasta, Ipi kuulostaa jotenkin tylsältä ja pieneltä. Onko häntäsi kadonnut? Minä näin sen jäävän erääseen puuhun kiinni, en vain muistanut ottaa sitä mukaani, koska seurasin sinua niin tiiviisti.”
“Tiedätkö missä häntäni on?” Ihaa kysyi ja hänen korvansa kohosivat.
Iita nyökkäsi. “Tiedän. Seuraa vain minua, voin viedä sinut sinne.”
Iita nousi seisomaan ja alkoi lönkyttää kohti pusikkoa. Ihaa seurasi toista aasia ja katsoi, kuinka tämän häntä heilui sujuvasti ilmassa rytmikkään askelluksen myötä. Kuten myös -
“Saattaa olla, että olen hieman eksyksissä, en käy nimittäin kovin usein ulkona. Olen sitä paitsi varsin uusi täällä. Raisa, Risto Reippaan pikkusisko piti minua niin tiiviisti kainalossaan, etten ollut saada kunnolla edes henkeä! Ajattelin kuitenkin vilkaista ympärilleni, sillä kuulin, että täällä on muitakin asukkeja. Oletko täältä päin? Voisit ehkä esitellä minulle paikkoja! Jännittävää saada uusia ystäviä!”
Iita jatkoi selostustaan ja Ihaa seurasi tyttöä vaitonaisena. Se ei ollut ehtinyt kysyä uuden ilmestyksen nimeä, mistä tämä oli peräisin ja kuinka oli ilmestynyt tänne. Aasi kuitenkin puhui niin paljon, että Ihaa oli saanut vastauksen kaikkiin kysymyksiinsä, ja enemmänkin. Se ei ollut edes koskaan tiennyt, että Ristolla oli pikkusisko nimeltä Raisa, ja että tällä olisi samanlainen aasi kuin hän itse. Iita, joka piti häntä jo ystävänään.
Iita puhua pälpätti koko matkan sinne, missä Ihaa oli väistänyt oksaa. Sininen häntä roikkui sen neulasissa ja Iita oli ehtinyt jo repiä hännän alas, kun Ihaa saapui paikalle.
“Tässä, se on hyvässä kunnossa”, Iita sanoi ja ojensi hännän Ihaalle. “Nyt voit laittaa sen paikoilleen.”
“Siihen tarvitaan kyllä vasaraa”, Ihaa sanoi surullisen kuuloisena. “Katsos, naula ei oikein mene muulla tavoin paikoilleen.”
“Oho, onpa kummallista”, Iita sanoi mietteliäänä ja tuijotti häntää. “Hmm, mutta ei hätä ole tämän näköinen!”
Iita ravasi edestakaisin polkua puolelta toiselle ja saapui kohta Ihaan luokse kivi hampaissaan.
“Hähän aulla fhaak feng haioilleeng”, Iita mongersi, eikä Ihaa saanut mitään selvää sen puheista. Iita oli kuitenkin toiminnan nainen ja ennen kuin Ihaa ehti edes mitään kysyä, oli toinen hakannut hännän paikoilleen kivellä. Se tuntui olevan paikoillaan jopa paremmin kuin viimeksi.
“Noin, nyt sen pitäisi pysyä paikoillaan”, Iita iloitsi.
“Jaa, saa nähdä”, Ihaa mutisi. “Harva se päivä naula lähtee irti ja häntä pitää laittaa takaisin paikoilleen.”
“Mitä kummaa? Minun häntäni ei lähde koskaan irti. Katsos...”
Iita käännähti ympäri ja pyllisti suoraan Ihaalle. “Näetkö? Se on nepparilla kiinni, joten ei lähde kovin herkästi!”
Ihaan silmät olivat mennä kieroon Iitan pyllistäessä niin lähellä, ja hän otti muutaman askeleen taaksepäin voidakseen tutkia paremmin kiinnitystekniikkaa. Samalla hän tahtoi vilkaista toista tarkemmin. Iitan täytyi olla uudempaa tekoa, sillä sen saumat olivat paremmassa kunnossa, muodot vielä ehjät sekä kangas kiiltävää, ja niin, häntä kiinnitetty nepparilla.
“Näetkö?” Iita kysyi ja heilutti takamustaan. “Ei lähde!”
“Näen kyllä”, Ihaa sanoi ja istahti, kun oli pudota ojan puolelle. “Se taitaa olla varsin kätevä.”
“No älä!” Iita huudahti ja pyrähti niin nopeasti ympäri, että sai Ihaan säpsähtämään. “Saa juosta ja temmeltää niin kuin huvittaa! Ajatteles, öh... Mikä olikaan nimesi?”
“Ihaa”, aasi vastasi ja painoi katseensa maahan. “Minä olen vain Ihaa.”
“IHAA! Vautsi, se on vähän kuin Iita! Ihaa ja Iita, Ihaa ja Iita, Ihaata Itiihaa! Tiititaa!”
Iita jatkoi lallatteluaan pyörien pitkin polkua välittämättä taas ympärillä tapahtuvasta. Ihaa katsoi toisen aasin temmellystä kummastuneena; kuinka toinen saattoikaan olla noin positiivinen? No, jossain vaiheessa se varmasti saattoi muuttua itkuksi, naisista kun ei koskaan tiennyt... Mutta Iitan positiivisuus oli kuitenkin erilaista.
Ihaa katsahti rintaansa; siellä oli tuntunut kumma läikähdys ja lämmön tunne. Mitä se oikein saattoi tarkoittaa? Ei aasi ennen ollut tuntenut näin positiivista oloa. Täytyi varmasti kysyä ystäviltä.
***
Kun Ihaa oli ehdottanut Iitalle, että he voisivat kiertää katsastamassa muitakin metsän asukkeja, oli Iita suorastaan revennyt riemusta. Aasi oli suorastaan loikkinut koko matkan aina Puhille asti, sillä Ihaa oli päättänyt nyt käydä ensimmäisenä siellä. Kuten se oli arvannutkin, Nasu oli myös paikalla.
“Kas, hei Ihaa”, Puh sanoi hykerrellen. “Ja... sinulla taitaa olla uusi ystävä mukana.”
“Voi hurja!” Iita huudahti! “Hän sanoi minua ystäväksesi!”
“Minun ystävieni ystävät ovat myös minun ystäviäni”, Puh naurahti ja vakavoitui. “Vai... miten se oikein menikään...”
“Puh, tiesitkö sinä, että Risto Reippaalla on pikkusisko nimeltä Raisa?” Ihaa kysyi pää kallellaan. “Iita on nimittäin hänen ystävänsä.”
“Niinkö todella?” Puh kysyi kummastuneena. “Enpä ole koskaan kuullutkaan... tai sitten en vain muistanut sitä.”
Iita nyökytteli Ihaan vierellä ja kiljaisi, kun näki Nasun astuvan sisältä ulos.
“Täällä on toinenkin vaaleanpunainen asukki!” hän riemuitsi ja ravisteli itseään iloisena pelokkaan näköisen Nasun ympärillä. “Meitähän ei välttämättä erota toisistaan!”
“P-p-puh, mikä... kuka hän on?” Nasu kysyi värisevällä äänellä ja hipsutteli Puhin viereen.
“Hän on Iita, Ihaan uusi ystävä”, Puh vastasi. “Ja Iita on myös meidän uusi ystävämme.”
Nasu näytti rauhoittuvan hieman ja katsoi Iitaa. “Pä-pä-päivää, Iita. Minä olen... Nasu.”
Iita oli kuitenkin liian keskittynyt seuraamaan päänsä ympärillä pörräävää ampiaista, ettei kuullut mitä Nasu sanoi. Ihaa huokaisi syvään ja kääntyi Puhin sekä Nasun puoleen.
“Lupasin Iitalle, että esittelisin muutkin metsän asukit. Haluatteko tulla mukaan?”
Puh hyrähti. “Kyllä se meille käy, vai mitä Nasu?” Pieni possu nyökkäsi varovaisesti. “Voisimme ensin vierailla Kanin luona kysymässä, josko hänellä olisi yhtään hunajaa. Omat varastoni ovat jo hieman ehtyneet.”
***
Jo kauas kuului, kuinka Kani raivosi porkkanapellollaan. Ihaan ei tarvinnut kauaa arvailla, kenen syyksi huuto voitiin pistää, Tiikeri oli päässyt jo valloilleen.
Kuokka heilui ilmassa levittäen multaa ympärilleen ja Kanin ääni kaikui aukealla.
“Häivytkös, senkin pahakurki!” hän huusi Tiikerille, joka yritti päästä karkuun Kania Ruu kintereillään. “Opetat vielä nuorempiasikin pahoille teille! Ettet häpeäisi! Odotahan vain Ruu, kunhan Kengu kuulee tästä!”
Ihaa ehti vain huomata, kun Iitan korvat kohosivat ja tämä oli jo syöksynyt juoksemaan Tiikerin ja Ruun seuraksi.
“Wääää!!” Kani karjaisi. “Kuka sinä olet? Menetkös siitä, hus, häivy!”
Tiikeri huomasi myös uuden tulokkaan ja alkoi hyppiä entistä innokkaammin.
“Hei katsos aasin loikkaa!” hän huudahti loikatessaan korkealle ilmaan. “Tällä lailla!”
“Vauuu, miten korkealle minä pääsen!” Iita kiljaisi ja tallasi alleen tomaatteja. Kani vetäisi henkeä kauhistuneena, mutta toivuttuaan jatkoi kuokkansa heristelemistä.
“Häivy, sinä vaaleanpunainen paholainen! Pilaat minun kasvimaani!”
“Kani!” Nalle Puh huudahti. “Älä lyö häntä kuokalla, hän on uusi ystävämme Iita.”
“Oli kuka hyvänsä, hän saisi luvan poistua kasvimaaltani noiden kahden muun lisäksi!” Kani ärjähti Ihaan, Puhin ja Nasun saavuttua hänen luokseen. “Tehkää jotain, olkaa kilttejä! Muuten minulle ei jää mitään varastoitavaa talveksi!”
“Iita!” Puh huudahti. “Tule tänne, haluamme esitellä Kanin sinulle!”
Iita rymisteli kohti joukkiota ja he suojautuivat pölisevältä mullalta aasin jarruttaessa voimakkaasti. Tiikeri ja Ruu seurasivat perässä hengästyneinä ilakoinnista.
“Iita, tässä on Kani”, Ihaa sanoi nyökäten kohti häntä ja Iita ravisteli itseään. “Tiikerin ja Ruun sinä jo tapasitkin.”
“Kuinka hauska tutustua!” Iita sanoi ja istahti tomaattikasan päälle liiskaten niistä suurimman osan. Kani läimäisi otsaansa ja huokaisi.
“Voisinpa sanoa samaa... Mistä ihmeestä sinä olet peräisin?”
“Hän on Risto Reippaan siskon Raisan aasi”, Ihaa sanoi. “Käsittääkseni varsin tuore tapaus.”
Kani hämmentyi. “Raisa? Puh, oletko sinä koskaan kuullut hänestä?”
“En ainakaan muista kuulleeni”, Puh sanoi raapien päätään. “Meidän pitäisi varmaan kysyä Pöllöltä.”
“Hyvä ajatus”, Kani sanoi. “Minäkin tulen mukaan, voinpahan ainakin vahtia Tiikeriä.”
***
“Kuule Ihaa, voisimme ehkä nähdä useamminkin”, Iita sanoi heidän kävellessään kohti Pöllön asuntoa. “Minusta on hauskaa viettää teidän kanssanne aikaa! En ajatellutkaan, että päivä saattaisi olla näin mielenkiintoinen.”
Ihaan sisällä läikähti taas ja vasta nyt aasi muisti aamuisen tunteensa. En minäkään, hän ajatteli. Pöllö varmasti osaa kertoa, mikä minua vaivaa. Etten vain saanut sittenkin flunssaa? Kuume on varmasti nousemassa, täytyy tilkitä mökkiä vähän tiiviimmäksi ensi yötä varten.
Pöllö oli kuullut jo jokin aika sitten puheliaan joukkion saapuvan ja lehahti puusta alas juuri parahiksi, kun he olivat päässeet puun juurelle.
“Kas vain, teitähän on komea joukkio täällä”, Pöllö myhäili. “Ja... onhan meillä täällä uusi tuttavuuskin. Esitelkäähän hänet minulle.”
Iita muuttui kainostelevaksi Pöllön lähestyessä häntä. “Mikäs neidin nimi on?”
“Iita”, aasi vastasi kainosti kallistaen päätään ja avasi silmänsä suuremmaksi kuin aiemmin sinä päivänä.
“Hauska tutustua, Iita-neiti”, Pöllö sanoi kohteliaaseen sävyyn. “Mistähän päin te mahdatte olla?”
“Olen Risto Reippaan pikkusiskon Raisan paras ystävä”, Iita vastasi.
“Raisa”, Pöllö mutisi mietteliäänä.
“Meidän piti kysyä sinulta, muistatko koskaan kuulleesi hänestä”, Ihaa sanoi.
“Hmm, en ole aivan varma”, Pöllö sanoi hieroen leukaansa. “Hyvin todennäköisesti kyllä... mutta eipä sillä ole väliä. Nyt me tiedämme, että Iita kuuluu Raisalle. Mukavaa saada uutta verta joukkoomme. Maistuisiko teille tee ja keksit? Satuin juuri keittämään pannullisen.”
Kaikki nyökyttelivät ja pienen puheensorinan saattelemana lähtivät kohti Pöllön asuntoa, Tiikeri ja Puh Iitaa auttaen. Ihaa rykäisi kysyvästi ja Pöllö käännähti kannoillaan.
“Ihaa, tarvitsetko apua?”
“Haluaisin kysyä sinulta jotain”, hän sanoi ja odotti, että kaikki olivat päässeet jo tarpeeksi ylös. “Minusta tuntuu, että olen saamassa flunssan.”
“Voi, harmillista. Mutta minulla on kyllä rohtoja joka vaivaan, näes esi-isäni resepteillä valmistettuja. Mitä oireita sinulla on?”
“Rintaa pistää...” Ihaa vastasi, “ja välillä tunnen väristyksiä. Lisäksi minulla on aika kuuma ja sydän hakkaa voimakkaasti.”
Pöllö kuunteli oireet tarkkaavaisesti ja hymisi. “Mutta... onko sinulla kuitenkaan pahaa tai heikkoa oloa?”
Ihaa istahti ja mietti hetken aikaa. “Ei, minun oloni on kerrassaan mainio.”
Pöllö naurahti ja taputti Ihaata päähän. “Minä kyllä tiedän, mikä sinua vaivaa, eikä se ole flunssa.”
Ihaa höristi korviaan odottavaisena. “Kuule, minusta tuntuu, että sinä olet ihastunut Iitaan.”
Aasin korvat kohosivat korkealle hämmennyksestä. Pöllö sanoi jotain, vaikkei Ihaa sitä kuullutkaan, ja kohta hän istui itsekseen sammaleella. Ihastunut... ja Iitaan? Olihan hänen olonsa ollut kummallisen tyytyväinen koko päivä ajan, mutta saattoiko se tosiaan johtua toisesta aasista?
Hetken mietittyään Ihaa tuli lopulta siihen tulokseen, että hän piti Iitasta enemmänkin. Tämä ei varmaan kuitenkaan välittänyt hänestä muuten kuin ystävänä... mutta siihen oli kai tyydyttävä.
***
“Minulla oli hurjan hauska päivä!” Iita huudahti heidän kävellessään kohti Ihaan taloa. Vaaleanpunainen aasi oli luvannut toiselle saattavansa sen kotiin ja palaavansa vasta sitten itse takaisin Raisan luokse.
“No, tapahtuihan tänään kaikkea erikoista”, Ihaa mutisi heidän saavuttua majalle. Tai entiselle sellaiselle, risut olivat taas levinneet ympäriinsä. Aasi ei kuitenkaan mutissut mitään vaan alkoi tottunein ottein kerätä oksia kasaan ja pystyttää niitä. Kaksi ensimmäistä ei millään ollut pysyä pystyssä, mutta yhtäkkiä niiden seuraksi ilmestyi kolmas.
Iita katsoi suurilla silmillään Ihaaseen ja nosti neljännen risun pystyyn. Melankolisempi aasi ei osannut sanoa mitään vaan tuijotti, kuinka toinen auttoi häntä majan rakennuksessa - tai pikemminkin rakensi sen kokonaan itsekseen.
Ilta-aurinko kajasti kaukaisuudessa ja loi punertavansävyisiä säteitään kukkulalle, jolla kaksi aasia istui vierekkäin. Kumpikaan ei sanonut mitään tai tehnyt elettäkään lähteäkseen siltä. Vaaleanpunainen käänsi kuitenkin pian päänsä ja moiskautti suukon sinisen poskelle. Jopa pimenevässä illassa pystyi näkemään, kuinka Ihaan posket punehtuivat.
