Title: Ei enää yksin
Author: cyberpioneer
Pairing: Remus Lupin/Sirius Musta
Rating: sallittu
Genre: slash, fluffy
Warnings: Siirappivaroitus on varmaan ihan aiheellista aina toisinaan?
Summary: Alakerran ikkunoista loisti valo, mikä kertoi tarinaansa siitä, ettei hän ollut enää yksin.
Disclaimer: En omista hahmoja, enkä saa kirjoittamisesta minkäänlaista palkkiota, ellei sitten sitä sadistista mielihyvää lasketa, kun rääkkään viattomia hahmoparkoja.
Haasteet: Slahs10 2.0, FF50 aiheella valvojaoppilaat ja sanalla 48. Joulu
A/N: Joulun kunniaksi muutamassa tunnissa näin jouluna ajatuksen virtana kyhätty (ja siksi valitettavasti betaamaton) jouluficci hivenen myöhäisenä joululahjana sille, joka sellaista kaipaa. Hävettää, kun en saanut tätä 24. päivän puolella nettiin asti. Häröistä yms. saa huomautella, kun ei tosiaan betattu, joten kukaan ei ole ollut potkimassa päähän kaikkien sekopäisyyksien tähden. Mutta joka tapauksessa hyvää joulua.
ps. Minä + joulu + Sirius/Remus + sallittu ikäraja = jotain, mitä en uskonut koskaan mahdolliseksi minulta
Lunta.
Suuret hiutaleet laskeutuivat hiljakseen mustan kaavun peittämille olkapäille ja ruskeille hiuksille, joiden kastumiseen ei ollut siinä ilmassa mennyt kuin hetki. Pakkasta oli vain pari astetta, ja ilta oli hiipinyt jo muutamia tunteja sitten peittämään tienoot pimeyteen. Remus pysähtyi pienen talon edustalle, eikä kyennyt pitämään hymyä poissa kasvoiltaan. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin onnelliseksi, ei pelkästään kotiin palaamisen takia, mutta ennen hänellä ei ollutkaan ollut kotona odottamassa ketään muuta kuin korkeintaan pöllö Dumbledorelta. Alakerran ikkunoista loisti valo, mikä kertoi tarinaansa siitä, ettei hän ollut enää yksin. Jos se Remuksesta riippuisi, hän ei halunnut enää koskaan olla yksin.
Mistelinoksa ovessa.
Olisi ollut niin paljon helpompaa vain ilmaantua tai kulkea hormiverkossa, mutta Dumbledoresta se ei ollut turvallista, eikä Remus tahtonut tehdä mitään, mikä olisi voinut saattaa Siriuksen vaaraan. Hänen Siriuksensa, hänen oman Siriuksensa, jota hän oli odottanut aivan liian monta vuotta. Remus ei tahtonut edes ajatella vuosien takaisia muistoja, kun James ja Lily murhattiin, Peterin luultiin kuolleen ja Sirius joutui kaikesta siitä syytettynä Azkabaniin. Hän tunsi edelleen olleensa järjettömän typerä kun oli niin monia vuosia uskonut, että hänen rakastamansa mies oli syyllinen, vaikka hänen olisi pitänyt tietää paremmin. Ei Sirius olisi pystynyt tappamaan ketään, vaikka olikin tehnyt käsittämättömän määrän typeryyksiään elämänsä aikana. Kaikki olivat joskus olleet typeriä lapsia vailla tietämystä maailmasta, eikä se tehnyt kenestäkään murhaajaa.
Onneksi Sirius oli voinut antaa sellaisen uskomisen anteeksi, vaikka Remus itse ei kyennytkään antamaan itselleen anteeksi typeryyttään. Voi kuinka onnellinen hän olikaan ollut, kun hän oli saanut uuden mahdollisuuden aloittaa elämä Siriuksen kanssa. Edellisen kerran he eivät olleet onnistuneet – muutama päivä oli vienyt kaiken onnen – mutta tällä kertaa Remus aikoi olla Siriuksen arvoinen. Hän ei halunnut enää kertaakaan menettää sitä ihmistä, joka merkitsi hänelle eniten maan päällä, vaikka se ihminen olikin velhomaailman etsityimpiä vankikarkureita.
Joululauluja eteisessä.
Talo ei ollut hiljainen, vaan keittiöstä kantautui radion ääni, jossa joku noita toivotteli hyvää joulua joka toisessa lauseessa. Huoneen hämäryydestä päätellen se oli tyhjä, mutta Remus kurkisti sisään ovesta kuitenkin. Pöydällä paloi kaksi kynttilää, joista toisessa oli vain muutamia senttejä jäljellä ja toisen liekki yritti pysytellä epätoivoisesti hengissä. Uunipellillä lepäsi möykky, joka oli luultavasti joskus ollut kalkkuna, eikä pipareidenkaan tilanne ollut nopean vilkaisun perusteella kovin kummoinen.
Huoneen vallanneesta sekasorrosta huolimatta Remus jatkoi hymyilyään. Kaikesta päätellen kalkkunan vahtiminen oli osoittautunut yllättävän haastavaksi hommaksi Siriukselle, eikä pipareiden paistaminen ollut nähtävästi sujunut yhtään sen paremmin. Ilmeisesti jästien tavalla kokkaaminen ja Sirius olivat huono yhdistelmä, vaikka ei ainakaan Remuksella ollut yhtään hyvää kokemusta Siriuksesta keittiössä taikasauvan kanssa. Sirius ja keittiö eivät vain tainneet sopia yhteen, eikä jäljistä päätellen kokkausyritykset olleet jääneet pipareihin ja kalkkunaan. Remus toivoi, ettei Sirius ollut kaiken sen jälkeen eksynyt istumaan nurkassa murehtimassa sitä, kuinka oli onnistunut pilaamaan melkein valmiit jouluruuat ja sotkemaan vielä joka paikan vaaleanpunaiseen tahnaan, jonka Remus oli tunnistanut lähemmällä tarkastelulla sokerikuorrutteeksi.
Koska keittiö oli selvästi tyhjä, Remus hiipi pöydän ääreen puhaltamaan kynttilät sammuksiin. Hän ei totisesti halunnut tulipaloja, mitä yksin palavat kynttilät voisivat aiheuttaa. Sellaisesta seuraisi ehdottomasti liikaa huomiota, sillä hän tai Sirius eivät halunneet herättää kenenkään mielenkiintoa. Vankikarkurin kanssa elämisessä oli totisesti huonotkin puolensa, vaikka Remus rakastikin melkein jokaista Siriuksen kanssa viettämäänsä hetkeä.
Pöydällä muista erillään oli yksi suuri pipari, jonka Remus hetken käsissä pyörittelyn jälkeen tunnisti esittävän ilmeisesti joko koiraa tai sutta ja siihen oli selvästi yritetty taiteilla lukemaan jotain, mutta kuorrute ei ollut pitänyt muotoaan lainkaan. Se kuitenkin riitti saamaan lämmön hehkumaan jossain Remuksen sisällä. Sirius oli selvästi ainakin yrittänyt tosissaan keittiössäkin, vaikkei jälki ollutkaan kaikista kauneinta.
Yksinäinen pallo vierineenä joulukuusesta olohuoneen ovelle.
Seuraavaksi kohteekseen Remus päätyi valitsemaan olohuoneen, sillä yläkerrassa ei ollut näyttänyt loistavan valoa lainkaan, mutta olohuoneessa paloi selvästi takka. Sen näki keittiöön, sillä olohuoneen avonainen ovi oli suoraan keittiötä vastapäätä. Hän vaelsi avonaiselle ovelle ja pysähtyi siihen, kun huomasi, ettei huone ollut tyhjä.
Sohvalla makasi mahallaan, Remuksen ostama tonttulakki päässään ja vaatteet selvästi sotkussa Sirius, joka näytti nukkuvan täysin tyytyväisenä maailmaan. Hän oli onnistunut onkimaan jostakin päänsä alle Remuksen tyynyn – sen tunnisti mustin koirankuvin koristellusta tyynynpäällisestä, jonka Sirius oli ehdottomasti halunnut ostaa, kun oli nähnyt sen jonkun jästikaupan näyteikkunasta. Sen oli kuulemma ollut tarkoitus muistuttaa Remusta siitä, että hänellä oli maailman komein, mukavin, hauskin, kaikilla tavoin ihmeellisin ja ehdottomasti myös upein poikaystävä maan päällä. Ei Remus ollut kyennyt kieltämään sitä silloin, vaikka tapahtumasta oli kulunut jo monia, monia vuosia, eikä hän kyennyt siihen vieläkään.
Ilme Siriuksen kasvoilla oli tyyni, mikä lämmitti Remuksenkin mieltä. Oli mennyt niin monta yötä, että Azkabanin kauhut olivat lakanneet aiheuttamasta painajaisia ja Sirius oli oppinut jälleen nukkumaan rauhassa. Väsymyksen poistuminen oli nuorentanut rankan elämän kuluttamia kasvoja monia vuosia ja hetkittäin niiden omistajassa oli nähtävissä sitä samaa elämäniloa kuin seitsemänä vuotena Tylypahkassa. Se Sirius Musta, johon Remus oli monien Tylypahkan tyttöjen tavoin rakastunut, oli osittain palannut, vaikka he olivatkin kasvaneet yksinäisten vuosien aikana. Siitä kasvusta huolimatta Remus ei olisi voinut olla iloisempi yksinäisyyden tultua viimein päätökseen edellisenä keväänä Rääkyvässä röttelössä.
Olohuoneen sohvapöydällä kynttelikkö ja pieni paketti.
Remus istui sohvalle varovaisesti ja toivoi, ettei herättäisi Siriusta sillä liikkeellään. Se kuitenkin sai Siriuksen raottamaan silmiään unisesti ja mutisemaan jotain, minkä saattoi hyvällä mielikuvituksella kuvitella tervehdykseksi.
”Anteeksi Remus, pilasin sen kalkkunan”, Sirius mumisi tehdessään tilaa viereensä. Remus kömpi toisen selkäpuolelle makaamaan. Hän kietoi kätensä Azkabanin jäljiltä edelleen laihan vyötärön ympärille ja hautasi kasvonsa vasten tummia hiuksia. ”En ymmärrä, miten jästit selviävät ruuanlaitosta tuollaisilla vehkeillä. Aivan käsittämätöntä.”
”Ei se mitään.
”Poltin ne piparitkin. Sitten yritin tehdä kunnon kuorrutteen, mutta ilmeisesti siihen vatkaimeen ei olisi kannattanut käyttää taikoja”, Sirius jatkoi ja painoi silmänsä kiinni. Huone oli lämmin, häntä väsytti, eikä Remus vaikuttanut paljon pirteämmältä haukotellessaan hänen niskaansa vasten.
”Keittiön voi aina siivota.”
”Sitten se seonnut vatkain hyökkäsi sen suklaasammakkopussin kimppuun ja niistä tuli entisiä sammakkoja. Tiputin jauhopussin yrittäessäni metsästää sitä hemmetin vatkainta.”
”Sitä sattuu.”
”Sain tainnutettua sen ja lukitsin kellariin. Se saattoi kuolla.”
Remus naurahti. Pitkät hiukset kutittivat hänen nenäänsä, ja Siriuksen tarina alkoi kuulostaa niin mahdottomalta, että se ei voinut kuin olla täyttä totta. Keittiökin kieltämättä näytti aivan siltä, että siellä oli saattanut hyvinkin riehua villiintynyt sähkövatkain.
”Se kävi voimille ja taisin tarvita vähän lepoa. Oli kyllä tarkoitus herätä siivoamaan, ennen kuin tulisit”, Sirius huokaisi saamatta enää vastausta. Hänen vatsaansa silittelevän kädet ja Remuksen rauhallinen hengitys hänen korvansa juuressa olivatkin omiaan palauttamaan väsymyksen takaisin mieleen, vaikka hän oli tainnut nukkua aika kauan. Ulkona ei ollut vielä ollut pimeää, kun hän oli käynyt taisteluaan keittiössä.
”Ehtiihän sitä myöhemminkin”, Remus vain vastasi. Häntä ei juuri sillä hetkellä kiinnostanut talon kunto tai vaaralliset jästilaitteet. Hän makasi sisällä lämpimässä, hänellä oli vieressään mies, jota hän rakasti ja joka rakasti häntä, eikä hän ollut enää yksin. Mitä muuta hän olisi tarvinnut?
”Remus?” Sirius vielä kuiskasi hiljaa, mutta ei saanut minkäänlaista vastausta. Ilmeisesti Remus ei ollut ainakaan vihainen, sillä huulet koskettivat kevyesti kaulan paljasta ihoa, eikä enempää sanoja tarvittu kertomaan, ettei asialla ollut väliä. He kyllä selviäisivät yhdessä kaikesta, mitä elämä eteen toisi, olisi se sitten seonnut sähkövatkain tai mitä tahansa muuta.
Hyvää joulua Sirius.
