Nimi: Laivoja
Kirjoittaja: mä
Oikolukija: turkinpippuri <3
Ikäraja: S
A/N: Joku räpellys, koska on mukavaa kirjoittaa originaalia välillä
Nimi on äärimmäisen random, oon huono keksimään nimiä nopeesti ja Idols alkoi! Joten postaan tän nyt moi~
>>
Aallot lyövät vasten rantakallioita sellaisella voimalla, että siitä lähtevää ääntä voisi melkein kuvailla paukahdukseksi. Vesipisarat kimaltelevat kristallinkirkkaina auringon laskiessa jonnekin kauas taivaanrannan taa.
Vasten punapukuista taivasta piirtyvät kahden ihmisen siluetit, sinun ja minun. Istumme vierekkäin, toinen käteni sinun ympärilläsi. Emme puhu, olemme vain ja kuuntelemme, haistamme, tunnemme. Pienen matkan päässä meistä laivat lipuvat sataamaan, palaavat sinne mistä lähtivätkin niin kuin lapset palaavat äitiensä luo ennen pimeää. Sinä tuijotat laivoja, pieniä ihmisiä niiden kansilla.
Aurinko lämmittää edelleen, vaikka se on laskenut jo lähes puolilleen. Taivaankansi värjäytyy kauniilla sävyillä; on punaista, oranssia, keltaista, jopa liilaa ja sinistäkin. Sipaisen tuulen kasvoillesi lennättämät hiussuortuvat pois silmiltäsi, jotta näkisit värit paremmin. Hiustesi takaa näen myös huulesi, jotka eivät loista samanlaista hymyä kuin minun omani.
"Onko Ruotsi tuolla jossain?" kysyt yllättäen ja tuijotat horisonttiin.
"Kai se on", sanon. Mieleeni tulee se keväinen päivä, jolloin kävelimme ympäri Turun linnaa. Sinä kurkistit ikkunasta satamaan ja esitit saman kysymyksen kuin nyt. Ja minä vastasin samalla tavalla. Kai se on.
Tuuli kutittaa niskaani ja vilkaisen taakseni. Kaukana idässä ei ole enää valoa, sillä pimeys syö pilviä ja lämpöä sisäänsä kuin mörkö ja lähestyy meitä armotta. Jossain sytytellään jo valoja, lämmitetään saunoja ja keitetään teetä. Siellä jossain, missä iltataivas on jo tummansininen ja aurinko on vain muisto kirkkaasta kesäpäivästä. Mutta vaikka me näemme nyt kuinka yö sekoittuu päivään, jossakin maailman toisella puolella päivä sekoittuu yöhön ja valot voidaan sammuttaa sekä silmät avata, edessä on uusi päivä. Meille se on vasta huomenna.
Nojaudut minuun kunnolla ja kuiskaat: "Olisinpa tuuli, yksi pieni puhallus joka voisi hetkessä matkustaa ympäri maailman. Lähtisin tästä saman tien, menisin ensin Ruotsiin asti ja ylikin."
"Ja jättäisit minut tähän?" naurahdan ja silitän poskeasi. Sinä et kuitenkaan vastaa, luulet, että minä pelästyisin sitä, mitä tulisit sanomaan. Vaikka kumpikin tiedämme jo, mikä vastauksesi on. Sinä todellakin jättäisit minut tähän, vaihtaisit rakkauden vapauteen milloin vain. Ja minä hyväksyn sen.
Olemme jälleen hetken hiljaa ja kuuntelemme aaltojen kohinaa. Merenkäynti on pientä eikä laivoja enää näy, vain peilinkirkas meri, josta heijastuu tuhansia kirkkaita valonsäkeitä sekä auringon synnyttämä pitkä valosilta, joka yltää aina rantaan asti. Jos sitä siltaa pitkin vain voisi kävellä, minä veisin sinut sitä kautta Ruotsiin tai vaikka Amerikkaan, tanssittaisin sinua sen päällä ja matkan varrella voisit uida delfiinien kanssa - mitä vain, jotta olisit onnellinen.
"Tiedätkö sen sanonnan, että koti on siellä missä sydän on?" kysyt ja käännät kasvosi minuun ja silmäsi näyttävät syvemmiltä kuin meren syvimmätkään onkalot.
"Tiedän."
"Jos se on totta, niin minulla ei ole sydäntä varmaan ollenkaan."
