// Alaotsikko: (Minä/Potter-hahmo-haaste), ystävänpäiväficci, fluffy
Title: Piilossa viidakon
Author: sugared
Genre: fluffy
Pairing: Remus Lupin/Kelmikiti (ficissä Destinee Phillips)
Rating: S
Disclaimer: Remus ja kumppanit sekä Tyliksen iki-ihanat kasvihuoneet kuuluvat J.K. Rowlingille ja Kelmikiti omistanee itsensä (aka Destineen).
A/N : Osallistuin Minä/Potter-hahmo-haasteeseen (ja yhdistin sitten vielä Ystävänpäivä-haasteeseenkin) ja sain kirjoitettavakseni parituksen Kelmikiti/Remus Lupin. En todellakaan osannut odottaa, että oikean ihmisen soluttaminen ficciin olisi näin vaikeaa, eivätkä Kelmit ole koskaan olleet lähellä sydäntäni, joten kirjoittaminen oli aluksi hyvin hankalaa (mutta ei kuitenkaan epämiellyttävää). Luultavasti kaikki ovat tosi ooc ja muutenkin plääh, mutta oppia ikä kaikki. Itse olen melko tyytyväinen (kaikista puutteista huolimatta) ficciini. Kepeä ja hyväntuulinen se on ainakin, ja mielestäni muutama nokkela kohtakin löytyy. Suuri yleisö ei tosin välttämättä ole samaa mieltä.
Ja kun kerran puhumaan ruvettiin, pakko sanoa pari sanaa vielä tuosta otsikosta ja tapahtumapaikasta. Minun mielestäni "viidakko" on suomen kielen ylivoimaisesti kaunein sana! (Ja yritän kovasti pitää mieleni puhtaana ja välttää epämääräisiä mielleyhtymiä) Vihreän ja punaisenkirjavaa metsää, köynnöksiä, isoja lehtiä, jäätävän kokoisia kukkia.. Mikä voisikaan olla sen ihanampaa! (Otsikkovaihtoehtoina mielessä pyörivät myös "Viidakon Ykä", "Minä Tarzan, sinä Jane" ynnä muita...)
******
Remus Lupin istui Rohkelikon oleskeluhuoneessa upottavan pehmeän nojatuolin nurkkaan hautautuneena, sulkakynä korvan takana ja kärsivä ilme kalpeilla kasvoillaan. Vaaleanruskea parransänki puski nuoruuden innolla esiin leuankärjestä, ja karheaa lommoposkea pitkin valui parhaillaan ohut, safiirinsininen mustenoro, josta ryppyotsainen nuorukainen vähät välitti. Hänellä oli paljon tärkempääkin ajateltavaa kuin se, miltä sattui sillä hetkellä näyttämään. Sitäpaitsi oleskeluhuoneessa ei ollut hänen lisäkseen ristin sielua. Remus oli venytellyt, torkkunut ja vitkutellut takkatulen loimussa koko illan, ja puoli tuntia sitten oli viimeinenkin punaiseen ja kultaan verhottu selkä kadonnut makuusaleihin johtavaan portaikkoon. Vihdoin hän oli yksin, vihdoin hän saattoi keskittyä ja vihdoin hän saattoi vuodattaa pergamentille syvimmät tuntonsa ilman, että Peter tai Sirius tai James kurkkisi jatkuvasti hänen olkansa ylitse inhottavasti virnuillen. Remus tuhahti ja hieraisi poskeaan. Siniset sormenjäljet kulkivat nenänpieltä aina otsaluulle asti, mutta Kuutamon huomio oli vallan toisaalla. Hän tuijotti puhdasta, nurkistaan käpristynyttä pergamenttiarkkia kulmat kurtussa ja täydellisen keskittyneenä, aivan kuin olisi odottanut sen muuttavan muotoaan tai karkaavan ulos ikkunasta minä hetkenä hyvänsä.
Kymmenen pitkää minuuttia kului ilman, että nojatuolin nurkasta kuului hiiskahdustakaan, ja seinänvierustaa pitkin luutansa kanssa hiipinyt kotitonttu uskoi pojan jo nukahtaneen niille sijoilleen. Juuri, kun arka tonttuparka oli uskaltautumassa takkatulen ääreen likaisia kaakaomukeja keräämään, Remus ponkaisi ärtyneenä pystyyn, rypisti pergamentin tiiviiksi palloksi ja viskasi sen inhoten tulipesään. Hän katseli kiero hymy huulillaan, kuinka liekit syleilivät paperia ja pyyhkivät hänen säälittävän kirjelmänsä olemattomiin. Mitähän hän oikein oli ajatellut kirjoittaessaan moista roskaa? Remus lysähti nojatuoliin ja hautasi karheat kasvonsa käsiinsä. Totuus oli, että hän tiesi valitettavan hyvin, ketä oli ajatellut. Nuorukainen nojasi väsymyksestä raskasta päätään taaksepäin ja ennen kuin hän ehti edes kunnolla sulkea silmiään, piirtyi hänen mieleensä kuva lyhyestä ja mahdottoman suloisesta rohkelikkotytöstä. Remus huokaisi ja loi kaihoisan katseen tyttöjen makuusalin ovelle. Destinee Phillips nukkui oven toisella puolella, ja hän istui yksin oleskeluhuoneessa miettien, miten parhaiten ilmaisisi tunteensa tytölle. Syvään huokaisten hän nousi pystyyn ja asteli ikkunan eteen. Hän veti raskaat, tummanpunaiset samettiverhot sivuun ja painoi hikisen otsansa lasiin. Pihamaa oli hautautunut kristalliseen lumivaippaan, ja ikkunalasia koristivat pakkasukon huurteiset siveltimenvedot. Hopeinen kuunsirppi virnisteli keskellä mustaa taivasta, ja Remus yhtyi sen kylmään hymyyn. Täysikuuhun oli vielä aikaa, edellisen muodonmuutokset arvet kirvelivät vielä hänen ihollaan.
"Huomenna on ystävänpäivä", nuorukainen tokaisi äkisti ja kääntyi kannoillaan tummien varjojen kehystämä katse huoneen poikki hiipivään kotitonttuun iskostettuna. Tonttu jähmettyi niille sijoilleen kauhistunut katse verestävissä, kirkkaansinisissä silmissään ja kaikkoontui äänekkään poksahduksen ja tukahtuneen parkaisun säestämänä. Remus marssi takaisin takan lämpöön ja jäi tuijottamaan liekkeihin kuin ei olisi tonttua koskaan huomannutkaan. Ystävänpäivä. Vuoden ainoa päivä, jolloin sai hempeillä ja höpsötellä aivan luvan kanssa. Hän oli otaksunut, että vaaleanpunaiset ja kullankimalteiset koristeet, joita professori Lipetit oli jo viikon ajan ripustanut ovenkarmeihin, suureen saliin ja jopa kosteisiin, synkkiin tyrmiin, olisivat rohkaisseet häntäkin raapustamaan pari lemmentäyteistä riviä pergamentille ja paljastamaan syvimmät tunteensa Destinee Phillipsille. Toisin oli kuitenkin käynyt. Hän oli yrittänyt ja epäonnistunut, kirjoittanut ja pyyhkinyt, rypistänyt ja polttanut, eikä yksikään hänen siirappisista rakkaudentunnustuksistaan olisi kestänyt päivänvaloa. Hän oli jo harkinnut pyytävänsä apua Siriukselta, mutta oli tullut toisiin aatoksiin nähtyään, miten hänen parhaat ystävänsä olivat aamupäivällä rääkänneet kortti kourassa erään kultakutrisen puuskupuhin pakeille kiiruhtanutta Peteriä. Sirius luultavasti nauraisi hänelle päin naamaa, jos saisi tietää, kuinka epätoivoinen hän oikeasti olikaan. Remus lysähti ohimoitaan hieroen nojatuoliin ja levitti syliinsä puhtaan pergamenttiarkin. Vielä hetki sitten raivokkaana ritissyt takkatuli paloi nyt kituen, ja kun viimeinenkin hehkuva hiilenpala sammui pitkän ja tuskallisen kuolinkamppailun jälkeen, alkoi nojatuolin varjossa kyyristelevän nuorukaisen sulkakynä raapia pergamenttia.
*******
Helmikuun kylmä ja kirkas aurinko kurkotti säteitään kohti taivaankantta. Hiljainen supatus ja tukahtuneet riemunkiljahdukset kielivät Rohkelikon pikkuleijonien heräilevän yöuniltaan ja saivat myös Remus Lupinin havahtumaan nojatuolistaan. Poika rypisti otsaansa ja painoi silmänsä tiukasti kiinni yrittäen sulkea häiritsevän todellisuuden tajuntansa ulkopuolelle. Huonekalut jyrisivät matalasti siirtyessään oleskeluhuoneeseen tunkeutuvan rohkelikkolauman tieltä, ja jokainen viitan kahahdus sai Remuksen mutisemaan ärtyneenä unenpöpperössään. Joku törmäsi nuoren ihmissuden nojatuoliin, ja ennen kuin hän ehti kunnolla herätäkään, oli hänen päänsä jo retkahtanut sohvapöydän reunan yli ja matkasi hyvää vauhtia kohti lattiaa. Poika säpsähti ja suoristautui niin äkkinäisesti, että hänen puutunut niskansa napsahti kuin karhunrauta. Kukaan ei kuitenkaan kuullut napsahdusta eikä Remuksen suusta karannutta kirosanatulvaa. Oikeastaan kukaan ei kiinnittänyt millään lailla huomiota nojatuolista ruumis kankeana heränneeseen seitsemäsluokkalaiseen, ennen kuin Sirius Musta asteli poikien makuusalin kierreportaista nippu vaaleanpunaisia kirjekuoria kainalossaan.
"Remus!" hän tervehti rempseästi hyytävän iloinen hymy kapeilla huulillaan ja ilkikurinen pilke silmäkulmassaan. Remus murahti jotain vastaukseksi ja korjasi asentoaan yrittäen näyttää yhtä reippaalta ja raikkaalta kuin ystävänsäkin.
"Katsos näitä!" Sirius naurahti ja heilutti kirjepinoa Remuksen nenän edessä. Anturajalka näytti yhtä itseensä tyytyväiseltä ja rehvakkaalta kuin aina, mutta Remus tunsi ystävänsä tarpeeksi hyvin lukeakseen epävarmuuden tämän tummista silmistä ja tiesi, että vaaleanpunaisella ja hajuveden kyllästämällä kirjepaperilla risteilevät rivit saivat hänet hämilleen.
"Sinäkin olet saanut jotain", Sirius tokaisi äkisti ja kumartui lähemmäs. Remus palasi ajatuksistaan nykyhetkeen juuri ajoissa nähdäkseen pirullisen virneen ystävänsä kasvoilla. Samassa Siriuksen sormi pyyhkäisi hänen poskeaan, ja virne syveni irvistykseksi. Nuorukainen kohotti katseensa sinisen musteen tahrimasta sormestaan ensin parransängen karheuttamaan poskeen, sitten hämmästyneenä tuikkivaan silmäpariin.
"Tässä näin", Sirius sanoi, ja Remus kuuli vakavuuteen verhotun naurun tämän äänessä. Hän tunsi ärtymyksen kasvavan ja vääntävän hänen otsansa rypyille, ja hän painautui syvemmälle nojatuolin samettimereen. Hän alkoi käydä levottomaksi. Siriuksen silmät siristyivät hänen yrittäessään saada selvää Remuksen poskeen piirtyneestä viestistä, joka oli alunperinkin kirjoitettu varsin epäselvällä käsialalla ja joka pöydän pintaan hankautuessaan oli levinnyt lähes lukukelvottomaksi.
Toistellessaan myöhemmin ystävänsä poskeen painettua kirjettä kaikille uteliaille ja juoruilunhaluisille, Sirius täydensi puuttuvat sanat mielensä mukaan, ja kuten aina tällaisissa tapauksissa, viesti muutti muotoaan kerran toisensa jälkeen, ja kömpelöstä, muutaman sanan rakkaudentunnustuksesta muovattiin varsin sujuvasti tarkkaan harkittu ja taidokas Shakespearelainen sonetti. Alkuperäistä sanamuotoa ei tiennyt kukaan, ei edes Remus itse – hän ei muistanut noita viheliäisiä rivejä koskaan luoneensakaan.
"Destinee Phillips", Sirius mutisi puoliääneen, ja ennen kuin Remus ehti edes punastua, kailotti tämä hänen synkimmän salaisuutensa koko oleskeluhuoneelle.
Remus yritti nousta ja karata ympärillään kikattavaa uteliaista rohkelikkojoukkoa, mutta uni painoi yhä lyijynraskaana hänen jäsenissään. Kun hän lopulta vääntäytyi pystyyn ja viipotti kohti kuvakudosta poskeaan kiivaasti pyyhkien, hänen katseensa osui kasvottoman, punaisen ja kultaisen kirjavan ihmismassan seassa seisoskelevaan tyttöön. Hän ei ehtinyt lukea ilmettä Destineen kasvoilla, ennen kuin Sirius jo tarttui hänen käsipuoleensa ja työnsi hänet kuvakudoksen läpi aamiaisesta höpisten, mutta oli melkein varma, ettei tyttö ollut yhtynyt muiden nauruun.
Sinä päivänä Tylypahkan harmaiden kiviseinien sisällä maailmaa tarkasteltiin vaaleanpunaisten lasien läpi. Jopa muodonmuutosten professori Minerva McGarmiwa oli löysännyt hieman nutturaa – jonka kiiltävänmustaa täydellisyyttä ei sivumennen sanoen vielä yksikään hopeanharmaa suortuva uhmannut – ja päästänyt seitsemäsluokkalaiset ajoissa välitunnille. Luontoäiti ei kuitenkaan antanut armoa alamaisilleen: helmikuun 14. päivän aamu oli valjennut alakuloisen harmaana ja taivaankannella riippuvat pilvet laskivat liejuiseen maahan sadekuuron toisensa perään. Kirkkaan tähtiyön lupailemasta pakkassäästä ei ollut tietoakaan, ja aniharva pariskunta juhlisti ystävänpäivää romanttisella kävelyretkellä halki tilusten.
Remus Lupinin mustaan sadeviittaan kääriytynyt hahmo kuului niihin uskalikkoihin, jotka olivat jättäneet linnassa vallitsevan hattaranpehmeän ja ylen onnellisen ilmapiirin uhmatakseen pieninä neuloina piiskovaa sadetta. Edes ne viisi ystävänpäivätervehdystä, jotka Sirius oli kaivanut esiin hänen tyynynsä alta ja kiikuttanut aamiaispöytään vuolaiden anteeksipyyntöjen kera ("Miten ihmeessä minä olisin voinut tietää?") eivät olleet onnistuneet kohottamaan häntä huonotuulisuuden suosta.
Märkään lumeen uppoavat askeleet johdattivat häntä läpi Tylypahkan tiluksille laskeutuneen paksun usvan ja kohti Tällipajun synkkää hahmoa. Remus seisahtui turvallisen välimatkan päähän ja jäi kädet taskuissa katselemaan puuta, joka oli jo seitsemän vuoden ajan pitänyt turvassa hänen suurimman salaisuutensa. Puu pieksi nuoruutensa innolla luulot pihalle kaikista niistä, jotka erehtyivät astelemaan liian lähelle, ja vaikka myös Remus oli useammin kuin kerran saanut tuta terävän sivalluksen selkänahassaan, oli hän huvittavan kiintynyt rujoon ja äkäiseen kasviin. Ehkä sekään ei voinut luonnolleen mitään.
Remus kääntyi kannoillaan ja jatkoi päämäärätöntä vaellustaan. Hän ei tiennyt tarkalleen, minne oikein oli matkalla, tiesipähän vain, ettei aikonut palata linnaan ennen kuin viimeinenkin pää vaaleanpunaisissa pilvissä kulkeva rohkelikko olisi vaipunut uneen. Nuorukaisen huulilta karkasi pitkä, tuskallinen huokaus. Hän oli toki halunnut ilmaista tunteensa Destineelle, mutta olisi mieluusti tehnyt sen hieman romanttisemmin, hieman pirteämpänä ja ennen kaikkea hieman yksityisemmin. Sirius oli anteeksipyytelyyn kyllästyttyään tokaissut, että hänen olisi oikeastaan pitänyt olla tyytyväinen, kun homma oli hoitunut niin nopeasti ja vaivattomasti. Remus oli vain murhahdellut ja tuhahdellut, ja lopulta Sirius oli olkiaan kohauttaen painunut matkoihinsa ja jättänyt hänet keskenään synkkien ajatustensa kanssa.
Jos Remus ei olisi juuri sillä hetkellä nostanut katsettaan nuoskalumen peittämältä polulta, olisi hän astellut suoraan päin kasvihuone kakkosen ovea. Silmiään hämmentyneenä räpytellen poika vilkuili ympärilleen kuin olisi miettinyt, mistä kasvihuone oli hänen nenänsä eteen ilmestynyt. Hetken harkittuaan hän painoi kahvaa kokeilevasti alaspäin ja yllättyi, kun ovi antoi periksi ilman ruosteista kirskunaa kummempaa vastarintaa.
Tukahduttavan kuuma ja trooppisen kosteaksi taiottu ilma kietoutui hänen ympärilleen, sai hänet huohottamaan ja liimasi valkoisen kauluspaidan hiestä märkään selkään sillä samaisella hetkellä, kun hän astui sisään hämärään kasvihuoneeseen. Ovi painui hitaasti kiinni hänen takanaan, ja hän säikähti lukon metallista kilahdusta. Aivan kuin hän olisi astunut Tylypahkan lumiselta pihamaalta suoraan Keski-Afrikan villiin ja vaaralliseen viidakkoon, jonka vihreissä varjoissa väijyivät niin pantterit kuin boomslangitkin. Hän saattoi melkein kuulla lintujen ja apinoiden kutsuhuudot korvissaan ja kaivoi vaistomaisesti sauvansa viitan käänteistä. Remus nielaisi hermostuneena ja asteli syvemmälle viidakkoon. Nyt, kun matami Verson pyöreä ja pehmeä hahmo ei häärinyt ympäriinsä äidillisiä neuvoja jakaen, ei kasvihuoneen lämpö enää tuntunut kodikkaalta vaan selkäpiitä värisyttävän petolliselta. Remus alkoi jo katua sitä, että oli kokeillut ovenripaa. Hän oli juuri kääntyä takaisin, kun pitkän, pimeän käytävän päästä kajahtava kolahdus jähmetti hänet niille sijoilleen. Vaikka suden vaisto käskikin karkaamaan villistä luonnosta takaisin koleaan helmikuiseen iltapäivään, hän lähti hitaasti ja varovaisesti eteenpäin. Hän veti syrjään lehtiverhon toisensa jälkeen ja valmistautui jokikinen kerta kohtaamaan jättiläismäisen lihansyöjäkasvin, joka mutusteli tyytyväisenä tuoretta saalistaan – esimerkiksi sitä pientä ja viatonta ensiluokkalaista, jonka vaahterasiirapin tuoksuisen ystävänpäiväkortin Remus oli löytänyt aamiaislautasensa alta.
Remus hiipi lähemmäs ja lähemmäs puristaen sauvaansa nyrkissään kuin viidakkoveistä. Hän pysähtyi rauhoittelemaan jonkinlaista villiä rumpusooloa tapailevaa sydäntään, ennen kuin viimein veti syrjään vihreää, rikkinäistä sateenvarjoa muistuttavan lehden.
"Ai hei, Remus", pirteä ääni tervehti, ja Destinee Phillipsin hymyilevät, suloiset kasvot kurkistelivat hämmästyksestä mykistynyttä nuorukaista lattianrajasta. Tyttö suoristi ketterästi lyhykäisen vartensa ja pudisteli tomun ja multapaakut vaatteistaan. "Mikä sinut tänne lennätti?"
"Öö, moi. Minä... ovi oli auki ja... ovi oli auki", Remus änkytti hämillään ja hermostuneena. Hän yritti silitellä kanelinruskeaa hiuspehkoaan huomaamattomasti hieman siistimpään kuntoon samalla, kun kaiveli aivokoppaansa jotakin kevyttä, viihdyttävää ja ennen kaikkea ei-kiusallista puheenaihetta, jonka turvin voisi korjata aiemmat kömmähdyksensä. Hän oli monta monituista kertaa haaveillut hetkistä suuren tunnustuksensa jälkeen, mutta ei hän niitä ihan tällaisiksi ollut mielessään maalaillut.
Remus muisti varsin hyvin sen lokakuisen iltapäivän, jolloin oli ensimmäisen kerran havahtunut Destineen olemassaoloon. Tyttö oli istunut Kolmen luudanvarren nurkkapöydässä kolmen tyhjän kermakaljapullon ja kahden tyhjäpäisesti kikattavan ystävän kanssa, ja se jos mikä oli ollut rakkautta ensi silmäyksellä. Totuuden nimissä tosin oli myönnettävä, että aivan ensimmäiseksi hänen katseensa oli hyrräävien hormonien ohjastamana eksynyt Destineen rintavarustukseen, joka oli ainakin hänen silmissään vetänyt pyöreässä täydellisyydessään vertoja tiskin takana keikistelevälle Matami Rosmertallekin. Hyvin pian hänen katseensa oli kuitenkin singahtanut tytön kasvoihin, joiden keskellä välkehtivät vihreät silmät, ja joita mahonginruskeat hiukset kehystivät kuin samettiverho. Sirius oli myöhemmin lohduttanut ystäväänsä toteamalla, että kuka tahansa tervehenkinen nuorukainen olisi katsastanut tytön juuri mainitussa järjestyksessä, ja oli loppujen lopuksi saanut Remuksenkin vakuuttumaan asiasta. Hän oli tosin unohtanut mainita, että Destinee oli siitä lähtien pyörinyt hänen unissaan päivin ja öin.
"Mitä sinä täällä sitten teet?" Remus kysäisi lopulta tavoitellen huolettoman välinpitämätöntä ja viileää sävyä, joka tuntui kaikilta muilta pojilta tulevan kuin luonnostaan.
Destinee virnisti vastustamattomaan tapaansa ja pyyhki mullan sotkemia käsiään viittansa liepeeseen.
"Ovi oli auki."
Remus tunsi veren kohoavan poskilleen, mutta kaikeksi onneksi Destinee päätti juuri sillä hetkellä palata takaisin lattiatasoon. Rauhoitettuaan jyskyttävän sydämensä Remus kyykistyi tytön viereen ja huomasi vasta nyt lattialle levinneet ruukunsirpaleet, mullan ja jonkin eksoottisen, värikkään kasvin surulliset jäänteet.
"Voinko auttaa?" hän kysyi kulmat kurtussa ja vilkaisi vaivihkaa Destineen kämmentä, johon teräväreunaiset sirpaleet olivat jo jättäneet merkkinsä. Hän pani merkille, että samanlainen sekasorto – kasvit ja punasavi ja multa sulassa sovussa pitkin lattiaa – jatkui myös tytön selän takana. Remus ei kyennyt tukahduttamaan orastavaa uteliaisuuttaan.
"Mitä oikein tapahtui? Ja miksi ihmeessä konttaat lattialla kuin mikäkin jästi, kun voit hoitaa homman helpomminkin?" Sanoja seurasi hyväntahtoinen naurahdus ja kepeä taikasauvan heilautus, jonka tuloksena pienen pieni multakasa siirtyi uuteen paikkaan varistaen sotkua entistäkin laajemmalle alueelle.
Destinee huokaisi huvittuneena ja tarttui Remuksen käteen ennen kuin se ehtisi aiheuttaa lisää vahinkoa.
"Jouduin jälki-istuntoon. Tai ainakin tavallaan. Kohelsin hieman tunnilla, ja Verso pisti minut sitten siivoamaan sekä omat että kaikkien muiden jäljet. Epäreilua, vai mitä?" hän selitti rikkaharjaa laiskasti heilutellen.
"No jaa, ainakaan Verso ei jäänyt henkilökohtaisesti valvomaan rangaistuksen toteutumista", Remus naurahti muistellen kaikkia niitä jälki-istuntoja, jotka oli yhdessä Siriuksen, Jamesin ja Peterin kanssa suorittanut Voron valvovan, verestävän silmäparin alla. Hän kohotti jälleen taikasauvansa. Hän keskittyi kulmat kurtussa ja kieli poskella, kertasi mielessään oikeat sanat ja oikean liikeradan, ja kuin ihmeen kaupalla kasvihuoneen lattia oli jälleen oma siisti itsensä.
"Puhdasta!" Remus hihkaisi lapsellisen innoissaan. Hän oli selvästi ylittänyt itsensä – hän ei ollut vain rupatellut mukavia Destinee Phillipsin kanssa, vaan oli sen lisäksi sekä auttanut tätä että vakuuttanut tämän suunnattomista loitsutaidoistaan.
"Ei aivan. Sinulla on jotain tuossa", Destinee kuiskasi, ja ennen kuin Remus ehti käpäläänsä liikauttaa, oli tyttö jo astunut aivan kiinni häneen. Tämä nousi varpailleen ja sipaisi kevyesti hänen karheaa, yhä mustetahraista poskeaan. Remuksen silmissä välkkyivät kuvat Tarzanista ja hänen Janestaan, kun hänen ja Destineen huulet kohtasivat toisensa keskellä kasvihuone kakkosen villiä viidakkoa.
