Ficin nimi: Hankalaa
Kirjoittaja: Vanamo
Beta: foxtrot
Fandom: Twilight
Disclaimer: S. Meyerille kaikki kunnia twilightistä. .
Tyylilaji: Drama, ehkä joku pieni vivahdus jotain muuta seassa.
Ikäraja: S
Paritus, Päähenkilöt: Renesmee/Emmett
AN: Gualle iso kiitos haasteesta! (: Osallistuu Vuodenaika-haasteeseen keväällä.
Hankalaa
"Renesmee!" Jäykistyn kuullessani äitini huolesta säröilevän äänen takaani. Käännyn jähmeästi ympäri ja yritän vältellä hänen katsettaan parhaani mukaan, vaikka tunnenkin kullankeltaisten silmien pureutuvan itseeni. En ole lainkaan pahoillani, kuten en tavallisestikaan ole vietettyäni muutaman päivän omilla teilläni ilmoittamatta lähdöstäni kenellekään. Tuntuu vain pahalta nähdä äiti niin surullisena. Tosin sisälläni vellova tunne, joka kohdistuu äitiini aina kotiinpaluutilanteissa, kallistuu enemmänkin ärsyyntymisen puolelle. En minä ole enää pieni lapsi, jota pitää vahtia ja suojella tauotta. En ole edes särkyvä tai hento, päinvastoin.
"Äiti", tervehdys purkautuu huulieni välistä kirpeänä sihahduksena. Suljen korvani jo valmiiksi, tässä vaiheessa alkaa aina paasaus vastuullisesta käytöksestä ja rakkaiden vanhempieni pohjattomasta huolesta minua kohtaan. Seuraan sivusilmällä äidin huulten tanssia, ja poimin sanan sieltä täältä vilkuillen samalla ympärilleni sopivaa pakoreittiä etsien. Tuulen kiinni puhaltama ulko-ovi houkuttaa minua luvattoman paljon. Miksi minä ylipäätään tulin takaisin tänne?
"Renesmee, kuuntelitko sinä lainkaan?" äidin sanat vetävät minut hereille horteestani. Mutisen vastauksen, joka ei kallistu sen enempää myöntävän kuin kieltävänkään puolelle. Äidin tapa käyttää koko nimeäni aina ollessaan vihainen on raivostuttava. Hän on jo aikapäiviä sitten hyväksynyt lempinimeni, mutta nuhdellessaan minua hänen on aina välttämätöntä toistella pitkää nimeäni. En pidä siitä alkuunkaan, Emmettin keksimä nimi on paljon mukavampi. Nessie taittuu kielellä notkeasti, eikä sen suhde Loch Nessin hirviöön häiritse minua pätkääkään, oikeastaan se on aika osuva.
Säpsähdän tuntiessani viileän käden olallani. Isä on ilmestynyt viereeni täysin äänettömästi. On ärsyttävää, kuinka hiljaa hän liikkuu paikasta toiseen ja putkahtaa aina keskelle huonoa tilannetta esittämään omia arvioitaan kelvottomuudestani.
"Nessie kiltti", isä huokaisee ja pörröttää huolettomasti aseteltua hiuspehkoaan. "Älä vääristele asioita." Pieni viha kiertelee sisälläni jatkuvasti, se on liian pinttynyttä poistuakseen, ja isän sanat saavat jälleen kiukun nostamaan päätään ylemmäs. Hänellä ei ole pienintäkään oikeutta lukea ajatuksiani, minun mieleni liikkeitä ei ole tarkoitettu julkiseen levitykseen, toisin kuin isä näyttää uskovan. On sanoinkuvaamattoman raivostuttavaa, kuinka hän aina on, tai ainakin luulee olevansa, perillä kaikista asioistani. En voi edes kotonani ajatella miten lystään, jos en halua isän tietävän kaikkea.
Isän huulet ovat juuri avautumassa jonkinlaiseen vastalauseeseen, mutta keskeytän hänet nostamalla käteni pystyyn.
"Minä en ole enää lapsi", sylkäisen sanat ulos suustani. "Minä en ole enää teidän pikku prinsessanne. Ette voi vaatia minun tatuoivan omaa aikatauluani teidän selkäänne. Minulla on täysi oikeus mennä minne haluan, tulla koska haluan", kihisen. Isä on harpannut äidin viereen ja kietonut kätensä tämän ympärille, aivan kuin äiti voisi särkyä palasiksi ellei joku pitäisi häntä koossa. Vanhempieni tuskaiset ilmeet eivät saa minussa aikaan minkäänlaista myötätuntoa, vaan olen kyllin käärmeissäni jatkaakseni vielä;
"Minulla on myös oikeus olla palaamatta. Eikä teillä ole oikeutta estää."
Tiedän, että sanoissani on pieniä porsaanreikiä, heikkoja kohtia ja totuuden muunnelmia. Uskon niihin kuitenkin itse, hallitsen ajatuksiani niin, etten anna pienimmänkään epäröinnin poikasen hiipiä mieleeni isän kuullen. Olen varma, että hän seuraa ajatuksenjuoksuani.
"Renesmee", tällä kertaa isän ääni on vihainen. Väsymyksen tilalle on tullut tiukkuutta ja hänen silmänsä ovat tummuneet.
"Teillä ei ole oikeutta määrätä minun elämästäni!" huudan. Ääneni kaikuu meitä lukuun ottamatta tyhjässä talossa, se heijastelee seinistä ja kietoutuu tiukasti vanhempieni ympärille.
Päätökseni on spontaani, nopea. Ei kulu edes sekunnin murto-osaa, kun aivoni ovat jo lähettäneet jaloilleni käskyn juosta. Käännyn kohti ulko-ovea ja ryntään ulos kovalla voimalla. Olkapääni riuhtaisee oven kevyesti saranoiltaan ja tumma puuovi laskeutuu hidastetussa kaaressa vehreälle pihanurmelle. Takaani kuuluu äidin kuivaa itkua, on hänen onnensa, että kyyneleet pysyvät visusti hänen sisällään, muuten hän olisi jo kauan aikaa sitten vuotanut kuiviin.
Annan jalkojeni johdattaa minua vaistonvaraisesti. Päämäärä alkaa valjeta minullekin muutaman kilometrin jälkeen, mutta en tee mitään vaihtaakseni suuntaa. En keksi muutakaan paikkaa, minne mennä.
Emmettin ja Rosalien kotitalo tupsahtaa eteeni metsästä. Nuoret puunversot kehystävät kukkien täplittämää aukiota ja havisevat lehdet luovat varjoja kiviseiniin. Iltapäivän aurinko paistaa lämpimästi poskilleni kun hiivin lähemmäs hulppean talon takasisäänkäyntiä. En kuule talosta pienintäkään rapinaa tai askelten narahtelua, ainoastaan linnut pitävät konserttia ympärilläni.
Epäröin ovella. Oletan jonkun olevan kotona, mutta yhtäkkiä en olekaan varma, tahdonko itselleni seuraa. Huokaisen ja vedän varovasti kapeat sormeni pois metalliselta ovenkahvalta. Peruutan kiviportaat alas kuistille ja suuntaan askeleeni kohti seinustan vierustalla jököttävää puutarhakeinua. Laskeudun istualleni upottavalle tyynylle ja annan pääni retkahtaa taakse. Lämmin toukokuu kietoutuu ympärilleni lohduttavaksi peitteeksi. Silmäni lurpahtelevat, ja yritän vaipua uneen, sillä ajatteleminen tuntuu liian vaikealta. En halua punnita juuri nyt vaihtoehtojani tai tulevaa, ainoastaan olla.
"Nessie, mitä teinihirviö?" Oikealta puoleltani kajahtavat sanat saavat minut säpsähtämään. Raotan silmiäni ja näen edessäni Emmettin, jonka kasvoilla tanssii leveä virnistys. Puutarhakeinu tärähtää kun hän istuu viereeni.
"Yrititkö sinä murtautua meille?" Emmett utelee muka kauhistuneena. "Taidat olla aika tehoton varas, ovi kun oli aukikin, etkä päässyt sisälle asti." En voi olla vastaamatta Emmettin hymyyn.
"Anteeksi", ynähdän ja nojaan pääni Emmettin leveää olkapäätä vasten. "En keksinyt muutakaan paikkaa, minne mennä." Emmett pyörittelee päätään verkkaisesti ympäri. "En minä sitä tarkoittanut. Olet aina tervetullut tänne." Lämmin aalto kulkee lävitseni. Jollain tavalla minusta tuntuu, että Emmett ymmärtää.
"Kiitos", kuiskaan hyvin hiljaa, mutta tiedän sanojeni kulkeutuvan aina vampyyripojan korviin saakka.
Kukkakuvioisen puutarhakeinun ylle laskeutuu hiljaisuus. Yritän tulkita sitä, ja tulen siihen tulokseen, ettei se ole sitä vaivaantunutta hiljaisuutta, jonka taika olisi pakko yrittää murtaa epäsoinnukkailla sanoilla. Emmett on kietaissut käsivartensa rennosti selkänojalle taakseni, ja hänen sormenpäänsä hipaisevat kaulaani. Se tuntuu ihan hyvältä. Se ei ole kuin äidin halaus, josta haluan yleensä vetäytyä mahdollisimman nopeasti pois, eikä se ole kuin isän taputus päälaelleni, joka tuntuu jokseenkin alentavalta. Se on vain vahinkokosketus. Kai.
"Missä Rose on?" päätän vihdoin rikkoa hiljaisuuden kun aurinko on jo aloittanut tanssinsa taivaanrannalla ja luo keinuun viimeisiä lämmittäviä säteitään.
"Teillä", Emmett vastaa ja avaa silmänsä. Valo heijastelee niistä kauniisti ja luo kasvojen jyrkkiä piirteitä korostavat varjot hänen kasvoilleen. "Bella ja Edward ovat aika suunniltaan", hän tokaisee sitten varovasti, kuin tunnustellen aiheen arkuutta. Naurahdan keventääkseni tunnelmaa, mutta kikatus takertuu kurkkuuni ja ulos pääsee vain epämääräinen korahdus. Emmett vilkaisee minua kulmiensa alta kuin oudoksuen, mutta pian hänen suupielensä taittuvat takaisin tutumpaan asentoon. "Taidat olla aika hankala teini", hän lopulta örähtää, ja rinnasta asti pulppuileva möreä nauru säestää hänen sanojaan. Jos äskeisten sanojen alullepanija olisi ollut kuka tahansa muu, olisin loukkaantunut verisesti, mutta Emmettille on kerta kaikkiaan mahdotonta vihoitella. Omatkin suupieleni nousevat aavistuksen ylöspäin.
"Ehkä", myönnän. Minun tekee mieli napauttaa Emmettille jokin naseva vastaus, mutta kaikki iva on yhtäkkiä poistunut suustani, joten ilmaan leijuilevat leijailevat vain kuorruttamattomat sanani; "Onneksi joku sentään ymmärtää."
Emmett häivyttää yllämme kiertelevän vaivaantuneisuuden kevätiltaan naurahtamalla rennosti. "En minä tiedä, ymmärränkö minä", hän toteaa leppoisasti. "Ainakin yritän, ja sitä paitsi kiukutteluasi on toisinaan aika piristävää katsoa vierestä." Mutristan huuliani Emmettin sanoille, mutta en vieläkään kykene vihoittelemaan. Sitä tunnetta on vain kertakaikkisen mahdoton tuntea nallekarhumaista vitsiniekkaa kohtaan.
Keinu tärähtää ja sen saranat vinkaisevat, kun Emmett kääntyy sivuttain, niin että voi katsoa minua suoraan silmiin. Taivaalla alemmas pudonnut aurinko kehystää hänen kasvojaan takaapäin ja maalaa himmeän siluetin talon kiviseinää vasten. En voi olla ihailematta näkyä.
Hetken kulutta käännän katseeni odottavasti Emmettiin, varron hänen sanojaan. "Kuule", vaalea vampyyri aloittaa karhealla äänellään, joka on huomattavasti hänen normaalia hekotustaan hiljaisempi. "Kun seuraavan kerran lähdet jonnekin, ilmoita siitä edes minulle. Jooko?" Emmett tuijottaa minua anelevilla silmillään niin kauan että pääni nyökähtää suostumisen merkiksi. En halua myöntää itselleni, että hänenkin silmissään tuikahti huoli. "Kyllä minä seuraavaksi", kuiskaan lempeään tuuleen hennon vastauksen, mutta Emmett on jo kadonnut sisälle taloon.
Kohottaudun hymyillen seisaalleni ja raukeus valtaa hymyilevän mieleni. Ohjelmoin jalkani kuljettamaan minut hitaasti pois puutarhasta, minun ei tarvitse ottaa montaa askelta metsässä kun talo jo katoaa näkyvistä. Päkiäni ainoastaan hipaisevat metsämaata tanssahdellessani eteenpäin. Tällä kertaa tiedän, minne olen menossa.