Nimi: Lohduttamisen jalo taito
Kirjoittaja: minäpä minä, eli pihlajanmarja
Ikäraja: sallittu
Paritus: Remus/Sirius, mutta se ei ole pääosassa
Tyylilaji: draama
Juoni lyhyesti: Rhea on Remusta kaksi vuotta nuorempi pikkusisko, joka tuntee menettävänsä veljensä kokonaan tämän kolmelle kovaääniselle ystävälle. Erään keskustelun vahingossa kuultuaan hänen pettymyksensä vain pahenee. Onneksi krapulainen James Potter tulee lohduttamaan!
A/N: Rhea on itse keksitty hahmo, ja Remuksen pikkusisko. Tämä osallistuu FF10:een sanalla 5.Siirtymä, ja Syrjästäkatsojan tarina-haasteeseen. Kommentointi on ihan sallittua. (:
Rhea Lupin istui kotitalonsa portailla ja letitti ruskeita, paksuja hiuksiaan. Villiintynyt ruohikko hänen edessään kimalteli aamukasteessaan ja tunnelma oli rauhallinen. Tämän takia Rhea oli herännyt aikaisin joka aamu sillä viikolla. Pojat nukkuivat pitkään, varsinkin, jos he olivat livistäneet edellisenä iltana pubiin ja tulleet takaisin vasta kolmen aikaan aamuyöllä kiiveten sisään ikkunasta – joka johti valitettavasti Rhean huoneeseen, eikä Remuksen, niin kuin pojat olivat luulleet. Näin oli käynyt edellisenä yönä. Rhea oli siristellyt silmiään huoneen hämärässä valossa ja nähnyt neljä poikaa, jotka kompastelivat sisälle kukin pidättäen nauruaan.
”Jatka sinä vaan nukkumista, pikkusisko”, Remus oli sanonut ja heilauttanut kättään laiskasti. Rhea oli katsellut kolmea muuta poikaa. James ja Peter eivät olisi varmaankaan pysyneet pystyssä, jos eivät olisi nojailleet toisiinsa, mutta Sirius ja Remus näyttivät olevan vain pienessä hiprakassa. Rhea oli katsellut Siriusta hetken toivoen, ettei kukaan huomaisi. Pojan sotkuiset hiukset ja naurusta sirrillään olevat silmät saivat Rhean vatsaan kihelmöivän tunteen. Sirius katsoi suoraan Remukseen, ja näytti siltä kuin he olisivat jakaneet jonkun yksityisen vitsin. Rhea oli jo melkein ehtinyt tuntea kateutta veljeään kohtaan, mutta silloin Sirius oli kääntynyt katsomaan häntä ja iskenyt silmää huomatessaan Rhean tuijottavan heitä. Rhea oli punastunut ja kääntänyt kylkeä toivoen, että pojat lähtisivät huoneesta.
Mutta nyt pojat olivat nukkumassa, eivätkä varmastikaan heräisi ennen puolta päivää. Niinpä Rhealla oli koko aamupäivä aikaa nauttia hiljaisuudesta. Rhea ymmärsi tietenkin, miksi hänen vanhempansa olivat iloisia siitä, että Remuksella oli ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa lomillakin. Rhea itse ei muistanut mitään siitä, kun hänen veljeään oli purtu, olihan hän ollut vasta kolmevuotias, mutta hän muisti, että hänen lapsuutensa täyttyi vanhempien huolestuneista keskusteluista. He olivat pelänneet, että Remuksesta tulisi ulkopuolinen. Mutta ei, ei Remus ollut se ulkopuolinen. Hänellä oli kolme maailman parasta ystävää, ja he muodostivat niin tiiviin jengin, ettei mukaan ollut tunkeutumista. Ennen Remus oli kertonut kaiken Rhealle. Nyt hän vain pörrötti satunnaisesti siskonsa hiuksia tai toivotti hänelle hymyillen hyvää huomenta silloin, kun he sattuivat aamupalapöytään samaan aikaan. Se sai Rhean tuntemaan itsensä pikkulapseksi. Eikä hän ollut pikkulapsi. 14-vuotiaana hän tiesi aivan hyvin, milloin häntä ei haluttu mukaan. Silti häntä loukkasi, että Remus piti noita kolmea läheisempinä kuin omaa siskoaan.
Rhea huokaisi ja pyöritteli valmistuneen lettinsä päätä sormiensa ympärillä. Hänellä ei tietenkään ollut mukana mitään, millä hiukset olisi saanut solmittua. Hän yritti pitää lettiä kasassa sormillaan, nousi seisomaan ja meni takaisin sisälle. Hän hiippaili nukkuvan talon läpi omaan huoneeseensa ja nappasi pöydältä kuminauhan. Sekin kelpasi aivan hyvin. Hän oli lähdössä takaisin ulos, kun kuuli ovensa takaa vaimeata keskustelua.
”-pakko nauraa, kun he heräävät. Sillä määrällä alkoholia heidän olonsa täytyy olla karmiva.”
”Nyt meillä on aikaa olla kahdestaan. Eikä kukaan ole katsomassa…”
”Rhea herää kyllä yleensä aikaisin. Pitää olla varuillaan.”
”Minusta tuntuu, että hän tietää jo.”
”Mitä? Mikset ole sanonut mitään?”
”En minä ole varma. Rauhoitu, Kuutamo. Minulla on vain sellainen epäilys. Viime yönä kun me tuijotimme toisiamme hänen huoneessaan, hän katsoi meitä. Ja punastui, kun huomasi, että minä huomasin.”
”Älä sano, että teit mitään typerää!”
”Minä vain iskin hänelle silmää. Älä näytä noin skandalisoituneelta!”
”Sirius, tuossa iässä sinun pitäisi jo tietää, että on hyvin harvoja neljätoistavuotiaita tyttöjä, jotka eivät reagoisi millään tavalla sinun silmäniskuusi.”
”Tiedän yhden kuusitoistavuotiaan pojan, joka ei ainakaan pysty sitä vastustamaan…”
Rhea kuuli veljensä naurahtavan pehmeästi. Sitten äänet vaimenivat pikkuhiljaa ja lopulta hän kuuli ulko-oven kolahduksen. Koko keskustelun ajan hän oli pitänyt kuminauhaa kädessään tajuamatta solmia hiuksiaan. Kaikki pettymys ja kiukku olivat pakkautuneet hänen kurkkuunsa ja hänen silmiään poltti. Remus piti häntä pelkkänä typeränä neljätoistavuotiaana tyttönä, joka oli mennyt rakastumaan Sirius Mustaan niin kuin joka ikinen muukin ihminen tällä maapallolla. Ehkä hän olikin typerä. Miten hän ei ollut tajunnut että Remus – Remus ja Sirius –
Rhea istui sänkynsä reunalle ja antoi kyynelten tulla. Hän ei tiennyt, itkikö hän enemmän Siriuksen takia, vai oman veljensä. Hänestä tuntui, että nyt veli oli lopullisesti viety häneltä. Sen hän oli tiennyt, että oli sula mahdottomuus, että Sirius olisi kiinnostunut hänestä, mutta hän oli luullut, että sentään Remus arvosti häntä. Sen sijaan Remus vain naureskeli hänelle hänen selkänsä takana! Rhean nyyhkytykset tuntuivat tarpeettoman kovaäänisiltä. Typerä neljätoistakesäinen tyttö itki tietenkin jokaisen pikkujutun takia.
Yhtäkkiä ovi avattiin ja krapulaisen näköinen James Potter katsoi hämmentyneenä huoneeseen. ”Anteeksi – minä luulin että tämä on vessa – mikä sinulla on?”
Rhean hämmästykseksi James ei kääntynyt ympäri nähdessään hänen itkevän, vaan käveli huoneen poikki, istui hänen viereensä ja kietoi kätensä veljellisesti hänen olkapäidensä ympäri.
”Remus ei pidä minusta enää”, hän sanoi, ja tunsi itsensä lapselliseksi. ”Ennen hän kertoi minulle asioita – nyt hän kertoo kaiken teille. Varsinkin Siriukselle.”
James rutisti varovasti Rheaa.
”Ehkä hän ei vain ole enää tottunut sinulle puhumiseen. Tylypahkassa teillä on omat piirinne. Ja sinä olet muuttunut parina vuotena niin paljon, että Remus ei enää tunne sinua niin hyvin. Siksi hän ei kesälomallakaan osaa enää jutella kanssasi.”
”Mistä sinä sen tiedät?” Rhea kysyi ja nosti katseensa vanhempaan poikaan. Jamesin silmäpussit olivat näkemisen arvoiset.
James kohotti olkapäitään.
”Minä vain tiedän. Ja jos sinä luulet, että me viemme Remuksen sinulta, ajattele mieluummin niin päin, että nyt sinulla on kolme veljeä lisää.”
”Sirius on liian hyvännäköinen veljekseni”, Rhea sanoi ja halusi saman tien vetää sanansa takaisin. Jamesin huulilla väreili hetken hymy, mutta Rhea oli kiitollinen siitä, että hän osasi peittää sen ajoissa.
”Hän on kyllä varattu”, James vain huomautti.
”Minä tiedän”, Rhea sanoi synkeästi. ”Satuin kuulemaan äsken keskustelun, joka asian minulle paljasti, ja jota en tosiaan olisi halunnut kuulla.”
”Kuulostaa liiankin tutulta”, James sanoi ja irvisti. ”Ne kaksi ovat raivostuttava pari. Minulla on muuten myös monen vuoden kokemus siitä, että olen ihastunut henkilöön, joka ei välitä minusta tippaakaan, joten heidän lepertelynsä eivät aivan saa minun oloani paremmaksi.”
”Ehkä meidän pitäisi perustaa tukiryhmä”, Rhea sanoi.
”Kuulostaa ihan hyvältä, siskoseni. Sitä ennen voisin pestä hampaat. Usko pois, et halua tällaista makua suuhusi ikinä.”
James nousi sängyltä ja hymyili Rhealle vielä viimeisen kerran, ennen kuin lähti pois huoneesta. Rhea näki punaiset kasvonsa vastapäisellä seinällä olevalta peililtä. Hänen naamansa ilmeisesti näytti yhtä märältä kuin hän tunsi sen olevan. Rhea hymyili peilikuvalleen. Oli ihan mukavaa omistaa pari ylimääräistä isoveljeä.