Nimi: Riekalemaailmoissa
Kirjoittaja: Vanilje
Ikäraja: S
Genre: angst, drama, haikeutta
Paritus: Narcissa/Lily (Narcissa/Lucius)
Haasteet: 12+ virkettä VII, Femme10 vol. 3, Kolme ikärajaa vol. 2, OTS20, Ficlet300 (145. Elämä)
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille, minä vaan lainaan. En hyödy tekeleilläni missään määrin taloudellisesti.
A/N: Inspiroituneena 12+ virkettä-haasteesta tämän kirjoitin. Olen ollut melkoisen jäässä kirjoittaisen suhteen viimeiset kolme kuukautta, joten toivottavasti se ei kovin pahasti näy. Olen kuitenkiin onnellinen että olen pitkästä aikaa saanut edes jotakin aikaiseksi. Itse olen tähän tekstiin ihan suhteellisen tyytyväinen. Toivottavasti tekin pidätte edes vähäsen. (:
Mieluiten Narcissa olisi vain halunnut unohtaa, vetää vanhan hatun silmilleen kadottaakseen kaiken. Raapia kämmenensä verille jo pitkäksi kasvaneilla kynsillään muistutukseksi siitä mikä oli oikein ja mikä ei. Lily oli liian viaton.
Siltikin Narcissa saattoi tuntea toisen hennon kehon itseään vasten, koskettaa tämän kylmiä käsiä, kasvojakin pimeänä pakkasiltana kasvihuoneiden takana. Nähdä tämän kirkkaiden silmien heijastuvan lasisesta seinästä muutamien maahan leijailevien lumihiutaleiden saartamana. Hän muisti kuinka he olivat kuorineet maata lumen alta, etsineet kai jotakin mitä eivät itsekään tienneet. Aivan kuin aurinko tekee vuoden ensimmäisenä kevätpäivänä.
Silloin ei ajateltu menetyksiä. Oli vain tyhjä pihamaa, tähtitorni, metsänreuna, mikä milloinkin – ja toinen.
Koulun käytäville kevään kunniaksi asetellut kallakukat taipuilivat ruukuissaan, toivat ripauksen kauneutta harmaille käytäville. Ruokapöydän uurteet muistuttivat poluista joita he olivat aina yhdessä juosseet, vaikka hän oli jonkun toisenkin. Askeleet salin laidalla saivat sydämen pysähtymään – ne vain olivat ne toiset, raskaammat. Vastahakoisesti Narcissa kääntyi ympäri katsomaan tulijaa, vaikka oikeastaan hän tiesi jo kuka se oli.
Hänestä tuntui kuin sudenkorento olisi lentänyt ohitse, kiinnittänyt kaiken huomion läpikuultaviin mariinisiipiinsä. Luciuksen valkoiset hiukset valuivat olkapäille kehystäen tämän teräväreunaisen ylväitä puhdasverisen kasvoja, jotain mikä oli sekin Narcissan (vaikkei hän ehkä olisi niin halunnutkaan). Hänen tuijottaessaan harmaita silmiä suuri kaipauksen aalto iski hänen ylitseen, aivan kuin yrittäen pyyhkiä menneen, kuitenkin vain tuoden sen kaiken takaisin. Luciuksen istuessa Narcissan vierelle ja painaessa suukon tämän poskelle hän tunsi suurempaa tuskaa kuin muisti koskaan ennen tunteneensa.
Aivan kuin hänen maailmansa revittäisiin kahtia.
Jo pelkkä ajatuskin toisen, sen haavoittuvamman, unohtamisesta satutti häntä, ja hän tiesi sen. Muille hän ei voinut – ei koskaan voisi – kertoa, se olisi liian suuri uhka Lilylle. Ehkä he voisivat juosta samaa tietä, mutta lopulta hänen olisi kuitenkin päästettävä irti ja lähdettävä omalle kapealle polulleen, sille kaipauksenhämärälle.
Se kaikki tuntui hyytävältä, liukkaalta kuin jäätikkö jalkojen alla, ja kai se loppujen lopuksi olikin niin. Hän saattoi tuntea Luciuksen huulet omillaan, kuvitella niiden tilalle sen suloisen, vadelman tuoksuisen huulirasvan. Sen saman tähdin koristellun taivaankannen alla, kuin sinä pakkasyönä jona he punahiuksisen kanssa ensi kerran olivat tavanneet. Ehkä Narcissa voisi kirjoittaa kirjeen johon vuodattaisi kaiken, sulkea sen ainakin kolmella sinetillä ja pyytää posteljoonia viemään sen kauas pois jonnekin mistä kukaan ei sitä enää voisi löytää.
Mutta siltikin rohkelikkojen pöydässä nauravat virheät silmät muistuttivat häntä siitä elämästä, jota hän ei koskaan tulisi saamaan.