Nimi: Räntää
Kirjoittaja: Kupla
Genre: Angst, romance
Paritukset: Draco/Astoria
Ikäraja: K-11
Vapausvastuu: En omista tässä tekstissä mainittuja henkilöitä, paikkoja tai muita asioita. Ne kuuluvat J. K. Rowlingille. En saa tästä rahallista korvausta.
Tiivistelmä: Minä hengitin hänen pölyn vääristämää parfyymintuoksuaan ja vedin verhonliepeen päällemme peitoksi.
A/N: En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään FF100:eeni. Mutta ehkä tämä saa jonkinlaisen lukon taas aukenemaan, olisi hienoa saada jotain taas vaihteeksi aikaan. Sataseen siis, aiheena Malfoyn sukukartano.
Sana: 042. Kolmio.
Ei kaksi vakavaa saa iloista aikaan.
Me olimme kaksi vakavaa. Me olimme liian nuorina vanhenneita, elämäänsä ennenaikaisesti väsyneitä. Meille ilo oli pelkkä naamio tai puku, joka asetettiin henkeä painavan hiljaisen ja jatkuvan ahdistuksen ylle. Siinä mielessä me sovimme hyvin yhteen.
Toisaalta elämä olisi voinut mennä toisin. Raskaiden samettiverhojen sijaan voisin elää ohuiden keltaisten kevätverhojen maailmassa, kevätverhojen, joiden valmistuksesta ylijääneestä kankaasta olisi vaimoni valmistanut itselleen ohuen ja yksinkertaisen kotimekon. Sellaisen, jossa hän näyttäisi aina kymmeniä vuosia nuoremmalta, vasta rinnat saaneelta nuorelta tytöltä. Jossa hän voisi kulkea paljain jaloin, jonka läpi tuntisin pyöreiden rintojen kovat nännit, kun hän painautuisi syliini hakemaan suukkoa. Voisin kuunnella pianovalssien sijasta jatkuvaa lähes epävireistä laulunliverrystä.
Astoria ei halunnut laulaa. Hän halusi tupakoida, ja sanoi, että mieluummin menetti olemattoman äänen kuin sellaisen, jota joku voisi joskus kaivata. Astorialla oli syvät silmät, jotka tuntuivat näkevän kaikesta liikaa. Joskus minusta tuntui, että hänen sydämensä pakahtui kappaleiksi kaikesta siitä maailmantuskasta, jota hän näki. Että hänen sydämensä oli syöpäkasvain, joka oli muuttanut joskus kenties iloisen ja turhamaisen tytön kylmän tahdikkaaksi naiseksi.
Meidän rakastelumme oli yhtä vakavaa kuin koko yhteiselämämme. Kyllä meilläkin oli kevätverhot, mutta ne olivat samaa paksua ja pölyä keräävää samettia kuin talvella pidettävät verhot. Niitä ei vaihdettu kevään saapumisen ansiosta, vaan sen vuoksi, että talviverhot piti pestä kesän ja syksyn aikana. Se oli työ, johon kukaan ei halunnut. Aivan liian vaivalloinen taikoen tehtäväksi – aivan liian vaikeaa kotitontuille. Joka ikinen kerta vähintään kuuden huoneen verhot pilaantuivat niin pahasti, että Astoria sai käyttää useamman päivän niiden korjaamiseen taikakeinoin. Silti kuusi huonetta oli vähemmän kuin koko kartano.
Joskus yritin auttaa Astoriaa verhojen kanssa, mutta ei siitä tullut mitään. Työ oli Astorialle entistä vaivalloisempaa, kun hän joutui neuvomaan minua jokaisen pikkuasian kanssa. Ei Astoria ollut ikinä heikko, ei – en minä häntä siksi halunnut auttaa. Halusin vain rikkoa sen harmaan kalvon, joka ympäröi pientä perhettämme. Halusin löytää iloa niistä pienistä yhdessäolon hetkistä, joita perheelliset hymyillen ja kaihoten muistelevat vuosikausia myöhemmin. Ehkä Astoria ymmärsi, ehkä ei. Yrityksistäni huolimatta me lopulta jatkoimme samaan tapaan kuin minun vanhempani aikanaan, isoisäni ja isoisoisäni ja heidän vaimonsa. Minä hoidin talon raha-asiat ja kunnossapidon, Astoria kodin.
Astoriasta verhot olivat hänen ristinsä. Hän sanoi sen ilottomana ja silti niin välinpitämättömänä, että mietin vielä vuosia jälkeenpäin, laskiko hän kuitenkin leikkiä. Samettiverhoja vuodesta toiseen.
Ehkä oli tavallaan ironista, että todennäköisesti saimme ainoan lapsemme aikaan sillä ainoalla kerralla, kun emme rakastelleet sängyssämme. Sen sijaan rakastelimme lattialle levitetyllä metsänvihreällä sametilla, joka oli auringon haalistamaa ja nosti ilmaa hienoa pölyä jokaisen työntöni tahtiin. Vierassalin verhoilla, jotka oli levitetty yläkerran aulan lattialle Astorian tutkittaviksi.
Rakastelumme ei oikeastaan saanut koskaan ketään tyytyväiseksi. Se oli aina kahden yksinäisen epätoivoista läheisyydenhakua. Me kohtasimme fyysisellä tasolla ja henkisellä tasolla, mutta jokin puuttui. Jokin, joka olisi saanut ihon hohkaamaan lämpöä niin voimakkaasti, että peiton alle vetäytymisen sijaan olisimme voineet jäädä lojumaan nahkeille lakanoille sylikkäin, piirtelemään kuvioita toistemme ihoihin.
Jälkeenpäin Astoria makasi sylissäni ja itki hiljaa, valuttaen sisältään hitaasti siemeneni sametille kuin rännäksi kuusipuiden oksille. Minä hengitin hänen pölyn vääristämää parfyymintuoksuaan ja vedin verhonliepeen päällemme peitoksi. Ilma oli kylmää ja kosteaa ulkona helottavasta alkusyksyn auringosta huolimatta. Astorian kyyneleet tyrehtyivät aikanaan. Hän itki lähes joka kerta, kai elämänsä riittämättömyyttä.
Ei sellaisessa ilmapiirissä aikaansaatua lasta voinut moittia liiasta vakavuudesta. Parin vuoden kuluttua Scorpius konttasi pitkin niitä samoja verhoja, Astorian tutkiessa polvillaan elämän hiuduttamia kohtia. Minä katselin heitä salaa portaikosta ja tunsin, kuinka seinistä kaikuva hiljaisuus imeytyi kuristavana ahdistuksena vatsanpohjaan. Vaikenemisen Scorpius oli oppinut äidiltään, merkityksetön jokellus oli muuttunut liian syväksi katseeksi.
Eikä liian syvä katse alle puolentoista vuoden ikäisenä taannut erityisen iloista tulevaisuutta. Se takasi vain räntää keskellä kesää, räntää joka suli välinpitämättömään maahan ja unohtui. Se takasi lisää samettiverhoja ja pölyä.
Räntää kellon ympäri.