Author: Cherina
Title: Olemme täällä sinua varten
Fandom: Glee
Rating: S... kai
Paring: No jos tosta nyt haluaa välttämättä jotain vääntää niin olkoon se sitten Kurt/herra Nalle
Genre: Draamaa, en tiiä oisko vähän angstia... mä oon huono määrittelemään näitä
Summary: “Have you ever kissed anybody?” “Yes. If by somebody you mean the tender crook of my elbow.” Or my teddy bear.
A/N: Yölliset keskustelut + katoin tänään (taas) Born this wayn. Mä vaan tykkään jotenkin kirjottaa lapsista :'D ps. taitaa olla eka glee-ficci... mutta let's see :'D
Olemme täällä sinua varten
Vaaleasilmäinen poika ponkaisi ylös sängystään ja venytteli viimeisetkin unenrippeet pois. Ruskea tukka pörrössä ja värikäs pyjama päällään poika oli niin suloinen, että minun olisi tehnyt mieli hymyillä. Se oli valitettavasti mahdotonta, poskeni oli ommeltu alakuloisiksi. Minut oli tehty ulkopuolelta onnettomaksi. Mutta sisäpuoleltani olen punainen, oranssi, keltainen, vihreä, sininen, violetti. Tiedän sen, vaikka en sitä pysty näkemään.
”Huomenta, herra Nalle, nukuitteko hyvin?
Loistavasti, Kurt, loistavasti. Entä sinä? Toivottavasti naapurin koirat eivät häirinneet untasi.
”Oh, haukkuivatko ne taas koko yön? En huomannutkaan. Isä sanoo, että ne olisi pitänyt kouluttaa paremmin. Minusta ne ovat suloisia.”
Isäsi on aivan oikeassa. Niin kuin olet sinäkin, mutta minusta sinä olet vielä suloisempi.
”Voi kiitos, herra Nalle. Kukaan ei koskaan puhu minulle noin nätisti. Vain te, ja isä ja…”
Puhuessaan Kurt laskosti ensin isänsä valitsemat vaatteet takaisin kaappiin ja valitsi sitten toiset tilalle. Hän veti kapeisiin pikku jalkoihinsa valkoiset farkut ja sujautti kätensä mustan villapaidan hihoihin. Päästyään melkein lauseensa loppuun hänen suupielensä vääristyivät ja hän yritti kätkeä kasvonsa villapaidan uumeniin.
Minä tiesin mitä hän oli aikonut sanoa. Ja meinasin jo lipsauttaakin, että ’aika parantaa haavat’, ’äitisi pääsi parempaan paikkaan’ tai jotain muuta aivan yhtä kliseistä ja latteaa. Nappasin kuitenkin sanani takaisin hyvin nopeasti. Tämä yhdeksänvuotias poika oli kuullut muodollisia lohdutuksia jo aivan liikaa.
Äitisi ei ole mennyt minnekään, hän on luonasi niin kauan kuin häntä tarvitset. Sinä tiedät sen, Kurt.
Kurt nosti päänsä paljastaen poskille valuneet kyyneleet ja niiskaisi.
Pyyhi nuo kyyneleet, pikkuinen, ja vedä rusetti kaulaan. Myöhästyt tuota menoa koulusta. Ja muista, mitä ikinä muut sanovatkaan, sinä olet sinä, ja sinuna vedät vertoja aivan kenelle tahansa. Isäsi rakastaa sinua syvästi, ja se on tärkeintä. Ja niin rakastan minäkin. Pysy vahvana. He eivät voi koskea sinuun.
Kurt hymyili arasti.
”Kiitos, herra Nalle. Minä… Minä yritän.”
Niin sitä pitää, poikaseni. Nyt, tiedät mitä tehdä.
”Rusetti kaulaan ja menoksi?”
Menoksi valvomaan isäsi ruoanlaittotaitoja. Koskaan ei tiedä milloin hän onnistuu leikkaamaan palan sormestaan tai löydät salaattisi seasta pilkotun pöydänjalan.
Poika virnisti ja valitsi kaapista itselleen valkoisen, heikosti kimaltelevan rusetin ja solmi sen kaulansa ympärille.
”Miltä näyttää?”
Näytät ihastuttavalta, herraseni. Mutta olet edelleen hieman mustavalkoinen. Jokin pieni väriläiskä voisi piristää kummasti.
”Voi herra Nalle, te tunnette minut aivan liian hyvin.”
Kurt virnisti iloisesti ja kyyristyi kaivamaan jotain sänkynsä alta. Huoneen lattialle lensivät räiskyvänpunaiset korkokengät.
Kurt, teidät mitä isäsi on sanonut noista!
”Tietysti, enkä minä niitä aiokaan laittaa. Odottakaa hieman, tiedän että ne ovat täällä jossain.”
Kohta leveästi hymyilevä poika suoristautui käsissään mustat maihinnousukengät, joita koristivat sateenkaarenväriset kengännauhat.
Olisihan se pitänyt arvata.
”Menen nyt, ettei isä polta koko taloa pekonien mukana. Viettäkää mukava päivä, herra Nalle, näemme kahden jälkeen”, Kurt toivotti hymyillen ja taputti pörröistä päälakeani.
Näkemiin.
Sinne meni, nappasi vain reppunsa, kiiruhti sulavasti rappuset ylös ja ovesta ulos.
Vietä oikein hyvä päivä, Kurt. Päivä josta voit nauttia, ja muistella hymyillen vielä sittenkin kun olet aikuinen.
Ja jos se ei olekaan aivan niin loistava, tulen aina olemaan täällä sinua varten. Aina. Vain sinua.
***
Kello näytti viittä yli yhtä. Oli aivan hiljaista, lukuun ottamatta kellon rouskutusta ja satunnaisia koirien haukahduksia. Minä istuin omistajani kirjoituspöydällä samassa asennossa, johon Kurt oli minut jättänyt.
Nallekarhun elämä voi olla kovaa. Istua pitää liikkumatta, vaikka täytteitä pakottaa tai kuonoa kutittaa. Karvoja ei voi oikoa, vaikka ne olisikin pörrötetty sekaisin. Samaa rumaa maalausta oli pakko tuijottaa pahimmassa tapauksessa viikkoja putkeen.
Onneksi olin päätynyt Hummeleiden talouteen. Kurt oli huolehtivainen lapsi, hän oikoi karvani automaattisesti pörrötettyään niitä, hänen huoneensa oli esteettisesti hyvin kaunis ja älykkäästi sisustettu. Lisäksi hän tarvitsi minua. Nallekarhut tarvitsevat omistajakseen lapsen, jota voivat lohduttaa. Jos nalle näkee itkevän lapsen, sillä on luontainen tarve tulla puristetuksi, ja jos näin ei käy, nalle tuntee olonsa kauheaksi, tarpeettomaksi ja epäonnistuneeksi.
Kurt oli joka nallen unelmaomistaja. Ja olihan tämän isäkin, Burt Hummel, hyvin mukava, hän ei tosin ymmärrä minua, mutta se onkin hyvin harvinaista aikuisille. Ja lisäksi Burtin nyt ollessa yksinhuoltaja, pitää aina olla siinä pelossa, että tämä polttaa vielä muutakin kuin perunat kattilanpohjaan. Tai käräyttää munakkaan harmaaksi. Tai litistää broilerit…
Släm.
Ulko-ovi pamahti yläkerrassa. Kuka nyt jo tuli kotiin? Kurtin koulupäivä loppuu vasta kahdelta ja Burt on useimmiten korjaamolla vähintään neljään asti.
Myös Kurtin huoneen ovi pamahti ja pienikokoinen poika juoksi sisään. Itkien.
Kurt?
Kurt heitti reppunsa nurkkaan ja lysähti täristen sängylle. Heittää nurkkaan? Kurt ei koskaan heittele tavaroitaan. Ei koskaan, paitsi…
Kurt, mitä on tapahtunut?
Vasta nyt huomasin, että hänellä oli hiukset aivan sotkussa, housujen polvet olivat mutaiset ja jaloissaan vain yksi kenkä.
Kurt oli haudannut päänsä tyynyyn ja kietonut kätensä ympärilleen. Kuulin hänen nyyhkytyksensä.
Kurt, onko mitään mitä voisin tehdä? Mitään?
Poika nosti kyynelten raidoittamat kasvonsa ja vilkaisi minua lasittuneilla, punoittavilla silmillään. Hänen kauniit, vaaleat silmänsä olivat turvonneet ja näkivät näkemättä. Hänen pieni kätensä kurottautui minua kohti ja nappasi minut rutistukseensa.
No no, pikkuinen, itke aivan rauhassa. Ei mitään hätää.
Kurtin itku vain koveni. Hän yritti sanoa jotain, mutta en saanut itkuisesta tyynylle solkatusta puheesta mitään selvää.
Odotin, että poika hieman rauhoittui, ja kysyin sitten uudestaan:
Kurt, mitä on tapahtunut? Kerro minulle, ole niin kiltti.
”Koulussa. Luulin jo, että kaikki oli ohi. Luulin jo, ettei kukaan enää…” Pojan ääni särkyi ja hän hautasi nenänsä mahaani. Annoin hänen olla.
”Ne vain tulivat välitunnilla. En voinut sille mitään. Ne haukkuivat minua, ja sanoivat, että minä iljetän heitä, että heitä oksettaa olla minun kanssani samassa huoneessa, hengittää samaa ilmaa. Että minä olen…”
Kurt, hengitä.
”He sanoivat, etten ole samanlainen kuin he, etten kuulu heidän joukkoonsa. Että en ole ihminen. Ja he tönivät. Ja sylkivät päälleni. Ja löivät. Minä kaaduin. Ja minun housuni. Ja kenkä. Jokeen. En löytänyt sitä. Mitä isä sanoo? Se oli kallis kenkä. Kaloilla. Ja housut ovat likaiset! Voikun äiti olisi vielä täällä!”
Kurt, shh. Aivan rauhassa. Hengitä syvään. Isäsi on täällä sinua varten, ei vaatteitasi. Hän välittää sinusta, ei vaatteistasi. Aivan kuten minäkin. Me olemme täällä sinua varten. Me rakastamme sinua, vaikka housuissasi olisikin tahroja, vaikka kalat olisivatkin vieneet kenkäsi, vaikka olisitkin erilainen. Olet silti sinä. Älä välitä muista.
Kurt niiskutti vielä hetken ennen kuin yritti vääntää tuskallista hymyä kasvoilleen. Hän pyyhki silmiään ja veti syvään henkeä.
”Kiitos, herra Nalle.” Kurtin ääni oli epävakaa ja heikko. ”Minä rakastan teitä. Olette minulle hyvä. Parempi kuin muut. Isä… on isä. Hänelle on joskus vaikea puhua.”
Minäkin rakastan sinua, pikkuinen.
Vaaleasilmäinen, tummatukkainen poika hymyili arasti ja painoi pienen suukon kuononi päälle.
”Kiitos.”
Silloin olin varma, että koko sisustani hymyili.
