Kirjoittaja: no minä?
Oikolukija: shayl ♥
Ikäraja: Sallittu
Hahmot: minäkertoja, harmaanvalkoinen
Tyylilaji: draama, jännitys?
Yhteenveto: Halusin sateeseen, vaikka minua oli kielletty.
Varoitukset: hahmon sulaminen
A/N: Inspiraatiohaasteeseen Nevillan paketista.
Sateenvarjoisia päiviä
Toisinaan istuin ikkunassa katsomassa ulos, kun ihmiset kulkivat sateella ohi kiireenvilkkaa sateenvarjoihinsa piiloutuneina. Toivoin, että voisin itsekin kulkea ulkona, mutta minua oli kielletty aina, pienestä pitäen, sanottu, että sairastuisin ja kuolisin vain, mitään muuta mahdollisuutta ei olisi. Pelottelu oli toiminut ja olin jäänyt sisään, miettinyt, olisiko minun aina vain tarkkailtava ihmisiä ikkunastani. Aurinkoisina päivinä sain kyllä olla ulkona, mutta sateessa en, ja auta armias jos olisin talvella ehdottanut ulosmenoa (muut kyllä menivät, minun ei annettu).
Joskus harvoin joku kulki rauhassa ja nauttien pisaroista hiuksillaan ja kasvoillaan. Katseli pilviä ja toivoi lisää. Minäkin toivoin, vaikka toisaalta en. Rakastin ikkunassa olemista, mutta rakastin ulkonakin kulkemista. Suunnittelin aina, kuinka itse menisin vain ulos, muiden sanoista välittämättä. Mutta aina joku muu oli paikalla, kai he osasivat lukea minua tai sitten sitä ei koskaan oltu suunniteltu. En tiennyt. (Ja nyt joku ihmettelee, että entä sade, joka on alkanut kauniina päivänä. Silloinkin joku oli aina lähellä ja veti minut suojaan, heitti sateenvarjon auki, kääri minut muoviin. En ole koskaan kokenut sadetta mitenkään. Tai en ainakaan muista.)
Istun nytkin ikkunalla ja katson kulkevia ihmisiä. Vihreissäpunaisissa, ties minkä värisissä, vaatteissa he kulkevat ohi mustien sateenvarjojensa kera. Vain harvalla on jonkin muun värinen, silloin tällöin lapsilla punaisia, sinisiä, vaaleanpunaisia, ja joillakin muilla värikkäämpiä. Minäkin olin ostanut sateenvarjon kerran, kauniiden värien takia. Siinä juoksi sinistä ja punaista ja vihreää ja ne kiersivät kaarsivat toisiaan ympäri. Ajattelen, että voisin hakea sen tähän, ja nousen käymään eteisessä.
"Ethän vain mene ulos?"
"En."
"Hyvä."
En edes ole varma, kuka on paikalla, kuka minulle huusi. Valkoisuudessaan talo on muuttunut minulle käsittämättömäksi, en edes osaa kutsua tätä enää kodiksi, kun en tunnu tuntevan läheskään kaikkia, jotka paikalla käyvät. Ennen täällä oli lämmintä ja värikästä, muistan kun huoneeni seinät olivat kirkuvan vihreät ja sänkyni punaisuudessaan ruusujakin kirkkaampi. Nyt kaikki seinät on maalattu valkoisiksi, tai osassa on hieman beigeäkin, mutta mitään värejä täällä ei ole, lämpimyys on kadotettu. En muista enää edes milloin se tapahtui tai miksi, enkä sitäkään, milloin perheeni muuttui ja kaikki tärkeät katosivat ja tilalle tuli valkoisia ja harmaita ihmisiä, jotka kieltävät minua astumasta sateeseen.
Joka tapauksessa nappaan sateenvarjoni ja käännyn takaisin olohuoneeseen avaten varjoni. Tanssin ja leikin sateessa käveleviä ihmisiä, matkin niitä, jotka ovat ikkunan ohi kulkeneet ja mieleni kehottaa minua pysähtymään ja kääntymään ja avaamaan oven ja kokeilemaan. Hymy valloittaa kasvoni ja tuumin, miksipä ei. Hiivin, ettei kukaan kuule, tai joku, en tiedä onko sisällä muita kuin se yksi.
Avaan oven, ja muistan kuinka punatukkainen nainen rasvasi saranat viikko sitten. Kiitän häntä mielessäni, vaikken edes ole varma siitä, kuka hän on. Koetan saada varjon ulos ovesta avoimena, mutta se ottaa oveen kiinni ja joudun sulkemaan sen ja astumaan ulos, sitten avaamaan uudelleen. Suljen oven perässäni ja astun raput alas, nappaan ulkotelineeltä kengät (rappujen yllä on katos, ja joku päätti vuosia sitten [äiti kai] että alamme säilyttää kenkiä ulkona), kävelen nurmikolle ja mietin sateenvarjon laskemista, sateen tuntemista kasvoillani. Hetken aikaa vielä kuitenkin annan sateenvarjon peittää minut ja kävelen potkaisten kengät pois jaloistani, tahdon tuntea kostean nurmen paljaiden varpaideni alla. Pian heitän sateenvarjon pois ja nostan katseeni ylös pilviin ja sateeseen.
Ikkuna aukeaa jossain lähellä tai kaukana ja valkoisenharmaa huutaa jotain, käskee sisälle ja alkaa kolista, juoksee ovelle. En välitä, käännyn kävelemään tielle ja mietin, mikä sateessa on niin pahaa. Vasta silloin vilkaisen käsiäni ja huudan kovempaa kuin koskaan ja mietin, miksen tunne mitään, vaikka käteni valuvat kuin maalit kadulla sateisena päivänä ja suuni katoaa vähitellen, silmäni myös.
Valkoisenharmaa heittää muovin päälleni, mutta luulen hänen olevan myöhässä jo.
