Liian myöhään? (Hermione/Draco K-11)

[Viktorja]

Title: Liian myöhään?
Author: Viktorja
Genre:Romance
Pairing: Hermione/Draco
Rating :K-11
Summary: Vihaa vai rakkautta? Paljastetaanko todelliset tunteet liian myöhään? Kuudes vuosi menossa.
Disclaimer: J.K. Rowling
A/N: Huvikseni lähdin taas toista Dramione-ficciä kirjottelemaan, saa nyt nähdä mitä tästä tulee 



Luku 1

Hermione

Siinä hän makasi. Edessäni, varmastikin tietämättä että olin siinä. Lumihiutaleet laskeutuivat melkein huomaamattomasti hänen blondiin tukkaansa ja naurahdin hieman, sillä tämähän oli jo vähän koomista. Mutta silti tein päätökseni ja vedin Draco Malfoyn ylös maasta. Samalla hän avasi harmaat silmänsä ja katsoi suoraan minuun.

Draco

Tunsin kun minua vedettiin pystyyn ja avasin silmäni. Ja kenet näinkään, no, ainakin viimeisen ihmisen jonka ikinä olisin odottanut näkeväni. Vaistomaisesti kavahdin Grangerista poispäin ja näin että hän pahastui refleksistäni. Poskeni punehtuivat selittämättömästi ja käänsin katseeni pois hänestä. Mikä minuun on mennyt? kysyin itseltäni, hänenhän tässä pitäisi olla hämillään, eikä minun, olenhan sentään Draco Malfoy. Käännyin poispäin Grangerista ja minua huimasi. Kuinka kauan oikein olin viettänyt lumihangessa? Siitä tämä varmasti johtui, selitin itselleni. Eihän ollut mitenkään mahdollista, että saastainen Granger herättäisi minussa minkäänlaista muuta tunnetta kuin inhoa?

Hermione

Kävelin hitaasti linnaa kohti koettaen karistaa Malfoyn mielestäni. Miksi olin pahoillani, kun hän kavahti poispäin minusta? Kyllähän minun olisi se pitänyt tietää. Hänelle olin pelkkä kuraverinen, saastainen rohkelikko. Pudistin päätäni kuin koettaen lennättää hänet pois ajatuksistani. Ei toiminut. Oliko hänen ilmeessään jotakin muuta kuin inhoa? Olin ollut näkevinäni pienen hämmästyksen, jopa nolostuksen Malfoyn kasvoilla kun hän kavahti pois. Huokaisin, sätin itseäni ja kiirehdin askeleitani kohti Rohkelikkotornia.

Draco

Makasin sängyssäni ja tuijotin kattoa. Joka ikinen kerta kun suljin silmäni silmäluomiini heijastuivat kuvat Grangerin… Hermionen kasvoista. Hermione on oikeastaan ihan kaunis nimi. Ainakin kauniimpi kuin Pansy. Hermionen hiuksetkin ovat ihan kivat… ei. Ei ei ei. Hän on se sama, näsäviisas rohkelikko kuin aiemminkin. Mikään ei ole muuttunut. Tästä eteenpäin en suo hänelle ajatustakaan. Käännyin parempaan asentoon ja huokaisin. Nukkumisesta ei silti tule mitään. Nousin ylös ja katselin parvisängystäni makuuhuonetta. Minua huimasi taas, silmissäni sumeni ja tunsin putoavani.

Hermione

-Kuulitko jo, Hermione? Ron kysyi minulta aamiaisella virnistäen. –Malfoy on joutunut sairaalasiipeen, muka jokin vakava huimauskohtaus. Enpä oikein usko, varmaankin hän pelästyi rottaa nurkassa ja tippui sängystä, Ron ilkkui nauraen. Vakava huimauskohtaus? Jokin liikahti sisälläni. Kuinka vakava? Nousin seisomaan ja kävelin jalat täristen poispäin Ronista ja Harrysta. –Hermione! kuulin heidän huutavan yllättyneenä perääni. Teki mieli kääntyä takaisin ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut sisälläni, mutta minun täytyi selvittää hieman asioita itseni kanssa.

Draco

Avasin silmäni kuvitellen olevani sängyssäni Luihuisten makuusalissa, mutta en erottanut pylvässänkyjä tai muita luihuisia. Minulla kesti hetken tajuta, että makasinkin sairaalasiiven perimmäisessä sängyssä. Kurtistin kulmiani miettiessäni miten olin sinne päätynyt. Sairaalasiivessä oli pimeää ja verhot oli vedetty ikkunoiden eteen. Kohottauduin hieman ja lysähdin saman tien takaisin makuulle. Huimaus alkoi taas ja suljin silmäni rauhoittuakseni.

Hermione

Puristin tyttöjen vessan lavuaaria kaksin käsin. Miksi minä reagoin tällä tavalla Malfoyn sairastumiseen? Ennen en reagoinut häneen mitenkään, korkeintaan säälivästi, hän kun oli luonteeltaan mikä oli. Katsoin itseäni peilistä ja päätin lähteä takaisin Ronin ja Harryn luo. Tällainen ei ollut hyväksi minulle. Lähdin varmoin askelin vessasta kohti Suurta salia, mutta jalkani eivät totelleet. Lopulta pysähdyin sairaalasiiven ovien eteen hengittäen katkonaisesti ja hermostuneesti ennen kuin varovasti raotin toista ovea.

Draco

Kohotin katseeni kun kuulin oven avautuvan. Herm… Granger. Vilkaisin ympärilleni. Muut sairaalasiiven sängyt olivat tyhjiä. Sydämeni jyskytti, mutta panin sen huimauksen tiliin. Eihän se hänestä johtunut? – Mitä sinä täällä teet? kysyin ja koetin samalla tavoitella entistä, halveksuvaa äänensävyäni. – Öh, tuota joo tulin tapaamaan… hänen katseensa kiersi tyhjää sairaalasiipeä kuin etsien jotakuta jota ei ollut. Kohotin kulmakarvojani. – Niin ketä? kysyin huvittuneena unohtaen pitää halveksuvaa rooliani yllä. Hermione punastui ja änkytti vastaukseksi jotakin epämääräistä. En ollut aikaisemmin huomannutkaan, miten kaunis iho hänellä oli... samassa sairaalasiiven ovi avautui ja Pansy Parkinson juoksi luokseni. – Voi Draco, hän kujersi ja hyppäsi kaulaani. – Tulin heti kun kuulin, en voi käsittää miksei kukaan kertonut minulle aikaisemmin… koetin rimpuilla irti hänen kuristavasta otteestaan ja katsoin sairaalasiiven ovelle. Ei ketään. Miksi Pansyn piti aina pilata kaikki?


Tälläinen pieni alkujohdattelu, seuraavassa luvussa tapahtuu sitten enemmän

[darkelin]

IIiii kivakivakiva:))))

Tämä oli siis niinkuin traileri? koska jos ei ollut niin en oikein tajunnut että miksi se nosti dracon ylös ja sitten vaan lähti pois?
Mutta ilmeisesti tämä oli traileri ja tota vielä selvennetään?

Mutta muuten aivan ihana ja kirjotat ihanasti!!  jatkooooooo!!!

[Viktorja]

Juu, se oli vähän niinkun traileri, sillä ei kauheesti tarinan kannalta ollu merkitystä et se vaan lähti käveleen pois mut se miks se Draco oli siellä niin selvii sit myöhemmin : )

[Draco-love]

IIIIHANA!! Dramione on lempiparitukseni ja ootan jatkoa innolla! Teksti oli selkeää eikä virheitä löytynyt! Jatkoaa!

[Viktorja]

Jatkoa;

Hermione

Mikä typerys olinkaan! Miksi edes vaivauduin menemään sairaalasiipeen, kyllähän minun olisi pitänyt tietää että Draco ei välitä minusta. Minunkin pitää unohtaa hänet, tämä on varmasti vain sellainen hetken ihastus. Niin juuri, ei mitään vakavaa. Kiihdytin askeleitani ja melkein juoksin Rohkelikon oleskeluhuoneeseen. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, olin jo makaamassa omassa sängyssäni, tyyny kasvojani vasten tukahduttamassa selittämättömiä kyyneliäni.

Draco

Vihdoin kun pääsin pois sairaalasiivestä Matami Pomreyn vastahakoisesti todettua minun olevan terve, olisin vain halunnut etsiä sen yhden henkilön jonka kanssa halusin puhua. Mutta ei, sairaalasiiven ovien ulkopuolella kimppuuni hyökkäsi se iänikuinen Pansy Parkinson lukemattomien valitusten ja imartelujen kanssa. – Et näytä enää ollenkaan sairaalta, Draco, et ollenkaan…Pansy aloitti ja alkoi vetämään minua kohti Luihuisen oleskeluhuonetta. – Älä, Pansy, sanoin ja koetin irrottaa hänen kätensä. – En kyllä voi käsittää miksi he eivät heti kertoneet minulle että olit sairaana… Pansy jatkoi kuin ei olisi kuullut mitään. – PANSY! Karjaisin hänelle ja hän päästi säikähtäneenä irti. Käytin tilaisuuteni hyväksi ja jätin hänet yksin seisomaan keskelle käytävää.

Hermione

Nostin kasvoni tyynystä, vilkaisin kelloani ja voihkaisin. Olin varmasti nukahtanut, kello oli niin paljon. Hyppäsin ylös sängystä, haroin hiuksiani parempaan kuntoon koettaen olla katsomatta peiliin, tiesin muutenkin aivan liian hyvin miltä kasvoni näyttivät itkemisen ja nukkumisen jälkeen. Syöksyin ulos makuusalin ovesta ja läpi Rohkelikon oleskelutuvan. Minun pitäisi olla jo kirjastossa Harryn ja Ronin kanssa.

Draco

Kuljeskelin toimettomana käytävillä, oleskeluhuoneeseenkaan en halunnut mennä, siellä odottaisivat Pansy ja hänen kysymyksensä. Maleksin erääseen syvennykseen käytävän vierellä ja nojasin kylmään kiviseinään. Se tuntui hyvältä kaiken sen kävelemisen jälkeen, en tainnut sittenkään olla vielä ihan kunnossa. Samassa näin jonkun juoksevan ohi. Eikä vain jonkun, vaan… - Hermione! Huusin ja samassa kirosin mielessäni, miksi olin huutanut hänen peräänsä. Ja vielä etunimellä!

Hermione

Kuulin Dracon äänen takaani ja käännyin nopeasti menettäen tasapainoni. Ennen kuin huomasinkaan, makasin kylmällä kivilattialla vatsallani ja kuulin juoksuaskeleita. – Oletko, öh, kunnossa? Kuulin Dracon äänen korvani vierestä ja punastuin. Nousin nopeasti saisomaan ja pudistelin hiekkaa vaatteistani. – Kunnossa ollaan, vastasin koettaen peitellä nolostumistani. Nostin katseeni ja yllätyksekseni näin Dracon kasvot vain muutaman sentin päässä omistani.

Draco

Hän katsoi minuun yllättyneenä ja mietin jo, olinko mennyt liian pitkälle juostessani näin hänen luokseen. Ehkä hän vihasi minua, niin kuin hän oli aina vihannut. Syystäkin, minähän olin joka tilaisuuden tullen nimitellyt häntä saastaiseksi kuraveriseksi ja vaikka miksi muuksi. Mutta hän ei kavahtanut taaksepäin, kuten minä aikaisemmin olisin kavahtanut, ja sen rohkaisemana otin hänen käsistään kiinni ja suutelin häntä.

[Draco-love]

Ihanaa!! Suloisstakin suloisempaa jatkoa! Pansy on samanalainen takertuja mun mielikuvissa kun tässä ficissä! Jatkoa, kiitos!

[tomu]

mitä herkkua mä luenkaan?:-*JATKOA!