Parfyymejä ja arpityttöjä | angst, S, oneshot

[Pansy Paradise]

Kirjoittaja: IggyEatsCupcake
Ikäraja: S
Paritus: Ei ole, pieni maininta seurustelukumppaneista tosin.
Genre:angst
Yhteenveto: Mä olen aina Arpityttö teidän silmissänne
Varoitukset: eipä ole, pieni viiltelyn miniminimaininta?
A/N: Mä puran itteeni tekstiin, anteeksi, tää on aika fail, just äsken kirjotin, tää tökkii ja muuta muttajoo, se on jotain sellasta että ei osaa selittää. Anteeksi.


Ilmassa leijuu sakea parfyymien sekoitus, se ei ole hyvä tuoksu, se on ällöttävän makea ja inhottava ja mä olen vihainen sulle. Sä keskustelet siinä ihan niin kuin mua ei olisi, ihan niin kuin  mä olisin pelkkä arvoton kappale joka puhuu kun puhutellaan, mutta en mä ole sellainen, mä olen vahva, mä nauran paljon ja mun ääneni kuuluu kaikkein koviten. Silti mä olen se vetäytyväisin. Koska sä olet sellainen ihminen joka lämpenee, hitaasti mutta varmasti ja jo puolen tunnin päästä sä saatat olla ihan yhtä äänekäs kuin mäkin.

Mä vihaan teitä molempia aika-ajoin, te olette jotain sellaista mitä mä en ole. Te olette hillittyjä, kauniita, ystävällisiä, osaatte esittää asianne oikein, mä en ole sitä. Mä sanon mitä mä ajattelen, mä olen ilkeä, mä en ajattele muita. Mä vain toimin.

Ja teillä molemmilla on juttua, molemmat seurustelee onnellisesti ja mä vaan hymyilen ja yritän auttaa teitä. Se satuttaa kun mä näen että te olette onnellisia silloin kun se ainoa soittaa tai tekstaa teille. Mulla ei ole ketään. Mulla oli, mutta mä menetin sen. Omaa tyhmyyttäni, päästin irti liian helposti.

Mä en ole teidän arvoinen, mä en ole fiksu, mä en osaa olla hiljaa, mä olen kamala ihminen, sen takia kukaan ei musta varmaan pidäkään. En mäkään pidä itsestäni. Mä vihaan itseäni. Ja siitä on muistuttamassa niin paljon arpia ja viiltoja, jotka tuskin tulee koskaan katoamaan koska niitä tulee aina lisää ja lisää. Ne ei tule koskaan katoamaan. Te nimesitte mut joskus Arpitytöksi niiden takia. Mä vihaan sitä nimitystä, se saa mut tuntemaan itseni huonoksi, heikoksi ihmiseksi. Mutta mä alistun siihen.

Joten en mä muuta osaa enää ollakaan. En ikinä enää.

Mä olen aina Arpityttö teidän silmissänne.

Ja mua tulee aina oksettamaan se parfyymien sekoitus, joka leijuu sun huoneessasi.

Sen takia, mä en haluaisi ikinä enää tulla siihen huoneeseen, mutta mun on pakko.

Koska mä tarvitsen sua, en teitä, vaan sua.  Sä olet ainoa asia mikä saa mut jaksamaan eteenpäin.

Ja salaa mä toivon että mä joskus, ihan pienen hetken vain, voisin olla sun oma Arpityttösi.


A/N2: Naurakaa, itkekää, kommentoikaa.

[momentum]

En nyt ihan naura, enkä nyt ihan itkekään, mutta kommentoin! 
Hmm...hetken mietin, että mitähän tästä sanoisi, mutta ihan ensiksi voisin melkein jopa sanoa, että pystyn samaistumaan tähän tekstiin. En ihan kokonaan, mutta osittain, enkä välttämättä nykyistä elämäntilannetta katsoen, mutta ennemmin ehkä menneisyyttä. Ainakin tuon itseinhon suhteen.
Hyvin suoraa tekstiä tämä ainakin oli, ilmeisesti kirjoitettu jossain tunteiden puuskien vallassa ja annettu vain kaiken tulla pihalle, mitä mielessä sillä hetkellä liikkui? Eikä mikään huono juttu, sillä tällaisenaan tämä teksti toimii todella hyvin! Angstia, johon hyvin moni nuori varmaan pystyy helpolla samaistumaan, uskoisin, että hyvin monella samankaltaisi tunteita nykymaailmassa, mikä on kyllä harmillista!
Jaha...mitäköhän minä tässä taas selitän? Toivottavasti selitin jotain järkevää ja ymmärrettävää edes! Virheetöntä tekstiä oli mielestäni noin muutenkin, mutta en minä osaa niitä virheitä etsiä!

Kiitos tästä ja jatka toki kirjoittamista + voimia sinne!

[Nyyhti]

Kuten momentum sanoi, tämä varmastikin on sellainen hyvin henkilökohtainen teksti, johon on vain vuodatettu kaikki. Mutta koska tämä nyt täällä kaikkien luettavana on, niin en kommentoi tätä sellaisena, koska en tiedä elämäntilanteestasi tai muustakaan yhtään mitään - kommentoin ihan pelkästään tekstinä.

Tässä oli sellaista hyvin vahvaa tunnetta, joka kosketti harvinaisen paljon. Todella harvoin teksti pystyy koskettamaan näin suoraan, jos siinä ei kerrota pitkiä höpinöitä siitä, mistä on kyse, tai jos siinä ole ole tilannetta, joka on itselle hyvin tuttu. En ole ihan varma, samastuinko johonkin tiettyyn asiaan tässä, vai miksi tämä tuntui osuvan suoraan sydämeen heti ensimmäisestä lauseesta lähtien. Osittain veikkaan, että kyseessä oli tuo tietty puhekielen käyttö. En yleensä pidä puhekielen käytöstä, mutta joihinkin teksteihin se vain yksinkertaisesti sopii. Silloinkin se pitää olla käytettynä tietyllä tavalla, niin, että osa tekstistä kuitenkin säilyy kirjakielisenä, koska liian paljon puhekieltä muistuttavaa tekstiä on minusta niin vaikea lukea, etten voi ymmärtää itse ideaa. Tässä puhekieltä oli juuri sopivassa suhteessa, niin, että tämä tuntui hyvin aidolta mutta oli silti juuri oikealla lailla selkeä.

Lopun yksiriviset kappaleet näyttivät tosi tyhmältä, ja ihmettelin ennen lukemista, onkohan niissä mitään järkeä, kun ne ovat niin lyhyitä. Mutta lukiessa ne tuntuivatkin juuri sopivilta: ensin oli pitemmät selittelykappaleet alussa, ja loppu oli täynnä toteamisia, joihin jollain lailla ihastuin aivan älyttömästi. Ne olivat niin yksinkertaisia, mutta kertoivat niin paljon, ja loppujen lopuksi tuntui, että ne suurimmat paljastukset tehtiin vähimmillä sanoilla. (Anteeksi huono muotoilu, toivottavasti ymmärrät ) Kokonaisuudessaan tämä oli erittäin koskettava ja sillä tavalla aivan ihana.