Vastakohtia unelmille, K-11

[Upsila]

Title: Vastakohtia unelmille
Author: Upsila
Rating K-11
Genre: pienoista melankolia, dramaa
Disclaimer: Kaikki ovat minun mielikuvituksestani ja näppäimistöjeni tekoa.
A/N: Olen hyyyvin pitkään tahtonut kirjoittaa jostain sairaudesta (tästä tuli nyt leukemia, vaikka mikä tahansa voi oikeastaan olla) ja yhdestä lauseesta syntyi tälläinen. Alunperin piti olla lyhyttä tekstiä tai sellaista kesäiloisuutta ja sateenkaria, mutta se muuttui ja muuttui ja tälläiseen päästiin lopulta.

                   
                                                      Vastakohtia unelmille


Sekunnit, minuutit ja tunnit kuluvat. Päivät viiltävät ohitse, vaaleanpunaisien unelmien säröistä kootut päivät rikkoontuvat ja kalenterin sivuja revitään irti. Minua väsyttää ajatella sitä, että olen ohittanut liian paljon kaikkia hetkiä elämässäni.

Minua väsyttää katsoa, kun ystäväni kuorruttaa kasvoillensa hymyn, joka muistuttaa minua poutapäivän pilvistä ja vadelma-kaurakakuista, joita äiti leipoo lauantaisin. Ne toisin maistuivat palaneilta, mutta minä en sano äidilleni mitään. Eikä sano Sirukaan.

Kun kesä saapuu, mieleni on tyhjä, enkä osaa enää hymyillä. Äiti tarjoaa minulle appelsiinilta tuoksuvaa teetä ja liian suurta uimapukua. Minä yritän hymyillä, mutta se ei onnistu. Pudistan päätäni ja kietoudun kuoreeni piiloon. En halua nähdä enää kesän vihreyttä enkä paistettuja omenoita. En halua nähdä iloisia lapsia enkä karamellinsävyä heidän poskissaan. En halua nähdä Siruakaan, kun hän kävelee luokseni liian korkeilla stilettikoroilla ja esittelee uusia verkkosukkahousujaan. Minulle tulee kurja olo ja haluan vetäytyä syvemmin kuoreeni.

Kun myrskyisä syyssade koputtaa ikkunaani, minun käteni ovat raastavan kipeät ja nojaan portaikon sakeaan pimeyteen. Kirsikan fuksianpunaiset nesteet tahraavat hameeni helmaa, hiekanjyvät liimaantuvat puolihuomaamattomina sameanvaaleisiin hiussortuviini ja katukiveyksiä vasten iskevät helmipisarat saavat kipua aikaan tärykalvoilleni. Minua huimaa, enkä lähde ulos, vaikka haluaisin teipata päiväkirjaani yhden vaahteranlehden. Siru haluaa hakea minulle vaahteranlehden ja minä vihastun hänelle. Minä en ollut avuton.

Marraskuun ensimmäisenä päivänä ympäröin yhden ympyrän kalenteriini ja huomaan inhoavana sairaalan valkoista pehmeyttä ja kynän rauhatonta suhinaa kun hoitaja merkitsee papereihin tilaani. Miksi pyörtymisestä otettiin niin iso juttu?

Toinen ympyrä.

Kolmas ympyrä.

Siru sanoo, että olen kalpea. Äiti näyttää siltä kuin ei olisi nukkunut päiviin. He molemmat ovat hiljaa neljäntenä päivänä ja sanovat, että pääsen pian kotiin. Heidän äänensä tärisevät, mutta minä halusin uskoa.

Minua oksettaa, väsymys painaa selän kumaraan ja ihoni näytti vahamaiselta auringonvaloa vasten. Viides päivä oli yhtä tuskaa ja hoitaja käy tarkistamassa minua joka päivä. Hän on nuori ja kokematon - jauhaa purkkaa ja valittaa tylsästä työpäivästään. Minä torkahdan aina kun hän puhuu entisestään poikaystävästään.

Kuudentena päivänä lääkäri ei sano mitään minulle. Nyökkää vain vakavana ja taputtaa lempeästi olkapäilleni. Kun nukahdan kaksi yli yhdeksän aamulla, tuntuu kuin olisin pudonnut pohjattomaan kuiluun, josta ei päässyt enään ylös.

[Glorisablet]

Ovatko ihmiseet olleet sokeita, kun ovat sivuuttaneet tämän tekstin. Otsikko on niin iskevä, ettei sitä voi olla huomaamatta.  

Tavassasi kuvailla ei ole todellakaan moitteen sijaa, Upsila! Ensimmäisen ja kolmannen kappaleen henkevät kuvailut olivat erityisen aaw. Kuvailet makean viehättävästi, ja kuvailusi on omiaan sekä duuri- että molliasteikoilla. Tekstissä on pilvien takaa puskevaa auringonpaistetta sekä nurkan takana vartovan syksyn kylmentämää loppukesää.

Olen saattanut miettiä mitä tekisi jos jäljellä olisi enää kourallinen päiviä, kun lääkäri olisi julistanut kuolemantuomion maanpäällisen tuomarin valtuuksillaan. Miten käyttäisi vähäiset, rajatut päivänsä halutessaan kokea mahdollisimman paljon vajotakseen ikuiseen uneen suloisiin muistoihin kietoutuneena?

Minäkertojasi oli tyypillinen potilas, joka tahtoi näyttää fyysisesti kykenevältä pudistelemalla päätään hyvää tarkoittavalle avuntarjoajalle eli Sirulle.

Kertoja taitaa tuntea luisevan käden olkapäällään ja kuulla kalsean, hivenen armeliaan äänen sanovan: ”Pian minä vien sinut mukanani parempaan paikkaan, jossa ruumista kiduttavasta tuskasta ei ole tietoakaan.”

Kiitokset vastakohtaisista unelmista.

[Scaramouche]

Voi...  

Mitä tähän nyt oikein osaisi sanoa. Kaunista luettavaa. Surullista. Niin no, en mä oikein osaa kuvailla sitä tunnetta minkä tää mussa herätti, mutta siis että tää oli aivan loistava. Toivottavasti ei haittaa että tää kommentti on niin kamalan lyhyt...

[Upsila]

Lavinia, kiitos miljoonasti kommenistasi! Niin, minäkin pohdin tässä, että mitä tekisinkään jos lääkäri ilmoittaa, että minulla olisi vain muutama kuukausi elinaikaa. On niin montaa seikkailua koettavana, että tuntuu todella pahalta muiden puolesta, jotka ovat menehtyneet ankarimpien sairauksien takia.

Tässä ficcissä päähenkilö on hyvin murtunut, mutta yrittää olla silti sitkeä. Hän haluaa ilmoittaa olevansa vahva, eikä kaipaa sääliä tai apua, vaikka se rakoili sitten kuukausien myötä. Lopulta hän ei enää pystynyt toteuttamaan viattomia unelmiaan ja joutui tyytymään pirulliseen kohtaloonsa.

New Divide, kiitos hirmuisesti sinunkin kommentistasi! Otan osaa kaverisi kuolemasta, maailma on tosiaankin epäreilu, joku kuolee aina kivuliaasti ja liian nuorena. Leukemia on myös yksi pahimmista sairauksista; voi uusiutua, hoito ei pakolla tepsi ja lopulta vie mennessään. Mutta usko pois, hän on varmasti paremmassa paikassa, eikä tarvinnut kärsiä enää.

Tarinan lopetus pisti tosiaan minutkin vaikeaksi. Kertojan kuolema saa itse päättää, minä jätin sen tarkoituksella pohdittavaksi ja aukoksi. Ja suotta anteeksi pyydät, kommenttisi oli ihana.

Salla, kiitän sinuakin kovasti kommentistasi, eikä lyhyt kommentti todellakaan ole haittaa! Surullista tästä pitikin tulla, elämä on aina epäreilu ja heittelee ihmistä kesyttömästi eteenpäin ja kohtamaan vaikeudet. Kommenttisi oli ihana, kiitos vaivannäöstäsi.


Elikkäs kiitos hirmuisesti kaikille, arvostan kovasti kommenttejanne!

[Nyyhti]

Tässäpä jotain ajateltavaa. Rakastin kirjoitustyyliäsi, yksityiskohdissa viipyilyä. Tätä oli erittäin ihana lukea, kun kerroit vadelma-kaurakakuista ja vaahteranlehdistä ja kaikista tuollaisista pienistä konkreettisista asioista. Kerta kaikkiaan aivan ihanaa kuvailua.

Siru oli suloinen. Koska hän oli ainoa henkilö, joka mainittiin nimeltä, hänestä tuli jotenkin erityinen kuva. Itse ainakin mielsin hänet päähenkilön siskoksi, mutta ei ihan miksi tahansa siskoksi, vaan joksikin hyvin tärkeäksi henkilöksi. Sellaiseksi tyyliin kaksoseksi, sellaiseksi joka on aina ollut läsnä ja läheinen ja jonka kanssa päähenkilö on tehnyt kaikkea yhdessä. Ja nyt yhtäkkiä päähenkilö onkin vain eristäytynyt, ja Siru tahtoo kovasti auttaa, tehdä ihan mitä vain päähenkilö pyytää, mutta hänet vain torjutaan. Voi raukkaa ): Mutta voi myös kertoja raukkaa, kun hän on niin selvästi kuihtumassa pois ja hän vain on vihainen maailmalle. Tai kyllästynyt, tai jotain. Hmm. Lukiessa uskoin tajuavani, mitä hän ajatteli, mutta nyt kun sitä alkaa pohtia tarkemmin, en olekaan ihan varma. Selvästi hän oli hyvin katkera siitä, että oli sairas. Tai sitten ei

Sairaalassa olo oli kuvattu hyvin. Siinä ei ollut niinkään keskitytty pitkiin päiviin ja öihin, vaan ennemmin asia otettiin vastaan sellaisena kuin se oli, ja kalenterissa oli ympyröitä - ihana yksityiskohta. Muutenkin nuo elämän viimeiset päivät oli kuvattu kivasti, niistä näki kuinka elinvoima alkoi huventua kertojasta. Kaiken kaikkiaan erittäin hieno tarina. Tykkäsin oikein paljon! (:

[Upsila]

cassable, kiitos aivan hurmaavasta ja ihanasta kommentistasi - olen otettu kauniista sanoistasi kovasti ja iloinen, että pidit tästä! Syöpä on tosiaan pahansuopainen sairaus, joka ei paljon säästele ihmisten henkejä - harmittaa itsekin, että tuollainen sairaus pystyy tuhoamaan ihmisiä niin helposti ja kivuliaasti myös (äidin ystävän mies oli muuten sairastunut aikoinaan syöpään, mutta onnekkaasti on onneksi selviytynyt siitä hengissä kuitenkin, siinä oli kyllä onni mukana). Nyt kun lukee tuota tekstiä uudelleen niin aika kulki tosiaan aika nopeasti ja hyppelehti, mutta onneksi se ei häirinnyt sinua kuitenkaan. Sirusta pidän itsekin, huolehtivaisena hän yritti auttaa toista vain, mutta sai vaaleakutrisen tuntemaan oloaan vain surkeaksi ja siipirikkoiseksi. Jätin tahallaan muutamia aukkoja tekstiin, että lukija voisi itse päätellä, mutta itse ajattelin, että Siru olisi minäkertojan paras ystävä - siskoksikin voi kuvitella, hän voi ihan hyvin olla sellainen myös. Ja muuten, minäkään en ole tainnut kommentoida teksteihisi, vaikka muutamia olen lukenut ohimennen - pitäisi ehdottomasti minunkin lukea enemmän ficcejäsi ja kommentoida.

nominal, kiitos sinulle myös aivan upeasta ja suloisesta kommentista! Itse ajattelin, että Siru olisi päähenkilön paras ja kovin tärkeä ystävä, mutta tietenkin hän voi olla myös sisko - miksikäs ei? Siru tosiaan halusi auttaa kovasti minäkertojaa, mutta toinen vain huiskautti vihaisesti kättään ja ilmoitti, että ei ollut avuton; hän ei halunnut tuntea olonsa siipirikkoiseksi ja avuttomaksi - kaiketi hän halusi tehdä kaiken itse ja näyttää kaikille, että oli ihan tavallinen ihminen kuin muutkin. Ja niin, päähenkilön kuolema voi itse päätellä, halusin jättää loppuun aukon, että lukija saisi itse päättää, että onko tämän elinvoima todellakin lopussa. Oli myös hienoa nähdä siis miten tulkitsit kivasti tekstiä omasta näkökulmastasi, kommenttisi oli kovin suloinen piristävineen sanoineen muutenkin ja mukavaa että tykkäsit tästä!

[Audrina]

Tämä nostatti minussa monenlaisia tunteita.

Minäkertojan hahmo lankesi sääliini, pidin hahmosta - paljon. Alussa tyttö oli vallan ahdistunut kesän tuoksusta, ja siitä kuinka ihmiset yrittivät säädä hänet väkisinkin hymyilemään. Itselleni tuli mieleen tästä hahmosta ihminen, joka tarvitsee apua, muttei osaa vastaanottaa sitä, kun sitä tarjotaan. Siru (jonka minäkin mielsin minäkertojan siskoksi) olisi tuonut hyvätahtoaan päähenkilölle, jonka tämä voisi liimata päiväkirjaansa. Itse sain sellaisen käsityksen, että syöpä oli ollut kokoajan tässä päähenkilöllä - tosin ei vielä niin tappavan vaarallisena.

Sairaalakohtauksen kuvailusta pidin paljon. Mietiskelin kuitenkin että oliko minäkertoja kenties jo saattohoidossa? Syöpä kuitenkin vei hänet mennessään, itse mielsin hänet nuoreksi, jolla olisi ollut vielä elämä elettävänä edessään. Pidin erityisesti siitä kun kerroit yksityiskohtaisesti milloin minäkertoja nukkui pois kaksi yli yhdeksän aamulla. Leukemia on toden totta yksi lasten yleisimmistä syövistä, ja tässä sitten oli. Tunnen montakin, joilla on syöpä ollut - tai sitten syöpä vienyt mennessään.

Kiitos kuitenkin tästä hyvästä lukukokemuksesta! (:

[Upsila]

Audrina, ihanaa nähdä sinua kommentoimassa taas tekstejäni. Kiitos siis aivan hurmaavasta ja kehuvasta kommentista, se oli mukava piristysruiske tähän aamuun. Ja hienoa kuulla, että tämä nostatti monia tunteita sinussa esiin. Syöpä oli koko ajan tosiaan päähenkilöllä, se oli vain vahvistunut ja kehittynyt vahvemmaksi kuin alussa, joka ei ollut yhtä vaarallinen ja kivulias. Mukavaa, että pidit myö sairaalakohtauksessa, halusin hiukan tiivistää sitä, että ei menisi pelkäksi jaaritteluksi ja asioiden toistamiseksi; minäkertoja saattoi olla tosiaan saattohoidossa, että poismeno ei olisi niin kivuliasta vaan turvallista ja lähes oireetonta.

Päähenkilö on tosiaan vielä nuori tyttö, elämää olisi vielä elättävänä pitkään, mutta syövän tuloa ei aina vain voi arvioida noin vain. Ja harmi tosiaan, että monet ovat joutuneet kokemaan tälläistä, se vain joko vie mennessään armottomasti tai jättää henkiin onnekkaasti. Kiitos vielä kivasta kommentistasi!