Elämä se ei aina ole silkkiä vaan [K-11,het,aikamatka]2.luku

[Alyuza]

Nimi: Elämä se ei aina ole silkkiä vaan
Kirjoittaja: Alyuza
Rating: K-11 //:Upsila laski ikärajan
Genre: Romance, drama.. mitä nyt tulee tekstin myötä mieleen
Pairing: Oma hahmo/?
Summary: Sofie Baker ja Harry Potter joutuvat ajankääntäjän kanssa sattuneen pienen onnettumuuden takia vuoteen 1976.

A/N: Tämä on toinen kirjoittamani fici ja se saattaa näkyä lopputuloksessa. -.-' Kirjoitus virheitä saattaa löytyä ja varmastikin löytyykin.. Muttah.. Toivoisin paljon rakentavaa palautetta, oli teksti millaista oli, jotta voisin kehittyä kirjoittajana ja kirjoittaa uusia parempia tekstejä. ^^
Nyt sitten: Prologi. Nauttikaa! [size=59]tai älkää, ihan miten tahdotte[/size]. n____n

Prologi
20.9.1997

Syksyinen viima houkutteli puiden kirjavia lehtiä mukaansa. Kavalasti se
sai riistettyä puilta niiden viimeisemmätkin elonmerkit ja pakotti ne
hyytävään tanssiinsa. Lehdet lentelivät ympäriinsä. Välillä ne
muodostivat pieniä pyörremyrskyjä, napaten samalla jo maahan
iskeytyneitä tovereitaan takaisin tuulen riepotteluun.
Vellova järvi oli täynnä vaahtopäitä, jotka kuohuivat kohti rantaa ja
hajosivat lopulta iskeytyessään kivikkoon tai mudaksi velloutuneeseen
rantatörmään. Kielletty metsän latvusto näytti lainehtivan kuin
viljapelto ja välillä tuulen puhaltaessa napakammin, oli vanhojen puiden
hauraimmat oksat koetuksella.

Ainoastaan yksi silmäpari oli todistamassa tätä syksyn melko
rajumuotoista tanssia. Nuo silmät hohtivat keltaisina liekkeinä
hämärässä illassa, tai oikeastaan ilta oli jo hiljalleen vaihtumassa yöksi. Maahan tipahtaneiden ruskan värjäämien lehtien seasta kohosi valtaisa linna, jonka ikkunoista kajastavat valot sammuivat vähitellen.
Vain harvat niistä jäivät koko yöksi palamaan.

Lamppusilmä käänsi päätään kohti linnan tiluksia ja se nousi venytellen
ylös tuulen nostattaessa taas maasta uutta lehtipyörrettä.
Se ei ollut kertonut todellista henkilöllisyyttään kenellekkään ja
uskoi ja toivoi, ettei kukaan ollut sitä saanut selville.
Nimittäin todellisuudessa, tyrskyävän järven rannan tuntumassa, syksyn elämöintiä seurasi Sofie Baker. Kunnianhimoinen, ylpeä ja hieman kieroutunut Luihuinen. Niin Sofie itseään kuvasi, ainakin sinä yönä.

Sofien tassut painoivat pehmeään rantahietikkoon helminauhaa muistuttavan jälkijonon, kun hän verkkaisesti asteli kohti linnaa.
Tyttö ei varsinaisesti ollut animaagi, tai ainakaan hän ei ollut opiskellut sellaiseksi. Hänellä oli ollut pienestä pitäen lahja muuttua ketuksi. Tosin kettu ei ollut tavallinen. Se oli väriltään synkeän musta ja vasenta etutassua koristi valkoisista karvoista koostuva sukka. Eläimessä oli muutakin erikoista, nimittäin sen pyöreän mallisista tassuista pilkisti esiin kynnet, jotka löytyivät myös tavalliselta kotikissalta.
Sofien eläinmuoto äänteli kuin kissat ja sen liikehdintä oli yhtä ketterää ja sulavaa kuin niillä. Hän oli kissa ketun karvoissa.
Luihuinen virnisti ilkikurisesti mielessään ja taiteili itsensä ylös portaita linnan ulko-ovelle tuulen yhä hyväillessä tuuheaa turkkia. Hän oli jättänyt oven raolleen ulos tullessaan, sillä tytöllä ei ollut aikomustakaan jäädä lukkojen taakse hyytävään syysmyrskyyn.

Sofie luikahti ovenraosta sisään ja jolkotti ketunkorvat väpättäen suuren eteishallin poikki kohti tyrmiin johtavaa portaikkoa. Hän nuuski tuttua ilmaa ja haukotteli makeasti kulmahampaat vilkkuen. Onnistuneen iltalenkin jälkeen oli aina mukava painua lämpimän peiton alle nukkumaan.
Petiinsä hän ei kuitenkaan tulisi vielä pääsemään, sillä jostain luikerteli hetki hetkeltä vahvistuva ihmisen haju ketun väriseviin sieraimiin. Tytön jokainen lihas jännittyi.

Sofie vainusi kuinka ihminen lähestyi. Hän erotti vaimean kahahduksen ja sen jälkeen hiljaisia askelia, jotka saivat tytön liimautumaan lähimmän seinän viereen ja toivomaan, että kivipatsaan varjo peittäisi hänet. Askelten äänet voimistuivat. Kengän kannat kolahtivat kaikuvina kivilattiaan kerta toisensa jälkeen. Mutta mitään ei näkynyt. Sofie käänteli päätään tarkkaavaisena ja silmät hakivat äänten aiheuttajaa.

Soihdun liekki, joka paloi kivipatsaan yläpuolella, räsähti lähes huomaamattomasti. Se sai kuitenkin ketun korvan taittumaan äänen suuntaan ja aiheutti Sofiessa pientä hermostumista. Hän ei halunnut näyttäytyä, joten patsaan juurella piileskely oli paras vaihtoehto tässä tilanteessa.

Aulasta ylempiin kerroksiin johtava portaikko kiinnitti nyt Sofien huomion. Porras narahti.

Ihmisen haju oli nyt hyvin voimakas, mikä sai tytön kumartumaan, jos mahdollista, vieläkin pienemmäksi kiviseinää vasten.
Tulija asteli portaat varovaisesti alas. Tämä siirtyi pois portaikon juurelta ja lähestyi paikkaa missä Sofie piileksi.

Hetken oli hiljaista, kunnes hän kuuli kankaan kahahtavan toista kangasta vasten. Sofien eteen ilmestyi tyhjästä poika, joka piteli kädessään läpikuultavaa viittaa muistuttavaa kangasta.

”Potter,” kajahti ärtynyt voihkaisu Sofien mielessä. Hänen miellyttävästi alkanut yönsä oli lopullisesti pilalla.
 
Tyttö tutkaili Rohkelikkoa nyt tarkemmin ja antoi katseensa liukua leuan kaarteesta alaspäin, kohti kangasta pitelevää kättä. Näkymättömyys viitta. Teki käyttäjänsä näkymättömäksi, muttei peittänyt ääniä, eikä estänyt sen alla kulkevaa tuntumasta. Kätevä kerrassaan ja siitä olisi varmasti hyötyä yhdelle jos toisellekin.

Potter viikkasi viitan kainaloonsa vilkuillen samalla ympärilleen. Kun mitään epäilyttävää ei näkynyt, poika työnsi kätensä taskuunsa.
Tämä veti sieltä moneen kertaan taitellun pergamentin palasen, jonka ympärille oli kiedottu kultaketjuinen koru. Ketjusta roikkui jokin tiimalasia muistuttava.

”Olen nähnyt tuollaisen jossain kirjassa,” Sofie ajatteli varoen päästämästä ääntäkään. ”Mutta mihin sitä oikein käytettiin?”

Laiha ketju lähti luikertelemaan pergamentin ympäriltä ja koru valahti Potterin sormien välistä. Kuului hentoinen helähdys, kun tiimalasi kosketti lattiaa. Pieniä sirpaleita levisi kilahdellen ympäriinsä ja hieno vaalea hiekka valui vapauteen.

”Voi helvetti,” karkasi pojan suusta ja tämä oli juuri kumartumassa kohti lattiaa, kun kirkas sininen valo välähti.

Sofie tiirasi hämmentyneenä ympärilleen. Mitä ihmettä äsken oli tapahtunut? Potteria ei näkynyt enää missään. Tyttö oli jo hetken arvellut Rohkelikon piiloutuneen taas viittansa alle, mutta ihmisen hajukin oli tyystin kadonnut ilmasta.

Sofia hiipi vatsakarvat maata viistäen kohti paikkaa missä poika oli hetki sitten seisonut. Hän asteli varoen sirpaleiden ylitse ja pysähtyi nuuskimaan puoliksi hiekan peitossa olevaa ketjua, jossa tiimalasin kehikko oli yhä kiinni. Tyttö tökkäsi ketjua kuonollaan saaden aikaan pientä rapinaa, hiekan hankautuessa lattian ja ketjun välissä.
Sofie näki saman sinisen valon välähtävän ja hänen näkökenttänsä täyttyi sinisistä kipinöistä.

Eteishalli kaikui tyhjyyttään pienten sirpaleiden kimaltaessa petollisen viattomina soihdun valossa, paikassa josta kukaan ei niitä tulisi löytämään.

**

Jos selvisit tänne asti niin nyt toivoisin sitten palutetta! ^^ Risut ja ruusut tänne vain! [size=59]Vaahtokarkitkin voisi olla hyviä [/size]

Edit: tuo teksti tuli jotenkin oudosti.. ._. muttah.. toivottavasti se ei häiritse. 

[Alyuza]

1.luku              

20.9.1976

Sofiella oli kauhea olo. Päätä kivisti ja jokaista jäsentä särki
ilkeästi. Vasen etutassu oli taittunut hänen alleen ja se tuntui olevan
murtunut.
Kaiken lisäksi hän hytisi kylmästä.

Sumeat ketunsilmät alkoivat avautua hitaasti ja räpsähtelivät sitten
hetken, jotta näkökenttä alkaisi seljetä. Sofien tajuntaan alkoi
hiljalleen rekisteröityä kaksi asiaa.

Ensin se, että hän retkotti vatsallaan soihduin valaistulla tyrmäkäytävällä,
jossa oli kylmyyttä hohkaava kivilattia. Siitä johtui siis luihin ja
ytimiin tunkeutuva kylmyys, joka sai hengityksen höyryämään.
Ja toisena se, että hänen päänsä lepäsi ilmeisesti tajuttomana maassa
makaavan ihmisen käsivarrella.

Sofie kompuroi ylös ja loikkasi hampaat vilkkuen kauemmas. Kipeä jalka
ilmoitti silloin olemassa olostaan lähettämällä vihlovaa kipua
tassunkärjestä rintakehään saakka.
Ketun suusta karkasi ulvahdus, joka jäi kimpoilemaan aution käytävän seinistä.

”Että pitikin sattua,” Sofie ärisi mielessään ja puri samalla
hampaitaan tiukasti yhteen.

Hän roikotti jalkaa edessään ilmassa, silmiään kiinni puristaen ja
odotti kivun menevän ohi. Jos tyttö olisi ollut ihmismuodossa, olisivat
kyyneleet jo puskeneet päättäväisinä luomien alta.

Sofie istui hetken paikoillaan ja puhalsi sitten keuhkonsa tyhjiksi ilmasta.
Hän huokaisi ja tarkensi katseensa maassa makaavaan myttyyn. Siinä alkoi
näkyä elonmerkkejä.
Tyttö katsoi nyt tarkemmin seuralaistaan ja huomasi tumman sekä
sotkuisen hiuskuontalon pilkistävän esiin ryttääntyneen viitan alta.
Niitä hiuksia ei voinut olla tunnistamatta. Nimittäin vain yhdellä
ihmisellä saattoi olla niin sekaiset ja muutenkin kamalat hiukset.

Tyttö nyrpisti inhoten nenäänsä. Mielikuva itsestään Harry Potterin
kainalossa valtasi Luihuisen pään. Ja kaiken lisäksi, Sofiella ei ollut
hajuakaan kuinka kauan he olivat siinä lojuneet.

Puistatus laukkasi korvista hännänpäähän ja irvistys hiipi ketun
kuonolle. Arpinaama oli myös onnistunut siirtämään hänet jollain konstin
eteishallista tähän vahvasti homeelta haiskahtavaan käytävään. Ja siinä
rytäkässä käsikin oli murtunut.

”Kunhan käteni parantuu..” Sofie tuumi koettaen antaa painoa
kipeälle jalalleen, mikä jäi tosin vain yritykseksi sähköisten
kipinöiden sinkoillessa taas jänteitä pitkin.”..Yleistän raa’alla
tavalla Luihuisten tuvassa paljon käytetyn käsitteen;
Poika-joka-eli.”

Kasvot kivilattiaa vasten makaava poika päästi suustaan epämääräisen
valituksen, mikä sai tytön huomion kiinnittymään takaisin lattian
rajaan.
Potter punnersi itsensä vaivalloisesti istuma asentoon ja kiskaisi
sitten vaikeroiden molemmat kätensä pitelemään selvästikin kivistävää päätään.

Sofie tunsi vahingonilon tunteen luikertelevan mieleensä. Minkäs sitä
itselleen mahtoi? Potter silmät karsastaen, päätään pidellen ja huuli
verta valuen oli mitä hurmaavin näky.

Poika haparoi toisella kädellään maahan lennähtäneitä silmälasejaan,
huomaamatta silmäkulmassaan häämöttävää kettua. Se taisi tosin johtua
juuri siitä, että silmälasit lojuivat lattialla eikä Rohkelikon nenän
varrella.

Kun Potter viimein sai rillinsä oikealle paikalleen, tämä alkoi
tutkailla ympäristöään pyyhkäisten samalla verivanan huulestaan.

Sofieen iskeytyi pienimuotoinen paniikki kun pojan yhä hieman
harittavien silmien katse alkoi lähestyä paikkaa, mihin hän oli hetki
sitten istuutunut.

Kettu nousi ylös ja steppasi hetken paikoillaan kolmella käytössä
olevalla jalallaan ja lähti sitten hipsimään parin metrin päässä
oikealle kääntyvää käytävää eteenpäin.

Hiljaa kulkeminen osoittautui kolmella, vielä hieman huteralla jalalla,
erittäin haastavaksi ja käytävän päähän ripustetun hopearaamisen taulun
asukki, ei ainakaan helpottanut hänen oloaan.

Kynnet rapsahtivat kiviseen lattiapintaan ja taulussa asustava uhkea
esiliinaan pukeutunut noitamuori heristi hänelle nyrkkiään. Tämä oli
selvästikin kovin näreissään äkillisestä herätyksestä, jonka Sofien ulvaisu oli aiheuttanut, ja mulkaisi kettua hyytävästi.
Kun muori pian marssi pois kehyksistään, Sofie kuuli tämän mutisevan jotain ketunkarvaisesta turkishatusta.

Luihuinen oli jo huokaista helpotuksesta, kun käytävän kulma oli enää
parin pienen askeleen päässä.

”Ai, se olitkin sinä,” kuului äkkiä hymähdys suunnasta, josta kettu
oli juuri linkuttanut. ”Pelkäsin jo lyöneeni pääni kovemminkin, kun
olin kuulevinani päänsisäisiä ääniä.”

Tyttö pysähtyi paikoilleen. Livistäminen ei onnistunut.

”Turha sinun on edes yrittää esittää, että et ymmärrä, ” Potter sanoi
tuhahtaen.

Häntä teki nykivän liikkeen ja toinen korva kääntyi konemaisesti puheen
tuottajan suuntaan.

”Ei..”  

”Kyllä vain. Tiedän kuka olet,” poika sanoi äänellä, josta saattoi
erottaa ripauksen sarkasmia. ”Mutta ihmettelen kovin, miksi sinäkin
olet täällä, Sofie Baker.”

Ketun silmät välähtivät liekkien valossa. Jokin muljahti Luihuisen
mahassaan ilkeästi.

”Voi helvetin helvetti..” Sofie vinkaisi mielessään, kun pojan
sanat jäivät kaikumaan käytävälle. ”Helvetin helvetti tosiaan!”

Ketun kyljet kohosivat ja laskivat huokaukseen karatessa ilmoille. Tytön
silmät olivat hetken nauliutuneina lattiaan, kunnes Sofie kääntyi
hitaasti kohti sitä raivostuttavaa pojan nulikkaa. Hän astui askeleen
eteenpäin. Takajalat seurasivat etummaisia, joista oikean puoleinen
joutui hypähtämään aina vasemman vuoron tullessa. Tämä toistui uudestaan kynsien välillä raapaistessa lattiaa.

Vaimea nauru rikkoi tunkkaiseksi käyvän hiljaisuuden ja sai Sofien
nostamaan katseensa lattian rajasta Potterin kasvoihin, missä hän
kohtasi vihreät huvittuneet silmät ja hiljaiseen nauruun kääntyneen suun.

”Ilmeisesti minussa on jotain kovinkin huvittavaa.”
Sofie totesi mielessään suutahtaen ja sähähti pojalle vihaisesti.

Nauru hiljeni, mutta pieni virneen poikanen jäi kaareilemaan yhä tämän
huulille.

Sofie tunsi itsensä pettyneeksi. Hän ei ollut onnistunut pitämään
salaisuuttaan, joka erotti hänet muista ikäisistään noidista. Autuas olo
tunteesta, että hän olisi jotenkin erityinen, oli kaikkoamassa. Mitä
erityistä tytössä enää olisi, jos kaikki tietäisivät tämän olevan.. No
olevan mitä oli. Sofie ei voinut uskoa, etteikö Potter olisi jo
supattanut ihmekolmikkonsa kesken kaikkia yksityiskohtia liittyen
häneen. Pian poika juoksisi jo ruikuttamaan rehtorille kuinka
hermostuttavaa oli kun Luihuinen hiipi koulun käytävillä öiseen aikaan.
Varsinkin kun Hän-jonka-nimeä-ei-pidä-mainita oli voimissaan.

Ketunhäntä painui onnettoman näköisenä jalkojen väliin. Potter oli
tuottanut ihan liikaa ongelmia jo ennestäänkin. Ja nyt tämä vielä sai
kaivettua yhden Sofien harvoista heikoista kohdista esille.

”Tämä peli ei nyt vetele! Olen Luihuinen, eivätkä Luihuiset
kieriskele itse säälissä!” Sofie päätti mielessään.”Minun täytyy
ryhdistäytyä. Potter on ehkä nyt tilanteen herrana, mutta hän ei tule
nauttimaan tittelistään enää kovinkaan pitkään!”

Teräväkärkiset korvat alkoivat pyöristyä ja ne painuivat pään sivuille.
Kuono lyheni ja turkki näytti vetäytyvän ihon alle. Tuuhea häntä katosi,
raajat pitenivät ja vankistuivat. Koiraeläimille epänormaalit
lamppusilmät vaihtoivat väriä liueten keltaisenruskeasta ensin vaalean
harmaaseen, mistä ne vähitellen tummuivat voimakkaaseen siniseen. Etu tassut levenivät ja niistä puski ulos hoikat sormet.

Ketun sijasta, kasvot parinkymmenen sentin päässä pojan kasvoista,
seisoi nyt täydessä mitassaan Sofie Baker.

Tyttö huitaisi pitkät ja ruskeanmustat korvansa takaa karanneet
otsahiusten suortuvat takaisin paikoilleen ja mutristi huuliaan haastavasti.

”Oletko vakoillut minua, Potter?” Sofie sihahti hampaidensa
välistä ja työnsi leukaansa uhmakkaasti eteenpäin.

Tuolla hyypiöllä ei ollut mitään oikeutta nuuskia hänen yksityisasioitaan.

”En muistaakseni.” Potter sanoi kuin kovastikin miettien ja näytti
viatonta naamaa. ”Kuinka niin?”

”Mistä sinä sitten tiesit?” Tyttö tiuskaisi kärsimättömänä.

Poika kurtisti kulmiaan pieni pilke silmäkulmassaan.

”Niin mitä minä tiesin?”

”Pysy rauhallisena. Hengitä. Rillipää osaa kyllä olla rasittava, mutta älä menetä malttiasi” Sofie rauhoitteli itseään ja selventääkseen Potterille mielipidettään tämän ärsyttävyydestä hän mulkaisi Rohkelikkoa kuolettavalla katseellaan.

”Mistä tiesit, että se olen minä?” Tyttö sanoi painottaen hitaasti
jokaista sanaa kuin millekin hidasälyiselle, mikä Potter Sofien mielestä olikin.

Poika koki tekaistun Ahaa-elämyksen ja virnisti leveästi.

”Minulla on tiedonlähteeni tällaisiin asioihin.”

”Selvä siis.. Potter ei nähtävästi aio kertoa, mistä on tietonsa ronkkinut. Mutta se ei haittaa. Saan sen kyllä selville!”

”Nyt kun tämä on selvitetty, siirrytäänpä niihin tärkeäpiin asioihin,” Potter sanoi työntäen kätensä taskuihinsa. ”Mitä sinä teet täällä?”

Sofie tuijotti hetken poikaa suu raollaan, mutta kasvot muuten ilmeettöminä.

Kehtaakin!

”Kysytkö tuota nyt ihan tosissasi?! Ensin levittelet kaiken maailman lasinsirpaleita päälleni ja sitten, hupsista vain! Käteni on murtunut ja sinertää kuin siinä olisi kuolio! Ja hyvä kun kerkeän saada silmäni auki, kun sinä jo kuulutat yksityisasioitani kaikelle kansalle!” Sofie sähisi korottaen koko ajan ääntään.

Okei, Potter ei ollut levitellyt lasinsirpaleita hänen päälleen, eikä kuuluttanut hänen yksityisasioitaan kaikelle kansalle, mutta Sofie ei piitannut siitä. Sen verran tuohtunut hän oli.

”Sitten kehtaat vielä kysyä, mitä minä täällä teen! Mistä helvetistä minä sen tietäisin! Sinunhan se tässä kuuluisi tietää!” Tyttö huusi puristaen oikean käden kyntensä sen kämmenpohjaan.

”Okei okei, tuli jo selväksi! Ole nyt hiljaa!” Potter hyssytteli vilkuillen ympäriinsä.

Sofie tuhahti ja jäi odottavaisena, vasenta kättään pidellen tasaamaan hengitystään.

Poika huokaisi ja työnsi silmälasinsa paremmin nenälleen.
Sofie tiesi olevansa hankala tapaus, mutta se oli hänen tapansa selvitä ihmisten kanssa. Ja varsinkin kun oli Potter kyseessä, hän olisi saanut olla tuplaten hankalampi.

”No tuota.. ” Potter mutisi ja piti sitten tauon, kuin miettiäkseen mistä aloittaa. Sofie nosti kysyvänä kulmiaan.

”Se koru tai tiimalasi, ihan miten haluat, oli Ajankääntäjä. Sillä voi siis liikkua ajassa, eteen ja taaksepäin, mutta vain lyhyitä aikoja. Ja minä.. Minä vähän viritin sitä, jotta voisin liikkua ajassa pitempiä matkoja, niin kuin vaikkapa viikkoja. Tai vuosia..” Poika selitti jokseenkin vaivautuneena ja haroi hiuksiaan. ”Olin jo valmistellut korun matkaa varten, mutta sitten se tipahti käsistäni lattialle ja hajosi palasiksi. Ja tuota.. Nyt luulen että.. Että olemme jumissa vuoden 1976 Tylypahkassa, jonne erinäisistä syistä halusin päästä..” Potter sanoi takellellen ja puna nousi tämän poskille viimeisen lauseen kohdalla.

Rohkelikko katsoi Sofieta otsahiustensa alta, kuin oikeuden tuomiota odottava rikollinen.

”MITÄ!?” Raikui karjaisu, joka kuului varmasti myös ylempiin kerroksiin. ”OLETKO SINÄ IHAN HULLU?!”

Potter vinkaisi ja yritti painaa kätensä tytön suulle, jotta tämä hiljenisi. Sofie huitaisi käden kuitenkin pois ja porasi palavien silmiensä katseen pojan silmiin.

”Sinä..! Sinä hoidat minut täältä pois! Kuulitko? Minä odotan täällä ja sinä viet minut tämän yön aikana takaisin omaan aikaamme!” Sofie sai vaivoin pidettyä äänensä kurissa.

”Mutta kun Ajankääntäjähän hajosi. Voi mennä kauankin, ennekuin saan uuden ja vielä kauemmin menee siihen, että saan sen taas viritettyä!”

”Älä inise Potter, vaan ala toimia! Minä odotan tasan tässä ja jos en ole auringon noustessa palannut vuoteen 1997, niin en takaa seurauksia!” Sofie sähisi siristäen silmiään.

”Jää sinä vain tänne istumaan. Saa nähdä kauanko viihdyt täällä, sillä meillä ei ole toivoakaan päästä pois vielä pitkään aikaan.” Potter sanoi naurahtaen ja pujahti kauemmaksi raivostuneesta tytöstä.

Poika käänsi hänelle selkänsä ja lähti kävelemään käytävää eteenpäin.

”Mutta omapahan on valintasi,” tämä vielä huikkasi, ennen kuin katosi kättään heilauttaen kulman taakse.

Kului hetki ja toinenkin.

Sofie kuikuili pojan perään. Kengän kantojen kopina alkoi vaimentua, eikä tyttö ollut enää erottaa niitä humisevan tyrmäkäytävän äänistä.

Jos Potteria oli uskominen, hän tosiaankin jököttäisi tässä vielä kuukaudenkin päästä.

Sofie nielaisi.

”Potter! Odota!”

**

A/N: Sitä kommenttia kiltit! Juuhan?? ._.

[Urandael]

Ui, tää oli ihana!
Rakastan aikamatkailuun liittyviä ficcejä.   En nyt osaa antaa mitään rakentavaa palautetta, mutta toivottavasti kirjotat jatkoa, pian  

[Alyuza]

Kiitos kommentistasi Urandael! Mukavaa, että pidit siitä! ^^
2. luku tulee pian, muokkaan sitä vielä vähän.
Ja muutkin saavat sitten kommentoida.

~Alyuza

[Alyuza]

2. luku

Sofie puri suuttuneena hampaitaan yhteen ja kirosi samalla mielessään Potteria alimpaan helvettiin. Siinä vasta oli ihminen jota ei voinut sitten sietää lainkaan! Eikä hän sen puoleen kyllä halunnutkaan.

Kun Sofie oli kiiruhtanut tyrmäkäytävältä pojan vierelle, tämän kasvoilta oli paistanut avoimesti huvittuneisuus. Sofie oli arvannut helposti tämän vahingoniloiset ajatukset;
”Et sitten jäänyt sinne järsimään kynsiäsi? Alkoiko pelottaa, Baker? ”

Luihuinen tuhahti närkästyneenä. Hän kohotti katseensa pois kengän kärjistään ja antoi sen vaeltaa pitkin heidän kulkemansa käytävän seiniä. Kaikki näytti niin samalta kuin heidän omassakin ajassaan. Haarniskojen mutterit nyt eivät ehkä olleet aivan yhtä ruostuneita, mutta se ei saanut Sofien epäileväisyyttä katoamaan.

Mitä jos Potter olikin vain huijannut? Keksinyt mielestään hauskan pilan, jotta voisi jälkeenpäin nauraa hänelle. Jos niin olisi, Sofie saisi kuulla siitä koko loppuvuoden ja ehkä jopa pitempäänkin.

Sofie vilkaisi vierellään kulkevaa Rohkelikkoa kulmat kurtussa ja yritti löytää tästä pientäkin vihjettä petoksesta. Jotain huomaamatonta silmien nykimistä tai hikeä otsalla, mutta ei. Potter näytti aivan samalta kuin aina ennenkin. Hiukset sojottivat joka suuntaan ja salama arpi vilahti välillä pojan askelten heiluttamien otsahiusten alta. Silmälasit lepäsivät tämän nenän varrella täysin tietämättöminä siitä, kuinka naurettavilta ne näyttivät.
Ainoa ero minkä Sofie pystyi nimeämään, oli se, että poika näytti iloisemmalta kuin aikoihin, mikä oli olosuhteisiin nähden melko omituista. Kuka saattoi olla iloinen siitä, että jäisi jumiin toiseen aikaan?
Joku vähä-älyinen. Niin kuin juuri Potter.

Sofie huomasi saapuvansa tutun näköiseen käytävään ja seurasi edessään astelevaa poikaa vielä hetken aikaa, kunnes pysähtyi. Tyttö astui pojan vierelle ja jäi tämän tavoin katselemaan heidän edessään kohoavaa kivipatsasta.

He molemmat seisoivat paikoillaan sanomatta sanaakaan. Hiljaisuus kaikui pitkään soihduin valaistulla käytävällä.

Lopulta Sofie kääntyi kärsimättömänä Potteriin päin ja kallisti päätään toinen kulma hivenen koholla.

”Mitä nyt?” Hän kysyi mahdollisimman kiltisti purren samalla huultaan. Tyttö ei jaksanut ruveta nyt kiistelemään mistään.  

Vihreiden silmien katse siirtyi hirviötä esittävästä kivipatsaasta Sofieen ja se seikkaili hetken tytön leuan tienoilla.

”Emme pääse sisään,” poika lopulta sanoi ja alkoi taas mittailla patsasta katseellaan. ”Emme tiedä salasanaa.”

Sofie pyöräytti silmiään kohti kattoa ja nosti terveen kätensä lantiolleen.

”No kokeillaan jotain! En olisi uskonut, että herra Maailman Pelastaja luovuttaa noin helposti,” Sofie sanoi ja kääntyi sitten taas kivipatsasta kohti. Se siitä kiltteydestä sitten.

”No miten olisi kurpitsa leivos? Ei? Entäs hiirenhäntä rinkeli?” Luihuinen viskoi patsaalle kaikkia tietämiään salasana mahdollisuuksia ja lopulta Potterkin alkoi luetella niitä, tosin mulkoiltuaan ensin Sofieta hetken tämän maailman pelastaja sutkautuksen jälkeen.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen he eivät enää keksineet ainuttakaan salasanaa, jota olisi voinut käyttää rehtorin kanslian sisäänpääsyyn ja istuivat nyrpeinä viileälle kivilattialle. Toinen visusti patsaan jalan toiselle puolelle ja toinen toiselle.

***

Sofie säpsähti hereille kun hänen leukansa nuokahti rintaa vasten. Makea haukotus karkasi ilmoille tytön oikoessa kohmeisia jäseniään. Sofie ei muistanut missä vaiheessa oli nukahtanut, mutta vasta Potterin jälkeen kuitenkin. Hän oli miettinyt yön tapahtumia Potterin tuhistessa vähän matkan päässä olkapäätään vasten ja tullut lopulta siihen tulokseen, että poika ei ollut valehdellut hänelle. Potter tuskin riskeeraisi kauneusuniaan vain sen takia, että pääsisi nauramaan hänelle.

”Hyvää huomenta neiti! Oletinkin teistä toisen jo pian heräävän,” kuului hilpeä ääni jostain Sofien yläpuolelta.

Tyttö kohotti katseensa ja huomasi pian tuijottavansa puolikuun muotoisten silmälasien takana tuikkiviin sinisiin silmiin.

Pieni henkäys karkasi Sofien huulilta. Hän kompuroi ylös lattialta ja suoristautui seisomaan tulevaisuudessakin hänen rehtorinaan toimivan parrakkaan miehen silmien alle.

”Ja koska uskon että teillä on jotain asiaa minulle niin herätähän ystäväsi ja tulkaa kansliaani. Jos asia ei ole teille kiireinen niin jatkakaa toki vain unianne.” Rehtori jatkoi lausettaan naurunrypyt silmäkulmissaan.

Ennen kuin Sofie kerkesi protestoida ystävä sanan käyttöä, mies oli jo kadonnut patsaan takaa ilmestyneeseen portaikkoon. Sitä ennen tämä oli kuitenkin hihkaissut pirteästi kivihirviölle salasanan; Hempeä hattara.

Rehtori taisi olla aamuihmisiä, kun oli kerran noin pirteällä tuulella.
Sofie hankasi unenrippeitä silmistään ja vilkaisi vastakkaisella seinällä olevasta ikkunasta ulos.
Todellakin aamu ihmisiä, sillä aurinko ei ollut vielä noussut.

Haluttomasti hän asteli yhä seinä selkää vasten nukkuvan pojan luokse ja kyykistyi tämän eteen. Sitten hän törkkäsi kavalasti sormellaan tämän kylkiluiden väliin saaden toisen vingahtamaan hassusti.

”Aika herätä herra Pelastaja,” Sofie sanoi laiskasti ja tökkäsi poikaa uudestaan kylkeen.

Hiljalleen Rohkelikon uniset silmät avautuivat ja tämä nousi kylkeään nuristen hieroen seisomaan.

”Mitä nyt..”

”Pääsemme kansliaan.”

”Mmh.. Ahaa..”

”Miten..?”

Potter oli selvästikin yhä aivan tokkurassa äkillisestä herätyksestä, joten hetken ankaran harkinnan jälkeen Sofie tarrasi poikaa käsivarresta ja talutti hänet sitten jo sulkeutuneen kanslian sisään käynnin kohdalle.

”Hempeä hattara,” tyttö sanoi hieman halveksuvalla äänellä ja tyrkkäsi pojan sitten portaikkoon, joka paljastui kivihirviön takaa.

”Sekö se oli?” Potter kysyi silmät sumeina ja venytellen samanaikaisesti.

Sofie tyytyi vain nyökkäämään ja asteli sitten pojan perässä kansliaan.

”Huomenta nuorelle herrallekin!” Kuului rehtori Dumbledoren ääni mahonkisen työpöydän takaa. ”Ottakaa toki teetä ja hiirenhäntä rinkeleitä. Ne maistuvat kovin herkullisilta näin aamutuimaan. Siinäpä olisi oiva salasana; Hiirenhäntä rinkeli.”

Sofie kuuli tämän höpertävän viimeiset sanat itsekseen. Mies oli ollut siis vanhuudenhöperö jo parikymmentä vuotta.

Rehtori heilautti taikasauvaansa, jolloin pöydälle ilmestyi kolme teemukia ja lautasellinen leivoksia. Samalla pöydän eteen ilmesty kaksi pehmoisen näköistä nojatuolia. Rehtori viittoi heidät istumaan.

”Voittavat varmasti kivilattian,” tämä sanoi siniset silmät iloisesti tuikkien.

Sofie kuuli Potterin mutisevan vieressään jotain myöntävää, samalla kun he istuivat nojatuoleihinsa.
Tuntui kuin hän olisi uponnut syvälle pehmeään istuin osaan ja mukavuudellaan tuoli käski häntä nukahtamaan uudestaan pitkän valvotun yön jälkeen. Urheasti tyttö kuitenkin nojautui tuolin selkänojaa vasten koskematta pöydällä oleviin tarjoiluihin ja jäi odottavaisena tutkailemaan tilanteen kehittymistä.

”No niin. Nyt kun me kaikki istumme tässä mukavasti, niin aloitetaanko siitä miksi olette täällä. Ette tietääkseni ole minun oppilaitani. Ainakaan vielä.” Dumbledore sanoi ja viimeisen kahden sanan kohdalla tämän suupielet kohosivat hieman ylöspäin.

Sofie katsoi kummastuneena professoria ja vilkaistessaan sivulleen hän huomasi Potterin tekevän samoin. Dumbledore näytti puolestaan nauttivan nuorten hämmästyneisyydestä täysin siemauksin.

Potter saisi kyllä selvittää tämän. Hänen takiaanhan Sofie siellä nyt oli, ainakin melkein.
Tyttö porasi käskevästi sinisten silmiensä katseen paraikaa silmälasejaan oikovaan Rohkelikkoon.

Poika käänsi päätään kohdatakseen Sofien vaativan ilmeen ja huokaisi alistuneesti.

”Me tuota..” Sofie mulkaisi Potteria hyytävästi. ”Tai siis minä.. Minä onnistuin rikkomaan Ajankääntäjän ja se jostain syystä heitti meidät tänne.” Poika sanoi hieman kierrellen, mikä ei ehkä ollut kovin viisasta, sillä rehtori tuntui aina kummasti tietävän asiat etukäteen.

Rehtori katsahtikin hieman epäilevästi poikaa, joka haroi nyt kiusaantuneena hiuksiaan. Miksihän tämä ei halunnut paljastaa alkuperäistä ja todellista syytä vierailullensa.
Sofietakin tämä seikka häiritsi. Hän olisi halunnut tietää, mikä siinä ajassa mahtoi olla niin tärkeää.

Luihuinen vaipui ajatuksiinsa kuunnellen vain puolella korvalla kahden muun keskustelua.
Potter salasi jotain, se oli selvää, mutta mitä? Ajatusten kulku ei selvästikään rullannut siihen aikaan aamuyöstä, joten hän tyytyi tuijottamaan tyhjyyteen ja häilymään unen ja valveilla olon rajamaille.

”Näytätte molemmat varsin väsyneiltä, mikä on aivan ymmärrettävää, joten pyytäisin, että herra Potter saattaisi neidin ensin sairaalasiipeen ja sitten Rohkelikkojen tupaan.”

Sanat tunkeutuivat Sofien tajuntaan unen läpi ja hän räpytteli silmiään hämmästyneenä.

”Rohkelikkojen? Mutta minähän olen Luihuinen!” Sofie huudahti sekavana, onnistuen kuitenkin osoittamaan tupamerkkiään. Hänhän ei missään punatulkkujen pesässä alkaisi nukkumaan.

”Olette aivan oikeassa, neiti. Mutta niin kuin tuossa, teidän torkkuessanne, herra Potterille jo kerroin, joudun valitettavasti sijoittamaan sinut väliaikaisesti Rohkelikkojen tiloihin. Muissa tuvissa ei nimittäin tällä hetkellä ole tilaa lisähuoneille.” Dumbledore sanoi pahoittelevalla äänellä nousten samalla seisomaan.

Häilyvä puna nousi Sofien poskille. Hän oli todellakin tainnut nukahtaa. Se ei ollut todellakaan suotavaa hänenkaltaiseltaan sivistyneeltä Luhuiselta.

Sofie selvitti hieman kurkkuaan ja nyökkäsi sitten katse maahan suunnattuna.

”Toivon sinun, herra Potter selittävän tilanteen neiti Bakerille samalla kun menette sairaalasiipeen. Ja jos sallitte, minun täytyy nyt poistua tekemään pieniä järjestelyjä teidän varallenne.” Rehtori sanoi silmät iloisesti tuikkien. Sitten mies kumarsi pienesti ja asteli kansliansa ovelle avaten sen.

”Oletan että näemme taas pian.”

Nuoret nousivat tuoleistaan, jolloin ne katosivat, ja suuntasivat oven takana häämöttävään portaikkoon. Kylmä ilma hyökkäsi oven takaa huoneeseen.

”Ja Harry,” kuului vielä ääni heidän takaansa. ”Oletan, että sinäkin etsit mahdollista poispääsy tapaa kirjastomme kirjoista, vaikka täällä olisikin joitakin henkilöitä, joidenka kanssa haluaisit viettää pitempäänkin aikaa.”

Sofie katsoi hämmästyneenä vihreäsilmäistä poikaa vierellään, jonka ilme oli jotain hämmästyneisyyden ja säikähdyksen väliltä. Henkilöitä?

Sofiella alkoi hitaasti raksuttaa.

Vuosiluvut hyrräsivät hänen päässään samalla kun he kiipesivät kansliaa kerrosta ylempänä olevia portaita ylöspäin.
Palapelin palaset alkoivat loksahdella paikoilleen hänen mielessään. Hän tiesi osuneensa kultasuoneen.  

Tytön kasvoille kohosi ilkeä ja omahyväinen ilme.

”Tuliko äitiä ikävä, Potter?”

**

A/N: Dumledoresta tuli vähän tönkkö.. En taida osata kirjoittaa häntä sellaiseksi kuin haluaisin.. Saattaa olla hieman sekavan oloista tekstiä muutenkin. Mutta nyt sitä kommenttia, jookosta? ^^

[Amlae]

Tämä vaikuttaa minusta aikas mielenkiintoiselta
Mutta eika tätä ficciä ole unohdettu?

[Sierra]

Tytön kasvoille kohosi ilkeä ja omahyväinen ilme.

”Tuliko äitiä ikävä, Potter?”

Paras. Kohta. Ikinä. Nauroin ihan hirveästi! Jatkoa vain tulemaan!

[Alyuza]

Oho! Tännehän on ihan kommentoitu! Hämmästyin kun kävin vilkaisemassa.
Ja juu, dead_rose, olihan tämä hieman unholassa, mutta inspis taisi vähän palata kun oli kommentoitu! Kiitos siitä! Ja mukavaa että löysitte tästä jotain hauskaa! Jatkoa yritän väsätä piakkoin!

~Alyuza