Nimi: Kun taivas putoaa
Kirjoittaja: Sädekehä
Genre: Angst, lievä romance
Raiting: S
Paritus: S/J
Vastuunvapautus: Rowin omaisuutta kaikki.
A/N: Huoh. Idea tähän putkahti aivan puun takaa, kun voivottelin mielessäni alkavani jo kyllästyä kirjoittamaan pelkkää fluffyä. Ja niin, tässä tämä nyt olisi! Nimi tuli ensimmäisenä mieleeni, enkä tiedä onko se nyt niin kauhean hyvä, mut ainakin mun mielestäni se kuvaa tätä kaikkea aika osuvasti. Mut ää, pidemmittä puheitta pyytäisin kommentteja, sillä niitähän kaikki rakastaa, eikö niin?
Osallistuu OTP10, sataseen sanalla loppu, ja angst25:seen sanalla menetys.
----
Kun taivas putoaa
Pilven reunat olivat tummia, taivas surullisen vaalea. Ei sadetta, ei tuulta, ei elämää. Vain valoja ja varjoja, outoja kuiskauksia hiuksissa, samettia sormien alla.
”Joko sinä kuulit siitä?”
Lensikö tuossa perhonen? Oliko sillä kultaiset siivet? Aivan tuossa noin..
”Sirius, kuunteletko sinä?”
Jäätelö maistuu oudolle. Mansikkaa ja mustikkaa, raparperia. Remus ei osaa laittaa ruokaa ja hänellä on outo maku. Outo, outo, outo. Ja kun huomautan siitä, hän katselee kattoon ja huokailee. Kun kysyn miksi, hän vain sulloo kirjavaa jäätelöä suuhunsa ja käskee minun tehdä samoin. Enkä minä tottele.
”En minä mitään kuullut.”
Valhe. Niin suloinen ja karvas. Remus kohottaa kulmiaan eikä sano mitään. Katsoo vain surullisilla silmillään, niin säälivästi. Minua kuvottaa. Haluaisin vain kävelemään ulos. Raikkaaseen tuuleen, lämpimään sateeseen ja suloiseen hiljaisuuteen. Yksikseni.
”Ai.”
Eikä hän sano enää muuta. Ei hänen tarvitse. Me kumpikin tiedämme kaiken. Tunnemme ja uskomme, koemme ja haluamme. Remus nostaa kulhoni tiskialtaaseen. Allas on vanha ja kulunut, posliini ryppyistä ja rumaa. Juuri sellaista, joka pakottaa kiljumaan ja riuhtomaan kylmiä käsiä pois ympäriltään. Yhtä kamala kuin taivasta repivä salama, joka muistuttaa aina kultasiipisestä perhosesta. Sellaisesta kauniista ja hyvästä, selviytyjästä.
”Oletko tulossa?”
Kysymys kaikuu ikkunan läpi ulos. Nyt tuulee ja sataa, on kylmä.
”Sirius?”
Milloin viimeksi olikaan näin lämmin? Viime viikolla? Viime huhtikuussa? Edellisvuonna?
Monia vuosia sitten.
”Sirius, ole kiltti ja yritä edes keskittyä. Meidän pitää mennä..”
Ääni on kärsivä ja surullinen, remusmainen. Hän katselee minua ystävällisesti. Liiankin.
”En sano tätä enää ainuttakaan kertaa, joten –”
Ilma on paksua, ja Peterillä on ruma harmaa takki. Hän näyttää kovin kalpealta ja surkealta, ja minua oksettaa. Mitä hän tekee eteisessä? Seisoo siinä? Yksin? Miksi?
”Joo joo", nielen kaiken. Joka ikisen sanan ja tunteen. Kyyneleet ja ihmetyksen, kaikki muistot ja niiden terävimmät kärjet. Joku tarraa kädestäni, silittää poskeani. Minä juoksen, riuhdon ja huudan.
Ei kukaan muu kuin James. Ei kukaan ikinä koskaan eikä milloinkaan.
”Vain James.”
Ja jälleen Remus katsoo minua säälien. Hän pyytää tulemaan ja varoo koskemasta. Joku puhuu hiljaa, kehuu minun punaista kauluspaitaani ja kuinka se sopiikaan minulle. Toinen nuhtelee huonoa ryhtiä, ja Remus lyö näpeille.
”Punainen paita on epäsopiva”, niin Remus oli hiljaa sanonut. Kuorinut perunoita raskaasti hengittäen, minuun katsomatta.
”Kuulitko, Sirius?”
Ja silloin näin sen perhosen. Ensimmäistä kertaa. Se oli hauras ja sievä, lumoava ja kaunis. Jotain niin äärimmäisen ainutlaatuista. Kuin keveä suudelma hiuksissa, hento kosketus huulilla.
”Sirius, minä –”
”Ei. James olisi pitänyt siitä.”
”Kuule, Lily ei ollut –”
”Ei.”
”Hän olisi pitänyt mustasta vielä enemmän.”
Hiljaisuus oli painostava ja raskas. Pilvet olivat silloin kuohkeita ja valkoisia, ja sade oli juuri jättänyt viimeiset viirut likaiseen ikkunaan. Halusin pois.
”Punainen. James. Sopiva.”
Sanoja, joita Remus ei enää kuunnellut.
**
Auringon säteet ovat vaatimattomia, heikkoja. Ne sokaisevat ja sattuvat, minua. Remus ojentaa laseja ja Peter hymyilee. Viha pyrkii sydämeen, heikottaa.
”Istuhan tuohon, eturiviin.”
Joku kättelee ja itkee. Kosketus on ontto ja kylmä, intohimoton.
”Haluan Jamesin.”
Hiljaisuus.
”Sirius kiltti..”
Epävarmuus ja sääli, anelua. Remus ei ymmärrä, hän ei osaa eikä halua. Tuntee vain tarvetta suojella ja neuvoa, opastaa. Mutta kun minä en tarvitse häntä. Miksei hän käsitä?
”Miltä kuolema tuntuu?”
”Jamesin.”
”Aika jännittävältä.”
”Sirius.”
Vanha ääni säröilee. Kuulostaa tutulta, mutta toisaalta sitten ei. Kohotan katseen ja näen vain valkoista. Lehmukset väreilevät tuulessa, pysyvät hetken liikkumatta, hievahtamattomina.
”Sattuuko se?”
”Niin?”
”Ei, se on kuin.. se on kuin..”
”On sinun vuorosi laskea kukat.”
”Kuin puhaltaisi saippuakuplia yöllä; mitään ei näe, mutta kaiken voi tuntea.”
Kädet tärisevät ja sattuvat. Heikottaa ja kylmää. Ei tukea, ei turvaa, vain ikuista pelkoa ja sammuttamatonta paloa. Ei hyväilyä, ei suudelmia. Vain muistoja ja pieneen lokeroon tallennettuja kosketuksia.
”Minutkin?”
Vaaleat liljat muistuttavat lumesta, lempeydestä ja puhtaudesta. Ne väreilevät tuulessa, itkevät sateessa ja aurinko kultaa niiden reunat pilvien takaa. Aivan kuin perhosenkin siivet.
”Erityisesti sinut, Sirius.”
Enkä minä enää näe, enkä kuule. Sattuu ja kylmää, enkä saa tukea. Remus puhuu ja puhuu, hän yrittää kietoa käsiä ympärilleni, ja Peterkin koskettaa. Inhottavasti, kömpelösti eikä hänellä ole enää sitä kamalaa takkia. Vain punaiset kasvot ja kauhistunut ilme.
”Vain James. Vain James!”
”Erityisesti sinut, Sirius. Erityisesti.”
---
