Taidemielikuvia || Nevilleficlet, S

[Mustalupiini]

Nimi: Taidemielikuvia
Kirjoittaja: Minä, Mustalupiini
Tyylilaji: Draamaficlet
Päähenkilö: Neville
Paritus: Ei ole
Ikäraja: S
Yhteenveto: Neville piirtää taidemielikuvia.
Vastuuvapaus: Pottermaailma on edelleen Rowlingin enkä minä hyödy tästä rahallisesti.

KK: Hyvää syntymäpäivää, Vehka! Tämä on kirjoitettu ihan ex tempore ja siksi tämä on vähän erikoinen ja hassu tapaus, mutta minä olen tyytyväinen. Ja niin, kiitoksia Keijulle mielipiteestä.
Palaute on aina erittäin tervetullutta :3

             Taidemielikuvia


Nevillen käsi ja kädessä oleva mustekynä liikkuivat nopein, sulavin liikkein pitkin vaalean paperin pintaa. Hieman pölyisen ikkunan läpi ei siivilöitynyt paljonkaan valoa, mikä teki huoneen hämäräksi, mutta poika oli liian keskittynyt työhönsä noustakseen laittamaan kattovalon päälle. (Ja sitäpaitsi jokainen piirtäjä tiesi, että kuva näytti erilaiselta luonnonvalossa ja keinovalossa. Ei ei, hän ei voisi nyt keskeyttää. Tämä kuva oli saatava valmiiksi.)
Huoneessa oli melkein täysin hiljaista, kynän ja paperin (Neville käytti piirtämiseen yleensä paperia ja mustekynää, ei pergamenttia ja sulkakyniä, sillä ensiksimainitut ajoivat asiansa paremmin) kosketuksen aiheuttama hento rapina oli ainoa ääni jonka ulkopuolinen olisi kuullut. Mutta se ei ollut ainoa ääni jonka Neville kuuli. Hän kuuli laulua, lintujen laulua ja tytön, hän kuuli tuulen humisevan puissa ja ruohonkorsien nauravan kilpaillessaan siitä, kuka kasvaisi nopeimmin. Hän kuuli aaltojen lyövän rantaan kallion juurella ja auringon iloisen hyräilyn sen lämmittäessä lempeästi maailmaa. Ja Neville myös näki kaiken sen minkä äänet hän kuuli. Samaan aikaan kun hän näki oman kätensä ja viivat ja pisteet joita oli paperille piirtänyt, hän näki tytön tanssivan ja laulavan pitkässä ruohikossa ylhäällä kalliolla (ei liian lähellä reunaa kuitenkaan), näki lintujen istuvan tuulessa huojuvien puiden oksilla ja näki meren kimmeltävän auringonvalossa. Ja se sai Nevillen hymyilemään. Hän liittyi tanssiin tytön kanssa, piteli tämän kädestä vasemmalla kädellään samalla kun oikeallaan piirsi kuvaa paperille.

Ei Neville oikeasti osannut piirtää. Ei sellaisia kuvia, joista muut olisivat nähneet mitä hän ajoi takaa. Mutta hän osasi piirtää sellaisia kuvia, joita nähdessään hänen omaan mieleensä ilmestyi kristallinkirkkaana se hetki jota hän oli ajatellut piirtäessään. Sellaisia kuvia, jotka muistuttivat häntä asioista. Sitä varten hän nytkin piirsi: muistuttaakseen itselleen, että kevät ja kesä olivat tulossa vaikka talvi olikin pitkä. Sillä vaikka kuka tahansa muu olisi nähnyt kuvaa katsoessaan vain jotain, jota olisi todennäköisesti kuvaillut abstraktiksi, moderniksi taiteeksi koska ei tajunnut lainkaan mitä se esitti, Neville näki pidemmälle viivojen taakse. Ja siten hän jaksoi pitkät, pimeät kuukaudet; hän tiesi, että kesän tyttö odotti häntä.

[Brunburga Blue]

Aww. En ole Vehka mutta jos olisin, olisin varmastikin ihastuksesta suunniltani tällaisen lahjan saadessani. ^^ Aivan ihana, rakastan kuvailuasi ja samaistun Nevilleen tässä jotenkin niin vahvasti. Ja osaan niin kuvitella Nevillen yksin jossain piirtämässä ja olemassa onnellinen. :')

[Lils]

Tosi kaunis fic ja ehdottomasti plussaa Nevillesta. ♥ Oli hienoa miten epäselvästi oli kerrottu kuka se kesän tyttö oli, olitko edes itse tietoinen siitä ja ymmärtävätkö lukijat sen. Minulle se on tietysti Hermione (ehm, Vehka on vaikuttanut muhun liikaa) tai Luna tai joku muu tällainen, mutta kiinnostavaa olisi tietää, kenet itse ajattelit siihen.

Pidän kerrontatyylistäsi, se on maalaileva ja hyvin kuvaileva mutta silti realistinen, ei sellainen vaikeaselkoinen eikä mikään teko- tai ylitaiteellinen, vaan juuri sellainen mukava, kiinnostava, tuttu, hyvä lukea ja kuitenkin jää mieleen ja on sinunlaisesi. Siinä pysyi hyvin mukana ja se oli jotenkin suloista, pidän siitä miten tekstisi luonne mukautuu aina henkilön luonteeseen ja olemukseen. Ainoa mikä häiritsi oli ehkä sulut, niitä oli todella paljon ja peräkkäisissäkin lauseissa – tasapaino näiden kohdalla meni ehkä vähän.

”ei neville oikeasti osannut piirtää” ja koko ficin idea oli tosi kaunis, pidin hurjasti viimeisestä kappaleesta. Alku oli tavallaan johdantoa ja lopetus oli se joka kertoi ficin idean, Nevillen ajatuksen, Nevillen syyt ja oikeastaan kaiken. Tuo maalaamisen idea oli niin nätti ja se oli niin toivontäyteistä, ei mitään angstviil-juttua vaan ihan vaan Nevillen pohdiskelua siitä että nyt ei ole kivaa mutta kohta on. Nevillelle ei sovikaan liian suuri synkkyys, ei ainakaan tällaisissa jutuissa, vaan se toivo ja positiivisuus ja taistelunhalu on ihanaa ja se kuvastui tästäkin.

Ihana pieni fic! Tykkäsin kovasti. ♥