Title: Kuolleen puun kukkia
Pairing: selviää, mutta on aikas ilmiselvä ja yksipuolinen
Rating: Sallittu
//Pops muokkaili ikärajan myös otsikkoonGenre: draamanagstromance
Summary: Minä kuljen varjoissa, hänen hymystään eläen, hänen silmistään valoa janoten.Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista ja velhomaailmasta Rowlingille. En tienaa tällä mitään.
A/N: Minä kirjoittamassa jotakin muuta kuin S/R:ää on jo aplodien arvoista.
Tuli vaan niin Sevvie-olo ja halusin kirjoittaa jotain kaipaavaa ja synkeähköä. Kommentti olisi ihanaa!
Kuolleen puun kukkiaElän hänen hymystään, mutta hän ei sitä koskaan saa tietää. Pelkään liikaa; pelkään, että sanottuani sen ääneen, kaikki kauneus karisee ja jäljellä on vain minun pakkomielteeni ja hänen hymynsä rauniot. Pelkään, että se mikä joskus oli puhdasta, ikuista, kuin kaikkien tähtien tuli, rapistuu vain heikoksi liekiksi, jota yritän pitää elossa kylmien kämmenteni holvissa. Ei, ei tämä ole sellaista, josta ääneen puhutaan. Sanojen puvut eivät riitä sellaiseen, joka on suurempaa kuin elämä. Tämä on voima, joka kiduttaa ihanasti, joka muuttaa vihreän punaiseksi, valuttaa tähdet taivaalta hänen silmiinsä jotta ne pimeydessäni valaisisivat maailmani. Tämä on kohtalo, minun kohtaloni, joka maistuu kuolleilta unelmilta. Minä olen kuin kuollut puu, mustunut, kuiva, ontto - mutta rakkauteni saa minut kukkimaan kuoltuanikin. Minun tunteeni ovat kuolleen puun kukkia.
Minä kuljen varjoissa, hänen hymystään eläen, hänen silmistään valoa janoten. Yön viimeisillä hetkillä, vuoteellani maaten, kuuntelen maailman syviä hengenvetoja, ja toivon ettei minun tarvitsisi hengittää muun kuin hänen tähtensä.
Elää vain itseänsä kanssa, se on synkkä kohtalo, joka on varattu erilaisille, syrjityille, onnettomille, ja minä tiedän - aavistus valtaa minut kuin vaaleus hämärän maan - tuo kohtalo on minuakin varten. Aamulla, noilla armollisilla minuuteilla ennen herätyskellon sointia, näen hänestä näkyjä, värisen niiden hekumallisesta puhtaudesta. Sillä sydämelleni hän on yhä lapsi, ja sitä toivon minäkin olevani hänelle: hänen käsiensä pehmeys ja katseensa hellyys ovat minulle kuolemattomia, ja minä haluan vain olla se, jota hän halaa kun hellyydenpuuska yllättää.
Aamupäivällä näen hänet. Hän istuu viereeni, kysyy apua liemitehtävässä ja hänen äänensä hivelee jokaista soluani. En ole mistään onnellisempi kuin siitä että voin auttaa - paitsi hänen vasempaan poskeensa ilmestyvästä hymykuopasta.
Mutta sitten silmälasipäinen poika astelee sisään. Näen miten he katsovat toisiaan, ja tuossa katseessa on se mitä hänen ja minun välisistä katseista puuttuu: se
enemmän.
Ja ainoaksi ilokseni jää, että tuolle toiselle hän on yhä vielä vain Evans, kun minulle hän on aina ollut Lily.
