Title: Kadonnut
Author: Frile
Beta: Witherwing
Pairing: H/D
Rating: K-11
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot
A/N: Pitkän aikaa mulla tekeillä ollut ficci, jonka nyt viimein sain uurastettua loppuun
Ja tämä on omistettu rakkaalle ystävälleni seurikselle <3
***
Sinä päivänä satoi ensilumi kauniin kaupungin ylle. Katselin ikkunasta, kun suuret hiutaleet laskeutuivat hiljalleen kadulle, peittäen pikkuhiljaa tummat tiet, katulamput, autot ja postilaatikot. Pihallamme oleva lintulauta oli jo melkein kokonaan valkoinen, vain itse linnut värittivät sitä enää. Lehdettömät puut saivat vähitellen kauniin valkoisen peitteen ylleen. Maailma muuttui vähitellen kauniimmaksi. Rakastin talvea. Olin aina rakastanut.
Lämpimät kädet kietoutuivat lantioni ympärille, samalla kun muu ruumis nojautui minuun kiinni. Mies hengitti niskaani hieman tiheästi ja lämpimästi. Huulet painautuivat niskaani ja suukottelivat pieniä suudelmia kaulalleni ja solisluun kohdalle. Voi miten rakastinkaan sitä. Antauduin toisen käsittelylle esittäen hieman vastentahtoista, vaikka oikeasti olisin voinut syödä toisen yhdellä suurella haukkaisulla. Tähän asti hiljaa olleet kädet lantiollani alkoivat vetää minua vieläkin taemmas ja hyväillä jo valmiiksi paljasta vatsaani. Ne kädet olivat aina olleet heikko kohtani. Missä ikinä ne liikkuivatkin ne saivat minut aina hulluksi yhä uudestaan ja uudestaan, ja hän tiesi sen. Käännyin ympäri hänen syleilyssään ja varastin hänen huulensa kaulaltani omilleni. Ne olivat niin pehmeät ja kosteat kuten aina. Huulemme olivat kuin tehdyt toisilleen, ne olivat parit keskenään. Syvensin suudelmaa hivuttamalla toisen käteni hänen virheettömälle selälleen ja toisen hänen niskaansa missä niskavilla kasvoi siistinä ja lyhyenä. Jos se oli enää mahdollista, vedin hänet vielä lähemmäksi itseäni, niin että pystyin tuntemaan hänen pienimmätkin liikahduksensa, lihasten jännittymisen ja rentoutumisen miltein jokaisella solullani. Ja vähitellen sulimme toisiimme, kuin olisimme olleet vain yksi ja sama.
***
Heräsin siihen, kun aurinko paistoi varsin pienesti, mutta kirkkaasti suoraan silmiini. Valojuova oli ujuttautunut verhojen välistä niin, että koko muu huone oli edelleen pimeänä ja vain silmäni olivat valossa.
Katsahdin kelloani yöpöydälläni ja huomasin sen näyttävän vaille seitsemää. Turhautuneena aikaiseen herätykseen, käänsin itseni toiselle kyljelleni, pois auringosta, kohti Harrya. Olin vieläkin todella väsynyt aiemmista tapahtumista, joten suljin vain silmäni ja vaivuin uneen, katsomatta sen enempää ympärilleni.
Näin jälkeenpäin olisin antanut vaikka oikean käteni jos olisin katsonut, sillä silloin olisin varmasti huomannut eteisessä takkia päälleen laittavan miehen, joka katsoi minuun haikeasti, jättäen samalla yöpöydälleni kellon viereen kirjeen. Hän suukotti minua vielä pikaisesti otsalle, ennen kuin käveli laahaavin askelin ulos asunnostamme, vetäen perässään matkalaukkua ja jättäen avaimensa avainkoriin eteisessä.
Kirje pöydälläni oli selvästikin hartaasti kirjoitettu, sillä kuoreen kirjoitettu ”Dracolle” oli kirjoitettu mitä kauneinta käsialaa käyttäen, ilman yhtäkään ylimääräistä mustetahraa. Muste kiilsi auringon valon osuessa siihen saaden tylsän ruskean kirjekuoren näyttämään hieman houkuttelevammalta.
Kuulin kolahduksen ja ajattelin sen olevan vain joka aamuinen postinkantaja tylsine jästimainoksineen ja laskuineen. Siirsin kättäni hieman eteenpäin silittääkseni Harryn korpinmustia hiuksia. Hymähdin tuntiessani vain tyynyn käteni alla. Minun Harryni, aina niin ajattelevainen, mennyt varmaan hakemaan postia ja varmasti vanhojen tapojensa mukaan veisi sen keittiöön ja keittäisi samalla kahvia, jonka hän lopulta toisi yöpöydälleni. Ilmeeni oli varmasti naurettava. Aikuinen mies (ja vielä erittäin hyvännäköinen sellainen) makaamassa osittain valkeiden peitteiden peittämänä sängyllä, silmät kiinni ja mitä naurettavin onnellinen hymy kasvoillaan.
Havahduin haaveistani jo useita minuutteja kestäneeseen hiljaisuuteen. Avasin silmäni hitaasti niin, että katseeni osui suoraan eteisen naulakkoon. Silmäni napsahtivat hetkessä kaljuunan kokoisiksi, kun naulakossa roikkui musta nahkatakki vailla ruskeaa toveriaan. Katseeni siirtyi alemmas vain huomatakseni, etteivät tummat siistit kengät olleet enää paikallaan omieni vieressä. Pongahdin hetkessä ylös sängystä ja juoksin ympäri asuntoamme huutaen rakkaani nimeä. Turhaan.
Turhautuneena, vihaisena, hämmentyneen ja jopa hieman pelokkaana istuin sängylleni ja aloin miettiä vaihtoehtoja, missä hän voisi olla. Harry ei ollut ikinä ennen tehnyt mitään tällaista. Painoin pääni käsiini ja annoin ensimmäisten kyynelten pudota niille.
Oliko hän jättänyt minut? Kertomatta minulle mitään? Olinko vain kuvitellut, että siinä oli tunnetta. Enemmän kuin tunnetta. Rakkautta?
Katseeni osui pian yöpöydälleni, kirjeeseen. Syöksyin sen luo ja melkein revin sen auki.
”Rakas Draco
Tiedän, että et tule koskaan antamaan tätä minulle anteeksi ja ymmärrän sen täysin. Tämä ei johdu sinusta, vaan suuremmista asioista joiden takia minun täytyi lähteä. Tahtoisin kuitenkin kertoa sinulle, että rakastan sinua kaikesta huolimatta.
En voi kertoa sinulle minne menen, koska silloin sotkisin sinutkin tähän. Enkä minä kestäisi jos sinulle tapahtuisi jotain. Etenkään minun takiani…
Lupaa minulle ettet yritä etsiä minua. Ole kiltti…
Harry”
Katsoin järkyttyneenä kirjettä. Niin järkyttyneenä että käteni alkoivat täristä ja silmäni kostuivat kyynelten tulevasta tulvasta. Pidin tärisevissä käsissäni kirjettä, ja katsoin kuinka muste levisi paperilla, siihen pudonneiden kyynelteni vaikutuksesta.
Olin siinä minuutteja, tunteja, monia tunteja ehkä jopa päiviä. En tiedä varmaksi. Makasin vain sängyllä kietoutuneena lakanoihin joissa oli vielä hänen tuoksunsa. Kuitenkin monen päivän jälkeen tuoksu katosi oman pesemättömän ihoni tuoksun alle. Viimeinenkin asia joka minulla oli hänestä, oli poissa. Millään ei ollut enää väliä, olin menettänyt kaiken.
