Kirjoittaja: gräs eli minä.
Ikäraja: K-11
Paritus: mies/mies.
Varoitukset: itsemurha.
A/N: Öö. Oon kirjoittanut tämän '08 ja tää on alunperin osallistunut lyrics wheel -haasteeseen Blind Guardianin Theatre of Pain -biisillä, jonka pätkä tuolla lopussa on.
Itse pidän tästä tekstistä jollain hämärällä tavalla ja siksi sen täällä
(kin) julkaisen. Tää on lyhyt, mutta mun mielestä tässä on kaikki oleellinen.
Kommenttia toivoisin - kerro edes jos pidit/et pitänyt.
Emmä tiiä, enjoy or don't.
The sea is calling
Meri, mun koti. Vaikka mä pääsin merelle vain muutaman kerran vuodessa, mun sydämessä se oli silti mun koti. Maan pinnalla mulla oli neljä taloa, joista yhtäkään mä en tuntenut mun kodiksi. Kaikki oli sisustettu mun mielen mukaan ja ne näyttikin ulkoisesti tosi kodikkailta – kaikkien muiden mielestä. Oli villamohairmattoja, kristallikruunuja, karhuntaljoja ja ties mitä. Omat kirjastot, joissa pystyi lukiessaan jotain paksua romaania siemailla kallista punaviiniä tai 50 vuotta vanhaa viskiä. Erittäin hyvää ajanvietettä siis. Oli omat kylpyhuoneet ja vessat, vaatehuoneet, flyygelikin löytyi, jos sitä tahtoi soitella.
Sä tietenkin nautit siitä ihan mielettömästi, kun sait asua rikkaan miehen taloissa. Oli kaikki mukavuudet; ei tarvinnu koskaan itse siivota, laittaa ruokaa, pyykätä. Kaikkiin tehtäviin oli palkattu joku toinen, sai itse vain lorvia ja mussuttaa mansikoita ja litkiä kuohuviiniä. Ja käydä tietenkin ostelemassa kaikkea turhaa mun piikkiin, sillä verukkeella, että täytyy näyttää hyvältä mun seurassa. Ja ostithan sä yleensä mullekin aina jotain pientä kivaa, sellaista, josta näki, että sä olit mun ja mä sun.
Ostelin mäkin sulle silloin tällöin jotain, ihan rakkaudenosoituksina ja muutenkin. Koska jos sä tykkäsit tavaroista, niin pitihän munkin niitä sulle ostella.
Se oli vähän kuin joku elokuva, jossa oli mies, jolla oli paljon rahaa ja joku naikkonen iski sen sitten ja käytti sitä miestä vaan hyväkseen saadakseen tavaraa ja vaatteita itselleen. No, meillä oli ihan sama. Mutta meitä oli kaks miestä: se rikas ja se kyltymätön. Kyltymätön, joka tahtoi jo valmiiksi kiharoihin hiuksiinsa lisää kiehkuraa, valkoiset ja kiiltävät hampaat, lisää rusketusta iholle ja piukkaakin piukemmat pakarat. Kaiken täytyi olla täydellistä. Vaatteet parasta ja kalleinta Pradaa, mitä lie.
Kaiken materialismin keskeltä sä et koskaan huomannut mun ahdistuneisuutta, jota mä en halunnut edes näyttää, mutta jos sä todella mua rakastit, niin sun ois pitänyt se huomata musta. Mä näyttelin kaikki ne vuodet, mutta mun rakkaana elämänkumppanina sun ois pitänyt tietää musta kaikki, vaikka mä kuinka olisin näytellyt. Tai ehkä se menikin niin, että sä huomasit, mutta jätit huomioimatta ihan vaan siksi, että vielä joskus tulevaisuudessa mä olisin niin ahdistunut, että tappaisin itseni ja tietenkin testamenttaisin kaiken sulle, koska sä olit mun rakkain?
Ja näinhän se menikin. Mutta mua ei haitannut, että se kaikki jäi sulle, vaikka sä et mua ois rakastanutkaan. Sulle niistä taloista ja kaikesta muusta turhasta roinasta oli varmasti enemmän iloa kuin mulle koskaan. Mä toivoin, että sä saisit joskus paremman elämän jonkun muun kanssa. Jonkun, jota sä rakastaisit ja jonkun, joka ei ois yhtä hyväuskoinen kuin mä.
Meri, mun koti. Se kutsui mua koko ikäni ja sinne mä lopulta päädyinkin. Laulelemaan meren lapsosille, sielunkumppaneille, niille joilla oli samanlainen mieli kun mulla. Lapsen mieli… Fyysisesti kolmekymppinen, henkisesti viisivuotias. Mielikuvitusmaailma, jossa kaikki meni aina täydellisesti. Karu, oikea maailma ei päässyt sinne koskaan, vaikka se olikin maailmani pahin vihollinen. Mun maailmassa oli niin vankat suojamuurit, ettei sinne päässyt paholainen. Ei, vaikka se kuinka yritti, monella tavalla.
Mikään ei koskaan ollut ollut vapauttavampaa mun elämässä kuin se, että mä pääsin kotiin juuri silloin, kun mut sinne kipeimmin tarvittiin.
Don't fear your last step
From the theatre of pain
And the children will love your singing
From the sea
The sea is calling
I hear them calling
