Title: Kolme runoa rakkaudesta
Author: neiti Rosemary Grant
Beta: Serkkuni, kiitos taas kerran <3
Rating: K-11 (saattaa olla hieman alhaisempikin, mutta varmuus ennen kaikkea)
Pairing: Harry/Draco
Genre: Romance, angst, oneshot
Disclaimer: En omista hahmoja ja paikkoja, vaan Rowling. Myös runot kuuluvat niiden alkuperäisille kirjoittajille. En saa näiden käytöstä mitään taloudellista hyötyä.
A/N: Kaverillani oli seinällä juliste, jossa olivat nämä kolme runoa. Erityisesti toinen niistä inspiroi minua valtavasti. Tarkoitus oli kirjoittaa ensin vain siitä, mutta sain idean ja päätin käyttää kahta muutakin.
Jos ei ole saanut rakkautta,
on huono-onninen;
mutta jos ei osaa rakastaa-
se on onnettomuus.
-Albert Camus-
Draco seisoi puutarhassa tuijottaen tyhjyyteen edessään. Hän ei nähnyt puroa, joka virtasi kivikkoon, eikä sen varrelle tarkasti sijoiteltuja viherkasveja. Hän ei kunnolla edes tiedostanut takanaan seisovaa miestä, eivätkä tämän sanat merkinneet hänelle mitään.
Draco kuuli kyllä tämän puheen, mutta sanat valuivat hänen lävitseen kuin tuo virta kivikossa. Mielessään hän lensi puiden yllä, kohti sinistä taivasta ja sen valkoisia pilviä. Pois tarkasti suunnitellusta puutarhasta, kauas, kauas pois, jonnekin muualle.
“Draco, Pimeyden Lordi odottaa sinun liittyvän meihin tasan viikon päästä, uudenkuun aikaan. Silloin sinusta viimein tulee osa jotain mahtavaa, yksi tämän maan tulevista johtajista. Voit vihdoin osoittaa olevasi nimesi arvoinen”, Lucius Malfoyn kylmä ääni tunkeutui hänen ajatustensa läpi. Ääni joka oli aina vaatinut. Vaatinut olemaan isälleen kunniaksi.
Draco kuuli isänsä käännähtävän kannoillaan. Viitta lehahti jättäen jälkeensä iltapäivän auringossa viipyilevän varjon. Draco jäi seisomaan paikalleen. Hän ei nähnyt vieläkään mitään. Vain häivähdyksiä taivaasta, pilvistä ja kultaisesta välähdyksestä.
Dracon rauhaa häiritsi tukahdutettu itku. Hän päätti olla välittämättä siitä. Hän yritti päästä takaisin taivaalle, mutta itku koveni kuin pato olisi murtunut. Draco käänsi ärtyneenä katseensa naiseen, joka oli polvillaan parin metrin päässä hänestä ja itki. Itki kuin ei ollut vuosikausiin itkenyt. Dracon muistin mukaan ei koskaan.
Draco käänsi katseensa puroon, kiinnittäen vihdoin huomionsa sen pinnalla leikitteleviin valohiukkasiin ja hentoon solinaan. Se ei vaikuttanut tyhjyyteen hänen sisällään. Hänen äitinsä jatkoi itkemistään. Draco kohosi taas läpi puiden tuoreen vehreyden. Hän näki jo palan sineä, kunnes kärsi taas keskeytyksen.
“Draco. Lähdetään pois. Mennään jonnekin mistä Hän ei ikinä löydä sinua. Muutetaan ulkonäköämme, vaihdetaan nimiämme, kenties pyydetään jotakuta muuntamaan muistimme. Karataan, jotta Hän ei koskaan pääse sinuun käsiksi. Mennään pois”, hänen äitinsä rukoili meikkien valuessa kyynelten mukana poskille.
Draco tuskin kuuli mitä nainen sanoi, se tuli vuosia liian myöhään. Ja Draco oli jo ajatuksissaan muualla, kohottanut kasvonsa kohti puiden lehvien läpi tuikkivaa kultaista valoa. Se vangitsi hänen huomionsa. Tuikahdus kultaa siellä, toinen tuolla. Sen kauneus oli melkein kosketeltavissa. Sen todellisuus, sen muisto.
“Draco, Dracoo!” Narcissa Malfoyn tuskainen kiljunta tunkeutui ikävästi hänen mieleensä leikaten ajatukset mennessään. Hän vilkaisi sivusilmällä äitiään, jota hänen isänsä repi pitkästä valkeasta tukasta mukaansa. Luciuksen kasvot olivat vääristyneet raivosta, Narcissan kivusta.
“Draco ei lähde mihinkään! Hän kantaa Malfoyden kunnian niin kuin hänen kuuluu. Ja sinut minä opetan olemaan puuttumatta Hänen suunnitelmiinsa”, Luciuksen vihasta tärisevä ääni ilmoitti hänen vaimolleen. Draco katseli taas lehvästöön Narcissan epätoivoisen itkun kaikuessa puutarhassa.
Draco katseli oksistoon edelleen äänen vaimetessa. Draco ei ajatellut mitään, ei tuntenut mitään. Näki vain tuikkeen yllään. Hän ei murehtinut seuraavaa viikkoa, ei jaksanut välittää mitä hänelle kävisi. Mitä väliä hänellä muka oli?
Draco kohosi jälleen lehvästön läpi taivaalle, tällä kertaa kenenkään keskeyttämättä. Sininen taivas otti hänet syliinsä. Pilvet tervehtivät tutulla pehmeydellään. Taivas pyöri ympärillä, valkoinen ja vihreä välkkyivät sinisen syleilyssä.
Draco näki kultaisen välähdyksen vihreän nurmen yllä. Hän kiisi sitä kohti. Tuuli tuiversi ympärillä, nurmi läheni. Hän ojensi kättään. Kultainen välähdys katosi kämmeneen. Draco jarrutti. Käsi ei ollut hänen. Hän ojensi itsensä kohdatakseen vihreät elämisen riemusta palavat silmät.
Draco putosi halki sinisen taivaan, ohi valkoisena kiitävien pilvien, läpi vihreäkultaisen oksiston. Hän istui maassa kauniin solisevan puron ääressä, täydellisesti aseteltujen viherkasvejen keskellä. Ja hänen sydämensä…se löi tuskallisen kipeästi kylkiluita vasten.
Rakkaus
Anna minulle rakkauttasi eniten,
kun vähiten sitä ansaitsen,
koska juuri silloin minä sitä tarvitsen.
-tuntematon-
“Malfoy, nouse ylös ja taistele kerrankin kuin mies”, hän kuuli tutun äänen jostain kaukaa, kuin seinän läpi.
Hän ei jaksanut nostaa katsettaan, ei katsoa kutsujaansa. Hän kietoutui vain tiukemmin sikiöasentoon ja keinutteli itseään. Hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut itsensä ulkopuolella, leijunut jossain kaukana. Kipu poltteli yhä tuoreena hänen käsivarttaan, mutta se ei ollut mitään verrattuna kipuun joka raateli häntä sisältä päin.
“Malfoy, turha esittää haavoittunutta. Nouse ylös”, tuttu ääni tuntui tulevan jo lähempää.
Se alkoi vetää häntä luokseen hitaasti mutta varmasti, välittämättä hänen halustaan pysyä todellisuuden ulkopuolella. Sen mukana tuli vain lisää kipua. Lisää tuskaa joka muistutti häntä siitä, miten hänet oli tuhottu. Miten hän oli itse antanut tuhota itsensä.
“Malfoy? Nouse ylös ja katso minua silmiin”, ääni oli alkanut epäröidä.
Sen lieventynyt kiukku veti häntä vastustamattomasti pois todellisuuden takaa. Draco avasi tuskallisen hitaasti silmänsä huomatakseen tuijottavansa hiekkakentän pintaa. Hän vilkaisi hieman sivuun, jalkojensa ympärille kietoutuneeseen käsivarteen ja sitten äkkiä taas pois. Likainen olo pyyhkäisi hänen lävitseen kuin hyökyaalto. Kuvotus kasvoi ahdistaen hänen keuhkonsa lähes käyttökelvottomiksi.
“Malfoy? Malfoy?” hän kuuli nyt jo täysin kiukusta puhdistuneen äänen toistelevan huolestuneena.
Edes se ei saanut hänen oloaan helpommaksi. Kuvotus Dracon sisällä kasvoi kasvamistaan, kunnes se pyrki väkisin ulos. Draco suoristautui nopeasti asennostaan, kääntyi poispäin äänestä ja antoi ylen kentänvierusnurmeen. Hän sulki silmänsä pahoinvoivana.
“Draco, tule tänne”, hän kuuli äänen sanovan takaansa.
Kuului myös kopsahdus, kun taikasauva putosi maahan. Sitten hiljainen tömähdys, kun sen omistaja pudottautui polvilleen sen viereen. Draco kääntyi katsomaan Harrya. Tämä seisoi polvillaan kädet ojennettuina häntä kohti. Draco vingahti kontatessaan ojennettujen käsien väliin. Harryn syli oli niin lämmin; lämmin ja pehmeä. Hän ei voinut kuvitella paikkaa, jossa olisi mieluummin ollut.
“Draco, rauhoitu. No niin, kaikki on hyvin. Kaikki on nyt aivan hyvin. Ei mitään hätää”, Harry mumisi hänen korvaansa rauhoittavasti.
Draco ei tajunnut hetkeen muuta kuin hänen rauhoittavan äänensä, hellät kädet ympärillään ja huumaavan tuoksun tämän lämpimässä kaulakuopassa. Sitten likaisuus palasi häneen yhtenä ryöpsähdyksenä. Hän oli likainen, saastunut, antanut Hänen tunkeutua omaan kehoonsa. Dracoa alkoi taas oksettaa. Hän ei kuitenkaan kyennyt irrottautumaan toisesta pojasta vaan ripustautui tähän kuin hukkuva.
“Draco, juuri noin. Anna tulla vain, se tekee hyvää. Itke vain”, Harry jatkoi kuiskuttamistaan.
Vasta silloin Draco tajusi kyyneleiden virtaavan poskiaan pitkin. Hänestä tuntui kuin osa liasta olisi liuennut tuohon suolaiseen nesteeseen ja valunut sen mukana hiekkaiseen maahan heidän polviensa alla. Vaikka osa siitä yhä velloi hänen sisällään saasteen lailla, hänen olonsa helpottui vähän. Rintaa puristava vanne hellitti pitimiään.
“Draco, voi Draco. Mitä hän onkaan sinulle tehnyt. Sinulle, niin kuin monille muille. Liian monille”, hän kuuli Harryn kuiskivan aivan hiljaa, kuin itselleen.
Draco tunsi omiin kyyneliinsä sekoittuvan toiset kyyneleet ja hämmästyksekseen hän tajusi toisenkin pojan itkevän. Hän puristi Harryn tiukemmin itseään vasten ja tunsi tämän vastaavan samalla tavalla. Hetkeksi he hukkuivat yhdessä tuskaan. Jakoivat toistensa tunteet. Hetken kipu tuntui kaksinkertaiselta, melkein liian suurelta kestää. Silti he takertuivat toisiinsa kuin aikoisivat hukkua lopullisesti yhdessä. Sitten, tuska hellitti äkisti puristavaa otettaan. Tuntui kuin he olisivat muuttuneet yhdeksi, pieneksi ohikiitäväksi hetkeksi. Ei ollut kahta yksinäistä poikaa, vain yksi yhteinen tunne. Lohtu.
“Harry”, Draco kuiskasi toisen korvaan. Muuta hänen ei tarvinnutkaan sanoa. He olivat niin lähellä toistensa tunteita sillä yksinäisellä hiekkakentällä, että tuo sana, yksi nimi, riitti kertomaan kaiken. Eikä kumpikaan tuntenut enää olevansa yksin.
Elät oppiaksesi rakastamaan.
Rakastat oppiaksesi elämään.
Se on kaikki mitä Sinun tarvitsee oppia.
-Mirdad-
Draco painautui tiukemmin kohti lämpöä hänen edessään. Hän kaivoi kasvonsa tiukasti siihen kohtaan kaulaa, jota niin rakasti. Veti syvään henkeä nauttien tutuksi käyneestä tuoksusta, joka toi mieleen kodin. Kodin, missä ikinä hän olikaan.
Draco kietoutui yhteen toisen miehen kanssa, niin lähekkäin kuin siinä tilanteessa oli mahdollista. Musiikki soljui pehmeänä heidän ympärillään, ilta-auringon lempeän lämmön kietoessa heidät hellästi vaippaansa. Hänestä tuntui, kuin olisi voinut olla siinä ikuisesti.
“Draco”, Harry kuiskasi hellästi hänen korvaansa, ”Minun armaani, minun omani, minun.” Harryn lämmin sävy ja tämän käyttämä omistusmuoto saivat kylmät väreet kulkemaan hänen selkäänsä pitkin. Sitten kuumat. Hän tunsi sulavansa tätä vasten, hukkuvansa tämän lämpöön.
Draco tunsi hellän käden leuallaan. Hän veti päänsä toisen kaulakuopasta ja avasi silmänsä. Vihreät silmät vastasivat intensiivisesti katseeseen. Käsi pyyhkäisi pari hänen otsalleen karannutta hiusta kasvoilta. Sitten käsi löysi taas hänen vyötärölleen.
Draco kietoi kätensä paremmin Harryn kaulaan ja upottautui tämän silmiin. Niistä loistava lämpö oli samaa, jota tiesi omistaankin heijastuvan. Niin paljon enemmän, kuin hän oli koskaan toivonut. Kaikki mitä hän sillä hetkellä tarvitsi.
“Harry”, hän kuiskasi yhtä hellästi kuin toinen hetkeä aikaisemmin, ”Minun Harryni, minun mieheni, minun omani.”
Hän seurasi mielenkiinnolla, kuinka kirkkaanvihreät silmät tummuivat. Hän painoi päänsä lähelle mustan hiusrajan alla olevaa korvaa ja henkäisi lämmintä ilmaa. Mies värisi hänen otteessaan.
“Draco, eikö olisi aika karata? Pitää kahdenkeskiset juhlat jossain rauhallisemmassa paikassa”, Harry kuiskasi hänen korvaansa, purren sitä samalla varovasti. Väreet kulkivat jälleen hänen kehonsa läpi, tällä kertaa ainoastaan kuumat.
Draco suuteli Harryn kaulaa osoittaakseen olevansa samaa mieltä. Vastahakoisesti hän irrottautui miehestä. Tämä vaikutti yhtä vastahakoiselta, mutta ojensi kätensä sivulle huudahtaen: “Tulejo Tulisalama!” Luuta liiti paikalle pysähtyen Harryn viereen. Tämä nousi luudalle ja kääntyi katsomaan häntä kutsuvasti.
Draco nousi luudalle hänen taakseen ja painautui aivan kiinni hänen selkäänsä. Muut juhlijat kääntyivät katsomaan heitä ja hurrasivat. Harry ponnisti maasta ilmaan. Hän kaarsi luudan laajaan kaareen. Ihmiset väistivät kirkuen kuka mihinkin suuntaan heidän kiitäessään väkijoukon läpi. Sitten nämä palasivat vilkuttamaan heille.
Harry ohjasi luudan hurjaan piruetti sarjaan heidän vieraidensa iloksi. Sininen taivas, vihreä nurmi ja valkoiset pilvet muuttuivat pelkiksi väritahroiksi Dracon silmissä. Aurinko lisäsi siihen kultaisia tuikahduksia. Draco veti syvään Harryn tuoksua henkeensä. Hänestä tuntui, kuin hän voisi pakahtua. Lopulta Harry käänsi luudan tiukkaan nousuun.
Draco tarrautui lujemmin Harryyn ja nojasi päänsä tämän niskaan. Harryn huumaava tuoksu, tästä hehkuva lämpö, vartaloa vasten painautuva ilmavirta ja ympärillä väikkyvät värit. Se kaikki sai hänen sydämensä hakkaamaan hurjasti ja veren virtaamaan vauhdilla elimistön läpi.
Eikä hän ollut koskaan, ei koskaan tuntenut itseään niin eläväksi.
A/N: Jokainen kommentti edistää taitoani.
