Author: maisamiisa
Title: My love for her will never die
Pairing: en kerro, päättele ite
Genre: angst.
Beta: ei ole. Ehhee, olen kärsimätön
Disclaimer: hahmot JKR:n, leikin vain vähäsen
A/N: osallistuu Paritukset nimettömillä henkilöillä-haasteeseen. Alun perin kirjoitin äidinkielen aineeksi, mutta sitten sain idean ja muokkailin tätä vähäsen
My love for her will never dieSinä olit iloinen. Ja sitten siitä silmänräpäys, ja olit niin vihainen, ettei mitään rajaa.
Ja tiedätkö mitä. Minä rakastin ja rakastan sinua juuri sellaisena kuin sinä olit. Rakastin kuunnella hiljaista tuhinaasi, kun sinä makasit vieressäni sängyllä lukemassa jotain niistä paksuista kirjoistasi, joita sinä toit koulustasi lomilla kotiin. Sinä olit minun oma pieni päivänsäteeni, ja silloin kun et ollut päivänsäde, olit minun oma mörrimöykkyni. Minun oma pieni muruseni.
Olit kylmempi kuin ennen, et enää samanlainen kultapupunen kuin aiemmin. Sinä olit yhä useammin niin jumalattoman vihainen, ja kun sinä huusit minulle, silmäsi itkivät ilman kyyneliä, ja esittivät toiveen toisensa jälkeen, toiveen, joka oli osoitettu ehkä minulle, tai ehkä se oli osoitettu jollekin korkeammalle taholle. Toiveen päästä pois täältä, ehkä takaisin siihen kouluun. Jonnenkin kauas minusta.
Et enää kertonut, miten rakastit minua. Minä kerroin sinulle useammin kuin kymmenesti, miten paljon sinua rakastin, etkä sinä huomioinut sitä mitenkään. Ehkä et kuullut minua, kun sanoin ikävöiväni sinua. Ehkä sinä olit niin syvällä omissa asioissasi, ettet pystynyt tajuamaan, että minulla oli oikeasti sinua niin kova ikävä.
Sinä kirjoittelit käsiisi, käsissäsi luki nimiä, joita en tunnistanut. James, Alice, Frank, Sirius. Minä kysyin kerran sinulta nimien alkuperää, mutta sinä vain mulkaisit minua etkä vastannut.
Mikset sinä vastannut? Teinkö minä jotain väärin, olisiko minun pitänyt antaa sinun jatkaa omaa elämääsi, olisiko minun pitänyt antaa sinun käydä kouluasi ihan rauhassa ja antaa sinun pikku hiljaa unohtaa minut? Olisiko minun pitänyt jättää sinut rauhaan? En tiedä. Ehkä. Mutta se olisi kuitenkin päättynyt siihen samaan tulokseen, siihen pisteeseen, jossa minä nyt olen.
Minulla on sinua kova ikävä, vaikka väitänkin jokaiselle muuta. Minulla on ikävä pientä, pirullista hymyäsi, minulla on ikävä kirkkaanvihreitä mantelin muotoisia silmiäsi. Minulla on ikävä sitä pientä tyttöä, joka joka ilta kotona ollessaan makasi sängyssään ja luki jotain paksua, nahkakantista kirjaa.
Siitä on jo vuosi. Jo vuosi siitä, kun luin eräänä aamuna kirjeen, jonka poimin kotiportailtani. Miten olen pärjännyt ilman sinua? Sitähän minä en tiedä. Kai jotenkin, koska istun nyt kirjoittamassa tätä, vuodattamassa paperille sitä raatelevaa kipua, joka sisäpuolellani viiltelee.
Nyt olen vuodattanut tämän ulos itsestäni. Kettinki, joka on tuntunut puristavan keuhkojani kasaan tämän koko vuoden, löystyy.
En ole aiemmin puhunut mitään tästä. En ole kertonut kenellekään, millaista tuskaa jätit taaksesi. Ei kukaan voi ymmärtää, miten paljon niin itselle rakkaan ihmisen menetteminen sattuu.
Nyt uskallan toivoa, että kaiken ulos päästäminen helpottaa.
Nyt minä voin ojentaa käteni ja painaa radion päälle. En enää pelkää niin paljon, että sieltä tulee jokin kappale, jota me yhdessä kuuntelimme.
The Boppersin kappale Tell Laura I love her alkaa soida juuri. En pelkää laulaa mukana, vaikka muistan, miten lauloimme tätä yhdessä. Muisto siitä sateisesta illasta saa minut hymyilemään, eikä aikaakaan kun purskahdan itkuun. Ääneni pysyy silti aika tasaisena, pystyn laulamaan sen. Hymyilen kyynelten läpi kuvitellessani äänesi soivan omani kanssa.
