Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit
Genre: Huumori(/Romance)
Rating: K-11
Pairing: Alec/Magnus + Jace
Disclaimer: Herrat kuuluvat Cassia Clarelle
Summary: Jace kiikaroi pihanurmea. ”Ketä kyttäät, velipoika?”
A/N: Haha löysin tämän randomilla ja kirjoitin valmiiksi. Jos mietitte, pitäisikö itkeä vai nauraa, naurakaa, koska minua itkettää. Hyvää päivänjatkoa Malec-faneille, ja muillekin, joiden en tätä topaa tosin edes avaavan.
Tusina punaisia ruusuja
Alec käpertyi kerälle Instituutin sohvankulmaan, vietti maanantai-iltaa vailla velhoaan, jonka itsensä Inkvisiittori oli yllättänyt töllöttelemästä televisiota keskipäivän kellonlyömällä, vaikka kalenteri huusikin hallelujaa, missattuja työtunteja oikein urakalla, paria bisnestä jo edellisviikolla erääntynyttä. Magnus oli joutunut töihin, Alec sen sijaan seinäruusuksi Instituutin olohuoneen haalistuneeseen tapetintapaiseen, puhunut itsensä ympäri olemaan käyttämättä hyväkseen kaappia, koppia, jossa märehtiä elämän epäoikeudenmukaisuutta, velhonsa laiskuutta – minkä taakseen jättää, sen Inkvisiittorin opastuksella edestään lopulta löytää. Vaan Magnus kyllä keksisi keinon vältellä vastuuta, valhe oli valttia, mitä tuli seitsemään kappaleeseen vapaailtoja viikossa. Ainahan Magnuksella oli hihassa ässä tai kaksi, kaupungilla kulkiessa myös varjometsästäjäpoika, ellei kyseinen kavaljeeri uskaltanut näyttää naamaansa velhoseurassa.
Ei sillä, että Alec olisi Magnusta hävennyt, itseään ehkäpä, kai ohikulkijoiden katseita, hymyttömiä suita kävellessään käsi Magnuksen kädessä jalkakäytävällä. Ei Alec enää kaapinpohjalle kaivannut, vaikka yhä pelkäsikin paljastuvansa Klaavin kyylien kaavekkeisiin kunnollisista kunnollisemmaksi rekisteröidylle perheelleen, josta vasta vajaa puolikas tiesi, mikä Alec oli miehiään, kuka Alecin tukkaa sai silittää, kuiskata ojan korvaan hyvää yötä. Ja sillä tolalla asia saisikin Alecin puolesta pysyä, mitä sitä syyttä homopojan parisuhteesta riidellä, siitä salaisuudesta, joka ei ollut salaisuus koskaan ollutkaan, vain sanomatta jätettyjä sanoja, sanahelinää, valheita puolivahingossa. Kuitenkin ne saisivat tietää ennen pitkää.
Alecin paljaat varpaat viistivät lattiaa, paidankauluksesta paistoi kaistale kalpeaa ihoa. Alec ei osannut enää napittaa paitoja kuin juoponnappiin korkeintaan, Magnus kun oli jo viikkotolkulla hoitanut sen pojan puolesta, riisunut pyjamapöksyt herätyskellon huutaessa jo pikkutunneilla, torkuttaessa aamukuudelta, pukenut housut pojan jalkaan pikavauhtia, suudellut suulle Alecin jo tarratessa ovea kahvasta. Arkisin Alecilla oli kiire kirkkoon, kahvi kupissa ennen kuin keitin ehti valmista tuutata, kurkku karrella, kielessä palovamma, kofeiiniriippuvuuden ensioireita. Vain viikonloppuisin he makasivat sängyssä kylki kyljessä yhä auringon kiivetessä taivaankannelle, leikkivät vastanaineita, kahta onnellista sateenkaarenmaalaria.
Ja onnellisia he olivatkin, vaikka jättivätkin sateenkaaret maalamatta sadesäällä, Alecin survoessa jalkaansa punaisia kumisaappaita. Viikonloppusin he viettivät kuherruskuukautta, unohtivat kytätä kelloa, antoivat viisareiden viuhtoa tik tak ja takaisin. Ei velvollisuus kutsunut Alecia lauantaisin, ei sunnuntaiaamuna, vasta maanantain puolella. Magnuksella olisi riittänyt bisnestä viikon jokaiselle päivälle, vaan velho viisveisasi, heitti nahkahousut narikkaan, meni aikaisin nukkumaan, ellei ollut kyseessä henki eikä elämä, saati sitten käsite nimeltä kuolema, jolla ei vielä kukaan ollut keskinyt parannuskeinoa. Viikonloppusin Alec nukkui Magnuksen sylissä myöhään iltapäivään, puhelin pärisi ikkunalaudalla, mikäli keksi kertaakaan pirahtaa, lurittaa nokia tunea pullasorsien pällistellessä moista kummajaista naapuritalon parvekkeelta. Ja Alec tarttui Magnusta kädestä, he katselivat käsikkäin sateeseen piirtyvää kaarta, sateenkaaria sinitaivaalla.
Olohuoneen ovi kolahti, Alec vilkaisi tulijan vaaleaa tukkaa, kurttua kulmissa, riimuille raastettua poikaa puolipukeissa. Jacehan se siinä, pyyhe lanteilla, ja mikä parasta, vielä tavallistakin paremmalla tuulella. Jacella ei ollut ollut hymy herkässä viime päivinä, Claryn kun oltiin nähty kekkuloivan Simonin käsipuolessa, ex-ihmisen, rottapojan, josta lopulta oli tullutkin rottaruokainen, kaikkiverinen. Ei ihme, että Jacea otti aivoon, Jacehan se olisi tytön tahtonut, punapään pikkusisarensa. ”Et olisi sattunut siskotyttöä näkemään”, Jace kysäisi pidellen molemmin käsin kiinni pyyhkeestä, varoi vilauttamatta veljensä edessä. Jace tiesi liikaa Alecin Magnuksesta, totta tosiaan. ”Se unohti siivota kylppärin pihalle vilahtaessaan. Viemäri on tukossa tuposta mustaa tukkaa. Arvelin, ettei se ole sinun yksityisomaisuuttasi sen paremmin kuin sen – ” Jace yskäisi, ”velhosikaan.”
Alec kyykötti sohvankulmassa kädet ristissä rinnalla, katseli Jacea pää kalleellaan, kasvot peruslukemilla. Ei Alecia naurattanut, ei ollenkaan. Ei Alec Jacen kanssa tahtonut miesmaustaan keskustella sen kummemmin kuin vanhempiensa läsnäollessa. Miksi olikaan tahtonut, kaapissahan Alec oli ja pysyi, pysyisi, kunnes olisi pakko peruuttaa, leikkiä näkyvää uudestaan. Ehkä tänään, ehkä huomenna, mielellään vasta ensi siikolla. Ei Jace ymmärtänyt, ehkä ymmärtäisi ikinä. Hyväksyi kylläkin, kaikki muu aikanaan, kaupanpäällisenä, ehkäpä. ”Mikäli siellä olisi Magnuksen siili, et voisi erehtyä siitä hileen määrästä”, Alec totesi, käänsi katseensa lattiaan.
Jace istahti sohvalle, laidalle Alecia vastapäätä, kauas parabatistaan, jolla ei ollut housuja jalassaan. Olkoonkin, että Alecin punaiset bokserit olivatkin lähempänä paria pöksyjä kuin Jacen froteevaippa, likaisenharmaa lannevaate suoraan pyykkikorista, oli Jace heistä se, joka ei katsellut sillä silmällä toisten miesten takapuolia, tai ainakaan myöntänyt katselevansa. ”Saattoihan se säärikarvojaan sheivailla sinun vielä vedellessä sikeitä vällyjen välissä,” Jace ehdotti, haroi tukkaansa, hymyili. ”Viemäri ei vedä.”
Alec mulkaisi Jacea, harkitsi vilauttavansa keskisormea, Magnuksella sellainen kun oli tapana. ”Etsi Isabellesi muualta.”
”Aivan kun minä sen muka löytäisin, ellei se tahdo tulla löydetyksi”, Jace huokaisi, kippasi vettä korvastaan lätäköksi lattiamatolle. ”Se karkasi kotiarestista äitimuorin silmän välttäessä, piileskelee kai keskustassa”, Jace selitti, sitoi pyyheensä solmulle, ”sinunhan se pitäisi tietää, ettei sitä saa pysymään neljän seinän sisällä, oli sitten maanantai tai ei, aresteista se sen sijaan ei edes viitsi välittää.”
”Kraavi sitten itse karvasi kylppärin likakaivosta,” Alec mumisi.
Jace pudisti päätään, kuivatteli. ”Minähän en siihen karvakasaan koske, koskaan ei voi tietää, kenellä tässä taloudessa milloinkin sattuu olemaan karvanlähtöaika, tai mikä vielä pahempaa: onko se tarttuvaa.”
Alec puuskahti, painoi kasvonsa ikkunalasiin, katseli poutapilviä tähtitaivaalla, tähdentapaisia kuin kuvioina värityskirjassa. Ei sillä, että Alec olisi värityskirjoja viitsinyt harrastaa, mitä nyt oli vaivihkaa lainannut Maxilta tussia tai paria, kuopuksen toissajouluista puuhapakettia. Jace liikahti, lysähti kasaan vasten käsinojaa, sormeili froteekilttinsä helmaa. Vaan Alec ei vaivautunut vastaamaan, antoi Jacen kykkiä sohvankulmalla vailla juttuseuraa, ketään, ketä kiusata, kun Isabellekaan ei ollut kotosalla pilkattavana haltiasta jos toisesta, siitä nimenomaisesta, johon siskotyttö taisi olla pikkiriikkisen pihkassa. Vaan ei Isabellesta sen enempää, eläköön likka omaa elämäänsä missä ikinä elikään, Alec keskittyisi selättämään oman elämänpuolikkaansa ilman sisarensa apua, maanantai-illan Magnuksetta, kaukana kaapeista.
Ei Alec tarvinnut Isabellea, ei enää, tarvitsisi kuin korkeintaan kertoessaan, ketä deittaili, taustatueksi tietenkin. Ei Alec ollut riippuvainen sisarestaan, ollut ollut pitkään aikaan. Vaan Magnusta Alecin teki mieli, hyvänyönsuukkoa, vaikka Alec tiesi, ettei tänä iltana ollut pusuja tarjolla. Olihan Magnuksella ongelmia omastakin takaa, ei velho kaivannut kannoilleen kahta vihaista huoltajaa, jotka paraikaa pinkoivat tyttärensä perään kysellen pitkin Brooklynin katuja, porttikongeja, baareja. Tähdet tuikkivat kasvoina, juoksivat poikki taivaankannen, muttei Alec tahtonut niitä katsella, ei yksin, vailla velhoa, joka olisi kertonut, kenelle kuului mikäkin turpavärkki, kuka piti kädestä ja ketä, painoi suudelman Alecin huulille puistonpenkillä. Jacesta taas ei astrologia olisi saanut kaukoputkellakaan, pikkuveikaltaan Alecin olisi turha udella, mikä taivaankappaleista oli Otava, saati sitten Inkvisiittorin naama.
”Surkeampaa säätä saa hakea, vai kuinka, velipoika?” Jace kitisi, koitti parhaansa mukaan viritellä keskustelua. Alec ei ollut juttutuulella, piti turvan tukossa, vaikka olisi tahtonut käskeä Jacen lähteä lätkimään kohti kylppäriä. Jace saisi luvan tonkia tukoksen viemäristä, ei Alec voinut Magnuksen ammeen varaan kaikkea laskea, ties vaikka alakerran naapuri saisi vihiä velhon kämpän kosteusvaurioista, yli kaakelitaivaan kynnyksen kuplineesta kylpyvaahdosta. Magnus kun ei osannut käyttää tulppaa sen paremmin kuin sulkea suihkua kelliessään kurkkusiivut kasvoillaan ammeenlaidalla.
Alec mulkoili mustaa asvalttia, katulamppujen valokeiloja, yksinäisen farmariauton etuvaloja, jotka pyyhkäisivät yli Instituutin takorautaportin. Kai kuljettaja luuli kaahavansa ohi kirkonraunion, vaan totuus oli toinen, sen tiesi jokainen, joka kuului tuohon joukkoon Klaavin kaitsemaan, alamaailman asukkaisiin, tai näkökykyisiin noin niin kuin muuten vaan. Instituutti osasi naamioitua, naamioida itse itsensä, sen verran sen kivijalkaan oli riimukuvoita aikoinaan kaiverrettu, ympärille putkahdellut ruusupuskia, ruohonleikkurilla kitketty korsia viimeksi vuonna kahdeksanviis. Alecin katse tavoitti varjon valkealla marmorilla, Alec kurtisti kulmiaan, kyttäsi varjon menoa kohti pääovea. Varjon käsivarrella keikkui paperipussi, pään päällä huppu, jonka tuuli heilautti tämän takaraivolta, hulmutti kimaltavaa tukkaa, takinhelmaa.
Alecin ilme suli hämmästyneeseen hymyyn, sydän hyppäsi kurkkuun – Magnus. Mutta mitä Magnus Instituutilla toimitti, eihän tämä ollut tullut maininneeksi pikavisiittiään Alecille, varjometsästäjistä juuri sille, jota olisi mitä todennäköisimmin kiinnostanut kaulailla pihanurmen katveessa. Toisaalta, Magnus oli heistä se, joka oli aina myöhässä, soitteli viiden minuutin varoitusajoilla, silloin tällöin unohti olevansa salaisuus ollenkaan, sellainen, josta ei tiennyt jokainen, ei ainakaan vielä eilen. Alec ojensi kätensä, sysäsi syrjään sälekahtimet ja avasi ikkunan Jacen vastalauseista huolimatta. Alec tunsi yötuulen kutittavan kasvojaan, puhltavan toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, pelmuttavan mustaa takkutukkaansa. Alec työnsi päänsä pihalle, katseli varjoa, joka ravasi rappusia, työnsi pahvipukettinsa postilaatikoon, palasi takaisin maanpinnalle askelma askelmalta, askelet kopisten marmorirappusilla.
Jace hivuttautui likemmäs Alecia, kumartui puoliveikkansa olan yli ikkunalaudan tuntumaan, kiikaroi pihanurmea. ”Ketä kyttäät, velipoika?”
Alec oli pudota ulos ikkunasta, läjähtää läjäksi asvalttiin Jacen tuupatessa tätä takaapäin, tehdessä tilaa silmäparille, joka tuppasi tilanteesta riippumatta näkemään liikaa. Etenkin silloin, kun oli kyse tämän veljen velhosta, siitä, joka paraikaa hiihteli pihamaalla toimittamassa ties millaisia bisneksiä posteljoonin tyyliin. Mistä sitä tiesi, vaikka Instituutin postilaatikossa olisi kellinyt piskuinen aikapommi, Magnuksella kun oli aika lailla Alecin tähden tukahdutettua tavaraa hampaankolossa, mitä Jaceen tuli, veljeen, jota Alec oli joskus luullut rakastavansa. Olihan Alec tahtonut dumpata vapailla markkinoilla viilettäneen velhon vain Jacen takia, veljen, jota ei koskaan voisi saada. Vaan eipä sillä, ei Alec enää olisi Jacea tahtonutkaan. Ja sitä paitsi, vaikka Jace ei sitä suostunutkaan päin naamaa sisarelleen myöntämään, ei Jace ollut koskaan osannut rakastaa ketään kuten rakasti Clarya, sisarta, josta ei olisi saanut edes haaveilla. Mutta Alec tiesi, Alec oli ajan tasalla, mitä tuli Jacen poissaoleviin katseisiin punapään läsnäollessa. ”En ketään,” Alec mutisi, liimasi sinisilmänsä Magnuksen takinselkämykseen.
”Ei tuo minusta 'ei keneltäkään' näytä”, Jace jupisi, jökötti kiinni Alecin kyljessä kyyläten varjon sulosääriä mustissa nahkapöksyissä. ”Muistuttaa aika lailla erästä velhoherraa, jos sallit minun sanoa, sitä, jonka tapasin toissa iltana Instituutin takaovelta kaivelemassa takataskustaan sellaista avaimentapaista. On kai visiteerannut useamminkin yläkerran suunnalla, sen verran hyvin tuntui tuntevan senkin portaikon, jota Isabelle keksi käyttää hyväkseen silloin, kun Maryse päivystää kakkoskerroksen porrastasanteella kaulin kättä pidempänä – ”
”Suu kiinni,” Alec kuiskasi Magnuksen käännähtäessä kannoillaan, kurkistaessa yläkerran ikkunaan. Magnus seisoi katulampun valokeilassa, velhon varjo venyi asvaltille, valokeilan taa. Alec sattoi vaikka vannoa velhon hymyilevän ainoaan partakarvaansa, jota tämän ei koskaan ollut onnistunut kasvattaa, ei Alecin nikseillä, ei ollenkaan. Magnus vilkutti, hipsi takorautaportin tuolle puolen, katosi kadulle. Alec heilautti kättään Magnuksen loittonevalle selälle, katseli suupielet alassuin, kuinka Magnus talsi takaisin Brooklynin tuolle puolen, sinne, minne Alec olisi tätä tahtonut seurata, oli tahtonut eilen, tahtoisi tänään, yhä huomenna.
Ja silloin Alec käänsi katseensa – ja juuri sopivasti käänsikin, Maryse kun harppoi paraikaa ylös Instituutin pihaportaita, pysähtyi porrastasanteelle, pääovelle. Marysen musta tukka liehui liuhuletillä pitkin tämän päälakea, pinni jos pari sanoi poks. Alec pureskeli alahuultaan Marysen ohittaessa postilaatikon, puristi kätensä nyrkkiin, kämmeniin punaiset puolikuut. Oli asioita, joita Alec ei tahtonut äitimuorinsa tietävän, ei Magnuksesta tai ylipäätään mistään sellaisesta, mitä Magnus mahdollisesti olisi keksinyt instituutin postilaatikontapaiseen tunkea. Ei marysen tarvinnut aivan kaikkea esikoisensa elämästä tietää, siitä särkyneestä, jota Alec oli vime kuukauden koittanut kasailla. Mutta Maryse kallisti päätään, kurtisti kulmiaan, keräili puketin postilaatikosta. Laatikon kansi kolahti kiinni, Marysen askelet eksyivät sisään overaosta, kopisivat kierreportaikossa. ”Tiedät kai olevasi kusessa kaulaasi myöten, velipoika”, Jace huomautti, risti paljaat jalkansa sohvanlaidalle.
Alec nielaisi, kopeloi kauluspaitansa povitaskua puhelimen varalta, vaikka tiesi, kenen sängyn alle oli sen edellispäivänä unohtanut huutamaan jo kauan sitten unohtunutta kotiintuloaikaa, kuten joka sunnuntai. Ei Alec jaksanut kännykkäänsä kaitsea, pysytelköön mokoma taskunpohjalla, mikäli siltä tuntui, ei Alec kellon ympäri tahtonutkaan olla tavoitettavissa. Yöllä nukuttiin, päivällä puuhailtiin kaikenlaista sellaista, josta soittajien ei tarvinnut tietää tuon taivaallista. Näin ollen oli parasta pysytellä puhelinten ulottumattomissa, niin Alecin luurin kuin Magnuksen bisnespuhelimenkin, numeropalvelu kun oli keksitty. ”Mahdollisesti,” Alec myönsi, lysähti jalat harallaan lattialle istumaan, musta tukka törrötti kohti kattoa.
Jacen pää vispasi puolelta toiselle, tämä keräili pyyhkeensä sohvankulmalta, teki lähtöä. Ei Jacea kiinnostanut mamman marmatusta kuunnella, vastahan Maryse oli kello kuudelta aamulla pikaviteerannut Jacen makuuhuoneessa pikkuveikan vaihtaessa vaatteita, nalkuttanut pyykkipolitiikasta, Jacella yhä housut kintuissa. Jace oli saanut tarpeekseen viuhahtelusta holhoojansa läsnäollessa, kaiketi myös isoveikkansa, olihan Alec tirkistelijöistä loppuviimeksi se, joka joskus oli ottant asiakseen katsella Jacen takapuolta. ”Velhoparka – se ei taida viikkoon saada suukkoa kummempaa, olettaen, että tuosta tötsästä paljastuu jonkin sortin – ”
”Ei Magnus minulle pihvaisi, no sitä sellaista niin”, Alec mutisi, heilutteli jalkojaan sohvanlaidalla, pojan paljaat varpaat viistivät lattiaa. Mihin Jacesta olisikaan ollut, ellei pervoilemaan velipikansa kustannuksella, vihjailemaan seksileluista. ”Mitä minä sellaisella edes tekisin, onhan minulla – ” Alec tapaili sanoja, sulki suunsa vasta, kun oli jo liian myöhäsistä katua. Alecin poskilla paloivat punaiset laikut, poika painoi päänsä, vaikka tiesi Jacen tietävän heistä, isoveljestään sekä Magnuksesta, joka silloin tällöin intoutui leikkimään Brooklynin päävelhoa. Jace tiesi, kenen vieressä Alec yönsä vietti, Jace tiesi, ketä Magnus hiplasi.
”Jo muutama kaapinpohjalla ihan omasta takaa?” Jace ehdotti, tepasteli kohti olkkarin ovea. Jcella oli kiire liueta pyyhkeessään paikalta, ties kumman tämä arveli alkavan vilkuilla froteehelman alle, Alecin ehkäpä, ellei sitten varaäitinsä. ”Tuota en olisi tahtonut tietää, velipoika,” Jace huomautti huulillaan hymynhäive, pörrötti vaaleita hiuksiaan silmät vilkkuen otsatukan takaa. Kai Jace oli komea, tai ainakin luuli olevansa, vaan enää alec ei katsellut Jacea, ei Jacen kasvoja, ei paljasta rintaa riimukuvioitua.
” – Magnus”, Alec mumisi, valitsi pienemmän pahan noista kahdesta vaihtoehdosta, rakastajan maineen kaappihamsteroinnin sijasta. Tiesihän Jace jo entuudestaan Alecin leikkivän velhosetänsä rakastajaa, Magnuksen rakastelevan sinisilmäistä varjometsästäjäpoikaa, jolla oli musta tukka takussa ja reikä puhki hiutuneidan farkkujen polvessa. Sitä vastoin kaapissa Alec ei viitsinyt enää tuhlaa aikaansa, mitä sitä turhaan hakata päätään seinään, haaveilla olevansa jotakin muuta, kuin Magnukseen retkahtanut miehenpuoli. Sillä sitä Alec oli, eikä muuksi muuttuisi, kasvaisi aikuiseksi – herrajumala, Alechan oli jo aikuinen, tapaili ketä tahtoi, sama se, mitä Maryse Magnuksesta sanoisi.
”Puutteessa joutuu elämään sekin pääpelle, voi poloista”, Jace pudisteli päätään, piteli molemmin käsin kiinni pyyhkeestä, joka uhkasi valahtaa tämän vyötäisiltä lattianrajaan hetkenä minä hyvänsä. Mutta Alec ei katsellut Jacea, ei vähäpukeisena, katselisi enää koskaan. Sillä Alecilla oli parempaakin tekemistä etenkin Magnuksen vapaailtoina milloin velho vailla vaatteita mukaanluettuna, milloin housut jalassa. Alec tarkkaili olohuoneen ovea silmä kovana, odotti hetkeä, joka olisi koittanut ennemmin tai myöhemmin kai joka tapauksessa. ”Vaan minkäs teet, kun kerran kiikuttelee kyseenalaisia pahvipaketteja pitkin Brooklynin postilaatikoita.”
”Pahvipaketeista puheenollen”, Maryse mutisi, kopisteli koroillaan peremmälle olohuoneen ovesta, työnsi palmikkonsa sisään takinkauluksesta huulet kapeaksi viivaksi puristuneena, ”sille, joka tämän”, Maryse pudotti kerälle käräistyn kukkapuketin Alecin jalkoväliin, ”ei kunnian Inkvisiittori laula. Minähän olen sanonut sille liuhulettisella haltiaherralla, ettei enää kosiskeli minun pikkutyttöäni – ”
”Tuo puketti taisi tosin tipahtaa pikkupoikasi sulhassedältä”, Jace huomautti, hapuili vaivihkaa ovenkahvaa. Pikkuveikkaa kun odottivat kiireelliset bisnekset karhupumppukimpassa.
Alec repi auki rusetin, kaiveli kimpun kukkia käärepaperista, tusinan punaisia ruusuja, lupauksen ikuisesta rakkaudesta. Alec ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa, käänsi ylösalaisin kortin vaaleanpuanisen, sydämenmuotoisen. ”Hanikultsipuppelille, t. Magnus”, Alec kuiskasi, hymyili varovaisesti katsoi Jacea, joka parhaansa mukaan pidätteli naurua.
”Ehkä sinä et olekaan sille pelkkä pano”, sanoi Jace, jonka pokerinaama sanoi sopimuksensa irti, suupieli nyki.
”Mutta Alec”, Maryse henkäisi, lysähti lepolasseen siniset silmät suurina, kuin haalistunina, hiukset ennen aikojaan haarmaantuneina, ”ethän sinä miehen kanssa seurustelisi – vai seurustelisitko?”
Alec veti syvään henkeä, hengitti ruusuntuoksua, joka maistui Magnuksen huulilta, huulipunalta. ”Itseasiassa seurustelen.”
”Magnuksen – Magnus Banen?” sanat putoilivat Marysen huulilta, särkyivät lattiaan. Maryse kiersi käsivartensa ympärilleen, esitti surkeaa. ”Sehän on sinulle aivan liian vanhakin – ”
”Ei seitsemänsataa vuotta plus rapiat päälle ole ikäero eikä mikään”, Jace sanoi, sulki oven jäljessään livahtaessaan pimeään käytävään.
Ja ruusunpiikki pisti Alecia kuin värttinä konsanaan, vaan Alec tiesi satuprinssinsä olevan jo matkalla sinisilmäpoikaansa pelastamaan.
