Title: Erilainen rakkaus
Author: Death Eater
Beta: Romione
Pairing: Cato/Clove
Rating: K11
Fandom: Nälkäpeli
Genre: Drama, romance
Disclaimer: Suzanne Collins omistaa hahmot ja Nälkäpelin, en saa tästä rahaa. Biisin sanat Fergien.
A/N: Joo, tiedän. Kirjoitin jo eilen yhden Clato-os:n, mutta siitähän ei tule loppua, ja oli pakko kirjoittaa tämäkin... Yksi lempiparituksistani, oikeastaan ihan lempiparitus yksinään tällä hetkellä, mutta yritin olla fluffyilematta liikaa, koska Clato ja fluff eivät minun mielestäni sovi toisillensa n__n tämän os:n ns. "tokassa osassa" (no kyllä te tajuatte, tossa on toi hyvät ja huonot päivät
) on kyllä sitten se
vähän lempeämpi Clove ;-) Sanat Fergien kappaleesta
Big Girls Don’t Cry, koska juuri nuo sanat sopivat jotenkin tuonne loppuun... No jaa, enpä enää sepittele tässä mitään, lukekaapas ja kommentoikaa ehdottomasti, rakastan lukea kommenttejanne öwö Ai niin, ja kiitos Romionelle betailusta c:
ps. sori mut yritin keksiä nimeä melkeen tunnin ja lopulta en keksinyt parempaa, joten päädyin tohon
Erilainen rakkausKotona minulla oli usein huonoja päiviä...Kolme veistä lentää suorassa kaaressa kohti puunrunkoa, johon ne uppoavat ja jäävät kiinni. Minä huokaisen ja käyn istumaan maahan, enkä edes viitsi mennä irrottamaan veitsiä puusta. Nypin maassa olevia, kitukasvuisia kasveja juurineen irti ja käännän päätä kuullessani askelia takaani. Cato kävelee lähes laiskanoloisesti minua kohti ja hymyilee vinosti tietäen, että näyttää silloin hyvältä. Minä tuhahdan ja käännän katseeni takaisin puuhun, kun Cato seisahtuu viereeni sen näköisenä, että odottaa minulta jotakin selitystä. En tiedä, mitä minun pitäisi selittää, joten nipistän suuni kiinni ja tutkin muka hyvinkin kiinnostuneena kädessäni olevaa, pientä lehteä. En edes tiedä mikä se on.
”Tulitko harjoittelemaan?” Cato kysyy hieman omituisen kuuloisena, ja minä käännän päätäni vasemmalle ja ylös niin, että näen taas hänen kasvonsa. Hän vain kohottaa kulmiaan kysyvästi.
”En. Suutuin äidilleni ja ajattelin, että ehkä minun kannattaa mieluummin purkaa raivoni tuohon puuhun kuin häneen”, sanon ja nyökkään kohti puuta, josta veitset yhä törröttävät. Hetken mielijohteesta nousen ylös, marssin muutaman metrin puulle ja kiskon veitset irti. Catosta tuntuu olevan hauskaa, kun minä en melkein saa viimeistä veistä irti, mutta minä vain tuhahdan. Viimein pistän kaksi veistä vyöhöni, mutta yhden pidän kädessäni ihan vain siltä varalta, että Cato käy ärsyttämään minua liikaa.
Cato katsoo minua hiljaisena, aivan kuin muka pelkäisi, että minä puukotan hänet. Oikeasti hän miettii varmasti jotain ihan muuta, kuten sitä, että voi kunpa olisi jo elonkorjuu. Minäkin odotan tietysti sitä, sillä kaikki se harjoittelu on ollut vaivannäköä vain Nälkäpeliä varten. Silti minä tiedän, että jos minä ja Cato menemme sinne yhdessä, emme voi mitenkään loppuun asti pysyä yhdessä. Se saa huuleni mutristumaan, ja Cato naurahtaa ilmeelleni. Minä kurtistan kulmiani, ja se näyttää varmasti entistäkin huvittavammalta.
”Älä ole noin totisen näköinen”, Cato toteaa ja lampsii eteeni, kohottaen leukaani itseään kohti. Minä en voi kiistää sitä tosiasiaa, että meidän pituuseromme on valtava. Minun päälakeni on suunnilleen jossain hänen olkapäänsä tienoilla, ja se on hieman ärsyttävää. Onneksi Cato on jo oppinut, että minä vihaan, kun hän huomauttelee pituudestani. Tänään en nimittäin ole parhaalla tuulella juuri pienen raivonpuuskani takia, ja veitsi on vielä tiukassa puristuksessa oikean nyrkkini sisällä.
”No anteeksi”, sanon ja hymyilen rumasti. Cato kumartuu minua kohti, mutta työnnän hänen kasvojaan kauemmas.
”Sori, en ole tuollaisella tuulella juuri nyt”, ilmoitan, ja Cato vain pyöräyttää silmiään. Vaikka minä olen vahva ja hyvässä kunnossa harjoittelun vuoksi, Cato on kuitenkin minua isompi ja paljon vahvempi, joten en yleensä mahda hänelle mitään. Cato siis pystyy helposti pitämään minusta kiinni samalla kun yrittää suudella minua, eikä minulla periaatteessa mitään sitä vastaan ole.
Minä työnnän Caton vartaloa hieman kauemmas ja alan kävellä eteenpäin, eikä se onnistuisi jos Cato itse ei tekisi mitään. Nyt hän kävelee takaperin ja pitää minusta yhä kiinni, törmää pian puuhun ja jää seisomaan sitä vasten. Hän tuijottaa minua hiljaisena, ja minä taas kohotan oikeaa kättäni ja heiluttelen veistä Caton silmien edessä.
”Onko sinulla asetta?” minä kysyn häneltä.
Cato kohauttaa olkiaan vähättelevästi. ”Ei”, hän sanoo kuitenkin lopulta, ja minä virnistän.
”Älä sitten ärsytä minua, koska minulla on veitsi”, huomautan, aivan kuin Cato ei olisi vieläkään tajunnut veistäni. ”Tai oikeastaan kolmekin.”
”Joo, ja sinä olet niin pieni, ettet edes kirveen kanssa mahtaisi minulle mitään”, Cato sanoo ja odottamatta vastaustani vetäisee minut suudelmaan. Minä seison varpaillani ja Cato on hieman kumartunut, ja siltikin minun on taitettava niskaani suudellakseni häntä. Enkä edes vastaa suudelmaan. Huokaisen, kohotan hieman kättäni ja isken veitsen puuhun lähelle Caton kaulaa.
Sanopa vielä kerran pieneksi, niin osun varmasti. ...mutta ei se tarkoita, ettei hyviäkin olisi ollutMinä istun selkä suurta kiveä vasten ja katson taivaalle, aurinko paistaa puiden latvojen läpi minun silmiini. Minä pidän siitä paikasta, sillä sellaisia ei ole paljon Vyöhykkeellä 2. Sellaisia, missä saa olla täysin rauhassa silti poistumatta rajojen ulkopuolelle. Se on yksi sellainen, ja olen siellä usein yksin vain istumassa tai sitten harjoittelemassa. Se on ehkä yksi syy, miksei muita usein näy – he kaikkoavat usein viimeistään silloin, kun näkevät minut siellä heilumassa veisten tai keihäiden kanssa. Useimmiten minä käytän veistä, mutta muutkin menevät. En minä silti niillä ihmisiä tapa. En ainakaan vielä, ei siihenkään enää kovin kauaa ole.
Niin, olen yleensä siinä paikassa yksin. Ja joskus en niin kovin yksin, sillä Cato tietää löytävänsä minut sieltä. Kun olen vihainen, yritän yleensä häätää hänet, mutta hän ei lähde ja joskus saa minut paremmalle tuulellekin – ilman, että edes yrittää sitä. Mutta nyt minä olen oikein hyväntuulinen, ja Cato voi saada minut joko vielä paremmalle tai sitten huonommalle tuulelle.
Saapuessaan Cato ei sano mitään, hän vain liukuu istumaan viereeni ja on hiljaa. Kun hän ottaa kiinni kädestäni, en estä sitä, vaan puristan hänen sormiaan hieman kovempaa. Se hetki tuntuu sellaiselta, mitä en Caton kanssa koskaan olisi uskonut kokevani. Me harjoittelimme yhdessä Nälkäpeliä varten, mutta siellä oli muitakin. Me vitsailimme toistemme kanssa, tappelimme leikillämme, ja minä tunsin itseni välillä kamalan poikamaiseksi hänen seurassaan. En ole oikeastaan koskaan ollut niin kuin muut tytöt; en tykkää pukeutua kauniisiin mekkoihin tai meikata tai tehdä oikeastaan mitään muutakaan tyttöjen juttuja.
Ja sitten me istumme siinä Caton kanssa käsikkäin ja toisiamme lähellä, niin kuin usein ennenkin. Se vain tuntuu oikealta, joten silloin meillä on siihen oikeus. Vaikka miksipä ei olisi? Minä olen tyttö ja hän on poika, me pidämme toisistamme ja viihdymme toistemme seurassa. Eikä kumpikaan meistä ole kovin ujo esimerkiksi sanomaan tunteistaan. Mutta emme me silti niistä koskaan puhu, ei Cato koskaan kuiski minun korvaani, kuinka paljon hän rakastaa minua ja kuinka kaunis olen ja kuinka olisikaan kamalaa koskaan erota minusta. Välillä hän sanoo jotain sinne päin ja saa minut tuntemaan itseni onnelliseksi, eikä siihen muuta tarvita. Sitä paitsi me tiedämme, ettemme voi olla yhdessä ikuisesti. Voisimme, jos ei olisi Nälkäpeliä.
”Katso, neliapila”, Cato sanoo ja nyppäisee maasta pienen kasvin. Minä en edes huomannut sitä, mutta enpä yrittänytkään etsiä. Cato pyörittelee apilaa varresta sormiensa välissä. ”Se tuo onnea, tiesitkös sitä? Eipä sillä, että uskoisin siihen. Pelkkä normaali apila vain.”
”En minäkään usko”, totean ja katselen Caton sormia ja apilaa.
”Leikitään, että se tuo onnea”, Cato sanoo ja virnistää. Hän kääntyy hieman ylettääkseen laittamaan neliapilan minun paitani rintataskuun. ”Noin. Nyt sinä olet todella onnekas.”
”Voi kiitos”, minä sanon kiitollisena, ja ääneni tihkuu sarkasmia.
Cato naurahtaa ja kaappaa minut kainaloonsa. ”Sinä olet kyllä onnekas ilman tuota apilaakin”, hän mumisee hiuksiini painaessaan samalla jonnekin sinne suukkoja. Minä kestän sen vain siksi, että pidän hänestä niin paljon, eikä se ihan niin kamalaa ole. Minä en vain pidä inhottavan siirappisista sanoista tai liiallisista pusuista.
”Miten niin?” minä kysyn.
”No kun sinulla on minut”, Cato sanoo, ja minun on pakko naurahtaa. Siinä on taas yksi syy, miksi minä pidän hänestä. Joku toinen poika voisi sanoa olevansa onnekas, kun hänellä on minut, mutta Catopa sanookin minun olevan onnekas, kun minulla on hänet. Se tekee juuri yhdestä ääliömäisen sokerisesta jutusta siedettävän. Ja Catosta hieman itserakkaamman, mutta vain hyvällä tavalla. Hän katsoo minua odottavasti, ja minä hymähdän.
”Hyvä on”, minä sanon, käännän päätäni ja painan hänen huulilleen kevyen suudelman. Catolle ei koskaan riitä mikään sellainen, ja hän liikuttaa huuliaan vaativasti omiani vasten. Ja minä tiedän olevani iloinen siitä, niin kuin melkein kaikista muistakin suudelmista, jotka Cato antaa minulle. Niinpä minä kiedon käteni hänen niskaansa ja kiskon hänet päälleni, kun käyn makaamaan apiloiden ja muiden paljaita käsivarsia kutittelevien kasvien joukkoon.
I’ll be your best friend
And you’ll be my valentine
Yes you can hold my hand if you want to
‘Cause I wanna hold yours too
We’ll be playmates and lovers
And share our secret worlds