Author: Beatrix Bones
Genre: Angst, deathfic, slash
Paring: Draco/Blaise
Rating: K11
Challenges: 12+ virkettä VII, FF10 III, Genrehaaste vol. 2, One True Something 20, Random10
Disclaimer: Kaikki tunnistettava kuuluu J.K. Rowlingille, loppu on minun käsialaani.
Warnings: Rivien välistä luettuna itsemurhan suunnittelua.
Summary: Mutta nyt ei ollut enää mitään, aivan kuin sana menetys olisi uurrettu hänen sydämeensä ainiaaksi, ei lähtisi sieltä koskaan pois.A/N: Kuten sanottua, osallistuu moneen haasteeseen ja yritin tällä saada pois tätä pientä HP-puolelle tullutta kirjoitusblokkia, en vain ole pitkään aikaan saanut tästä fandomista mitään kunnollista aikaiseksi. Toivottavasti asia korjaantuu tällä ficillä!
Menetyksen sirpaleet
Dracon menettämisen saattoi verrata siihen, kun pieni lapsi kadotti rakkaimman hattunsa ja itki vain sen perään. Pienet kädet leikkaamattomine kynsineen yrittivät sitä etsiä, mutta eivät koskaan enää löytäneet. Synkkyys valtasi pienen mielen yhtä nopeasti kuin kylmä pakkanen jäyti oman talonsa ulkopuolelle jäänyttä tummaa velhopoikaa, joka turhaan odotti rakastaan. Suklaanruskeat silmät heijastuivat takaisin tummista ikkunanlaseista, kun tämä tahtomattaan vilkuili kotitalonsa ikkunoista sisälle, nähden äitinsä istuvan lämpimän takkatulen ääressä.
Luullessaan nähneensä rakkaansa Blaisen huulille muotoutui ohut hymy, joka kuoriutui pian pois pojan huomatessa, että se oli vain harhaa. Dracon löytyminen oli yhtä epätodennäköistä kuin kevätpäivälle ominaisen lämmön iskeminen keskellä kylmintä tammikuuta. Menetys oli suuri, eikä tumma luihuispoika ollut koskaan ehtinyt sanoa vaalealle ystävälleen niitä kolmea tärkeää sanaa. Hänen sisimpänsä kumisi tyhjyyttään, kun sen sisältö oli sirpaloitu ja revitty pois hänen luotaan.
Jäätynyt kalla polun pielessä, sen vaaleus toi pojan mieleen vaaleat hiukset, joita oli aina rakastanut, jotka saivat kantajansa näyttämään maailman komeimmalta. Mutta nyt ei ollut enää mitään, aivan kuin sana
menetys olisi uurrettu hänen sydämeensä ainiaaksi, ei lähtisi sieltä koskaan pois.
Se pieni järjen ääni muistutti hänelle, että Draco oli nyt paremmassa paikassa, makaisi omalla hopeanhohtoisella pilvenreunallaan ja vastahakoisuudestaan huolimatta Blaisen täytyisi hyväksyä asia. Sudenkorennon tavoin Draco liitelisi ympäri taivasta, lähettäisi parhaalle ystävälleen lentosuukkoja.
Ainut mikä Blaisea kadutti, oli se pieni valkoinen valhe, jonka hän oli joskus huuliltaan lipsauttanut, rakastuminen ei ollut silloin ollut hänen taiteenlajinsa. Mutta nyt kaipaus, tunteena niin hirmuinen, tuntui repivän hänen rintansa rikki. Tuska oli niin suuri, ettei hän uskonut koskaan kykenevänsä toipumaan menetyksestään.
Aivan kuin koko maailma olisi kääntynyt päälaelleen, aivan kuin missään ei olisi enää mitään järkeä. Se oli vain ajatus, mutta silti riittävän iso saamaan luihuispojan pohtimaan olemassaoloaan, oliko siinä enää mitään järkeä, kun hänen toinen puoliskonsa oli poissa eikä tulisi enää koskaan takaisin. Kamalimmat uhkakuvat täyttivät hänen päänsä, saivat hänet painamaan kätensä ohimoilleen, rukoilemaan niitä loppumaan.
Tuskan ja kaipauksen polku ei koskaan loppuisi, se jatkuisi ikuisesti ja raastaisi päivä päivältä enemmän ja enemmän. Lopulta siitä tulisi aivan kuin jäätikkö, jonka jyrkänteellä liukastelisi päivästä päivään, yrittäen estää itseään putoamasta pohjattomaan kuiluun.
Mutta halusiko hän jatkaa elämää, joka tuntui yhtä liukkaalta hänen käsissään kuin palanen huulirasvaa?
Taivaankansi näytti niin vaalealta, niin kutsuvalta, niin turvalliselta, ja sieltä hän löytäisi toisen puoliskonsa. He istuisivat yhdessä sillä hopeisella pilvenreunalla ja katsoisivat, kun posteljooni veisi monta surunvalittelukirjettä surunmurtamalle äidille.
Ei sirpaleisessa elämässä ollut mitään mieltä, ei ilman sielun toista puoliskoa.
