/ Alaotsikko: Eriskummallinen pikku teksti
Kirjoittaja:Minä Itse
Ikäraja :S
Paritus: Oppilas ja opettaja
Genre: Jotain fantasiaa normaali maailmassa
Yhteenveto ja Kommentit ; Tarina jossa ollaan aluksi menneessä ja lopuksi tässä hetkessä. Tarina kuinka maailman oikein näkeminen voi olla kaunista. Ei lainkaan kamalaa.
Varoituksena kuitenkin sanottakoon että eräässä hetkessä havaitsemme sanan humaltunut mutta huomaamme silti että kyse ei ole viinistä.
Kultaa ja hopeaa. Timantteja. Rubiineja ja safiireja. Meistä tihkuu ulos näitä lopussa. Kyyneleitä, vuodettua verta. Pohjatonta surua ja rakkautta. Ei romumetallia. Ei arvottomia kiven palasia. Ei. Me tihkumme lopussa arvokkaita metalleja ja upeita jalokiviä. Me hehkumme niitä elämämme ja lopussa se kaikki on jaettu takaisin maailmalle, sille jolle ne kuuluvatkin. Me vain vangitsemme ne hetkeksi itseemme ja palautamme ne kuka puhtaampana, kuka hiukan likaisempana. Luonto puhdistaa timanttinsa. Ei sen väliä. Me saamme kaikki niitä. Me koostumme arvokkaista asioista. Enkä puhu nyt elämästämme, vaan sielustamme, ajatuksistamme. En teoista tai tekojen tekemättömyydestä. Ei. Vaan siitä mikä tekee meistä keitä olemme. Sielu, ajatukset. Teoilla ei ole väliä jos kadut pahaa ja nautit hyvästä. Etkä silti kadu tekojasi. Ymmärrätkö? Vain sillä on merkitystä mitä tunnemme. Jos tekosi ovat oikeutettuja ja puhtaiden tunteiden tuotteita voit olla ikuisesti huoleton.
Tule
Värien ympäröimä sali. Tuhansien sielujen hehku.
”Näetkö heidät ystäväni?”
”Näen.”
”Näetkö heidän sielunsa?”
”En”
Hymähdys. Sellainen joka paljastaa yllätyksettömän lauseeni olleen odotettavissa.
”Arvasin. Siksi olemme täällä.”
Kulkua portaikossa kohti tanssilattiaa. Kuin leijueni ihmisten tuoksuissa. Musiikki saattelee keveitä askeleita. Satoja tanssioita lentää suuren tanssilattian halki kevyesti kuin linnut. Kevyinä kuin höyhenet rikkoutuneesta tyynystä. Satoja värejä loistaa naisten puvuissa. Kultaa ja hopeaa kauloillaan. Timantteja sormillaan. Loisto häikäisee silmiä. Mutta enemmän tieto auroista. Tieto sielujen hehkusta. Seisahdumme tanssilattian reunalle. Hän etsii katseellaan tarjoilijaa. On aika ottaa viiniä.
”.. Ja siksi varmaan ymmärrät miksi toin sinut tänne. Ymmärräthän?”
”Ymmärrän.”
Juomme lisää ja koetan nähdä aurat. Silti näen vain tämän väriloiston jonka tämä maailma tarjoaa.
Mainitsen siitä.
”Typerys!”
Sävähdän naista. Peräännyn askeleen taaksepäin naisen tummien silmien edessä.
”Ah, typerys... Ystäväni.”
Naisen kasvoille nousee hymy.
”Yrität nähdä tästä maailmasta ulos. Siksi et näe. Katso tätä maailmaa syvälle silmiin. Silloin näet.”
Nostan lasin huulilleni ja maistan väkevää viiniä. Hedelmäistä.
Katson paria joka lentää tanssilattialla, höyhenkeveästi. Kuin unen hentojen pilvien pinnalla. Koetan nähdä, mutta tunnen viinin juoksevan veressäni. Koetan virtauttaa sen ulos itsestäni, kuin voimaksi näkemiselle. Vain värejä jotka näin jo tullessamme. Vain ne aukeavat silmilleni.
Mies kumartaa edessäni ja ojentaa kättään. Pyytää tanssiin. Katsahdan opettajaani joka nyökkää hyväksyvästi. Ojennan arastelevan, hiukan jo humaltuneen käteni miehelle ja kuljemme keskemmälle tanssilattialla. Hän nyökkää ja asettaa kätensä uumalleni ja vie minua tanssin pyörteisiin. Katson miehen sinisen harmaita silmiä ja yritän ymmärtää mitä niiden taakse voisi kätkeytyä. Yllättäin tunnen miehen tuoksun. Ei partavettä vaan hänen oman tuoksunsa. Viettelevä, lihanhaluja herättävä, turvallinen, silti jotenkin.. Vieras. Näen kipinät miehen silmien takana tämän vilkaistessaan toisaalle. Katson ympärilleni tanssiessani miehen käsivarsilla. Näen heidät. Timanttiparin. He hohtavat ja kimaltelevat. Sitten heitä näkyy useampia. Toisilla kultaa ja hopeaa, toisilla rubiineja, safiireja. Kaikki hohtavat ulospäin. Pysäyhdyn. Kiitän tanssista ja pahoittelen pikaista poistumistani takaisin opettajani luokse. Selitän voivani pahoin.
”Näen timantit, kullan ja hopean, rubiinit safiirit, kaikki joista puhuit.”
”Hyvä.”
Hän nyökkää ja tarttuu minua kädestäni. Kuljemme portaikossa, kohti ulko-ovea. Vaistoan maailman terävänä. Kauniina. Poistumme juhlista.
On myöhäinen ilta jo ja pimeä on laskeutunut mailleen. Silti näen hehkua siellä täällä missä ihmisiä on kulkenut. Näen heidän arvokkaan jälkensä siellä täällä. Se seuraa vain hiukan perässä. Kuin varjo. Himmenevä varjo auran hehkusta.
”Tule, jos näet”
Nainen katoaa silmistäni mutta näen hänen voimakkaan hehkunsa.Aura. Seuraan sen jälkeä juosten etten kadottaisi sitä. Juoksen halki kaupungin kohti vanhaa jokea ja metsää joka reunustaa kaupungin itäistä laitaa.
Pysähdymme joen pientareelle ja nainen katsoo minua kysyvästi. En tiedä mitä sanoa. Pitäisikö täällä olla muka jotain hämmästyttävää? En tiedä, katson hänen tummiin, yön helliin jalokivisilmiin.
”Näetkö kalat jotka uivat pinnan alla?”
”Näen.”
”Kutsu heitä pintaan.”
”Mitä?”
”Niin, kutsu aurallasi.”
”Miten?”
”Kuten kutsuit miehenkin luoksesi juhlissa”
”En kutsunut häntä.” Olen hämilläni. Jopa näreissäni. Mutta kätken sen. En käsitä tilannetta.
”Näin aurasi puhuvan hänen auralleen. Halusit sitä. Nyt, halua kala pintaan”
”Hyvä on..”
Yritän saada aurani leiskuman tahdollani, haluan kalan pintaan voidakseni syödä sen. Tunnen leiskuntani mutta en saa viestiä lähtemään. Vaihdan taktiikkaa. Haluan tavata kauneimman kalan ja ojentaa sille hetken elämästäni. Virtautan alkoholia ajatuksiini ja tunnen kuinka jotain tapahtuu. Pinta väräjää ja näen satoja pieniä kaloja ja monia isompia kaloja pinnalla hyppimässä. Tajuan mistä on kyse. Virtauksesta. Yhtenäisyydestä. Jakamisesta.
Nainen katselee minua pöytänsä ääreltä.
”Olet valmis nyt. Voit lähteä heti kun niin tunnet. Minä en voi, enkä halua tarjota sinulle enempää velkani on nyt kuitattu.”
Nyökkään ja pakkaan tavarani pieneen laukkuuni. Hyvästelen naisen ja kuljen maailman välkkeeseen. Siihen jonka viimeinkin näen.
Kultaa ja hopeaa. Silti kaikki vain värejä. Muuta jotain ja jäät muistoksi maailmaan. Tee oikein ja sinut muistetaan. Rakasta niin että sydämesi pakahtuu ja juokse susien kanssa. Niin minä sinulle ohjastan rakas oppilaani. Nyt tunnet tarinani siitä hetkestä kun synnyin. Nyt on sinun vuorosi astua ulos maailmaan ja nähdä se mikä se aidosti on. Älä kulje enää sumussa. Avaa silmäsi. Kukaan ei ole erilainen, silti jokaisella omat ajatuksensa ja tekonsa. Tunteensa. Jokainen voi nähdä elämän. Jos haluaa. Elämä on tärkeämpää kuin se loppu. Vaikka se saattaa olla kauniimpi kun näet kaiken tihkuvan. Elämän. Sielun. Muistot. Se on surullista, mutta äärimmäisen kaunista katsottavaa. Avaa silmäsi ystäväni.
