ansku, iso kiitos jälleen kommentistasi! Hyvä, että olin jotenkin onnistunut Dumbledoren kanssa, huomasin myös, että hänestä on hankala saada samanlainen kuin kirjoissa (toivottavasti tulen onnistumaan myös jatkossa, hänet tullaan nimittäin tässä fikissä vielä näkemään
) Joo, oikeassa olet, tuon kohdan olisin voinut kirjoittaa selkeämmin, ehkä korjailen sitä vielä. Olin ajatellut, että Jamesin luona ollaan, mutta Sirius on vain kylässä (ei kai ole vielä tässä vaiheessa karannut kotoa?)
Ales: Mukava kuulla, että pidit!
Niin kuin anskullekin vastasin, tuosta mainitsemastasi kohdasta olisi toisiaan voinut kertoa enemmän. Mutta kiitos paljon kivasta kommentistasi!
2. Luku
”Joka päivä maailma syntyy uudestaan sille, joka suhtautuu siihen oikealla tavalla” -James Russell Lowell”Kiitos paljon, nuorimies”, Annie sanoi pirteästi taksikuskille, joka nosteli hänen tavaroitaan kärryihin King’s Crossin asemalla. Muisto koulutarvikkeiden ostamisesta kohotti edelleen hymyn vanhan naisen huulille. Kauppiaat eivät olleet halunneet millään uskoa hänen olevan vakavissaan ja useampi oli pyytänyt hakemaan oikean Tylypahkaan lähtijän paikalle. Annie oli niin uppoutunut muistoonsa, ettei huomannut lainkaan taksinkuljettajan vilkuilevan alta kulmain hänen kissansa Earyn hypätessä matka-arkun päälle. Se istui kärryissä tottuneesti, kuin olisi aivan tavallista, että sitä työnneltäisiin ympäriinsä.
Annie oli nähnyt Tylypahkan pikajunan monta kertaa, hän oli nimittäin aina halunnut lähteä saattamaan sisaruksiaan niin kateelliseksi kuin se oli hänet tehnytkin, mutta olisi voinut vannoa junan näyttävän nyt punaisemmalta. Asema oli jo pullollaan väkeä, ihmiset juttelivat ja hyvästelivät, pöllöt huhuilivat ja veturi pölläytteli savua kaiken yläpuolelle. Annien teki mieli nauraa. Hän oli seisonut laiturilla niin monta kertaa ulkopuolisena, vailla oikeutta kuulua tähän maailmaan. Ja nyt hän oli vihdoin osa sitä, lopullisesti.
”Parempi myöhään kuin ei milloinkaan”, Annie totesi Earylle työntäessään kärrynsä junan viereen. Siinä seisoessaan Annie teki ikävän havainnon. Vaikka hän olikin hyvässä kunnossa ikäisekseen, ainakin jästien mittapuulla, hän ei tulisi saamaan matka-arkkuaan junaan itse.
”Annie!” kuului yllättäen hänen takaansa. Annie kääntyi ympäri ja näki Mary Podmoren harppovan itseään kohti.
”Hei, Mary.”
Annie ei tuntenut Marya kovinkaan hyvin, tämä oli ollut Tylypahkassa samaan aikaan Annien nuorimman sisaren kanssa. Vaikka Mary ja Annien pikkusisko Louise olivat olleet hyviä ystäviä, Annie ihmetteli, että Mary oli tunnistanut hänet.
”Ketä olet saattamassa?” Mary kysyi etsien katseellaan, turhaan, jotakuta, joka saattaisi olla Annien seurassa ja naurahti sitten omille, leikillisesti ilmaan heitetyille sanoilleen: ”Vai oletkos itse Tylypahkaan menossa?”
”En kai minä muuten tässä seisoisi.”
”Oppilas, sinäkö? Vuoden paras vitsi!”
”Vuotesi on näköjään ollut harvinaisen vitsitön.”
Mary kohtasi Annien katseen, joka ei ollut tippaakaan huvittunut. Naisen katse liukui hetkeksi matka-arkkuun, jonka päällä varsin selvästi komeili Annien nimi. Mary pudisti päätään. Hän katsoi tuttavaansa päästä varpaisiin; harmaita hiuksia, jotka olivat nutturalla niskassa ja iän uurtamia ryppyjä kasvoissa, hentoa, pienikokoista vanhusta, jolle matka-arkku oli selvästi aivan liian suuri, mutta ei voinut olla huomaamatta sinisissä, vanhuuden jo hieman haalistamissa silmissä paistavaa odotusta.
”Hitto, Annie, olet tosissasi!” Annie nyökkäsi pienesti hymyillen.
”No, tuota, minun poikani käy Tylypahkaa myös”, Mary takelteli yhä häkeltyneenä.
”Sturgis, eikö niin?” Annie varmisti. Hän muisti nimen, koska oli ihmetellyt leikatessaan syntymäilmoitusta talteen Päivän Profeetasta, että miksi lapselle oli haluttu antaa sellainen nimi.
Mary nyökkäsi selvästi hiukan imarreltuna, kun Annie oli tiennyt hänen poikansa nimen, vaikka ei ollutkaan poikaa tavannut.
”Sturgis, auta Annieta matkatavaroiden kanssa!” Mary komensi poikaa, joka näytti ilmestyneen äitinsä viereen kuin tyhjästä.
Hetken päästä Annie tajusi, että olisi ehkä ollut sittenkin helpompi taistella matka-arkun kanssa itse. Sturgis kyllä yritti parhaansa, mutta Annie ei voinut olla pyörittelemättä silmiään, kun matka-arkku tömähti kolmatta kertaa pojan jaloille. Eary oli hypännyt sen päältä pois äkäisesti naukaisten ja väläyttänyt Annielle syyttävän katseen ennen kuin katosi junaan.
”Voinko olla avuksi?” kuului ääni junasta ja vastausta odottamatta poika junan sisältä vetäisi arkun pois hiukan nolon näköisen Sturgisin käsistä.
Annie nousi junaan matka-arkkunsa perässä. Poika, joka oli nostanut Annien laukun junaan, ja jolla näytti olevan valvojaoppilas –merkki rinnassaan, kysyi: ”Mitä ainetta opetat? Pimeyden voimilta suojautumista? Professori?”
”Voi, en minä opeta! Olen täällä oppilaana kuten tekin!” Annie kiirehti sanomaan.
Olipa kohtelias nuori mies, Annie ajatteli, eikä kuullut pojan mutisevan kavereilleen kauempana käytävällä: ”Sekopää. Toivottavasti ei opeta ainakaan minua.”
Annie katseli hetken ympärilleen etsien katseellaan Earya. Kissaa ei näkynyt, mutta Annie ei ollut kovin huolissaan, se oli aina ennenkin löytänyt hänen luokseen viimeistään ruoka-aikaan.
Vanha nainen lähti kävelemään junan käytävää pitkin etsien tyhjää tai puolityhjää vaunuosastoa. Kaikki osastot näyttivät melko täysiltä, ainoassa vajaan näköisessä istuvat pojat katsoivat häntä niin murhaavasti, ettei hän viitsinyt edes avata vaunuosaston ovea.
Annie seisoi hetken hiukan avuttomana paikallaan. Kaksi tyttöä meni kiistellen hänen ohitseen.
”Oliko sinun kaikista maailman miespuolisista olennoista valittava juuri se poika?” Punatukkainen katsoi vain ystäväänsä ja oli vähällä törmätä Annieen. ”Anteeksi!” tyttö heitti nopeasti ja jatkoi sitten ystävälleen: ”Sirius Musta, Mary! Se idiootti jaksaa sinua korkeintaan kuukauden! Ja minua ei erityisesti kiinnosta sen nelikon seura!”
”Sinua ei siis vähääkään kiinnosta, mitä minä haluan, kunhan et vain joudu Jamesin lähelle!” Mary nälväisi takaisin. Annie hymyili kaihoisasti. Toisaalta hän olisi halunnut olla nuori jälleen, toisaalta taas hän oli onnellinen, ettei ollut.
Lopulta Annie löysi vaunuosasto, jossa istui neljä poikaa. Hän ei pysähtynyt katsomaan, huomasiko joku hänet, sillä ei viitsinyt kävellä enää pidemmälle junaan, vaan astui suoraan sisään.
”Voinko istua tänne?” Annie kysyi. Hän tiesi keskeyttäneensä keskustelun ja tulleensa väärään paikkaan, se loisti erityisesti kahden mustahiuksisen pojan kasvoilta.
”Siitä vaan”, sanoi lopulta ikkunan luona istuva poika, jolla oli pehmeänruskeat hiukset, ja joka Anniesta näytti riutuneelta kuin olisi vasta parantanut jostakin sairaudesta. Pojan rinnassa komeili samanlainen valvojaoppilaan merkki kuin sillä pojalla, joka oli nostanut Annien tavarat junaan.
Annie istui aivan vaunuosaston oven viereen, kauas pojista, sillä häntä hävetti hiukan keskeyttää heidän keskustelunsa ja hän halusi häiritä heitä mahdollisimman vähän. Annie kaivoi esiin sukkapuikot ja pian vaunuosastoon laskeutuneessa hiljaisuudessa kuului iloinen puikkojen kilinä Annien jatkaessa jo kotona aloittamaansa vihreää sukkaa.
”Sinä olet siis pimeydenvoimilta suojautumisen uusi opettaja?” sama poika, joka oli vastannut Annien kysymykseen aiemmin, kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”En”, Annie vastasi nostamatta katsettaan sukanalusta, ”olen oppilas.” Sivusilmällä hän näki poikien vaihtavan merkitsevän katseen.
”Dumbledore on kyllä ennenkin tehnyt persoonallisia valintoja.”
”Joo, mutta ajattele vähän, opettaja, joka ei tiedä tulleensa opettamaan!”
Annie huokaisi ja kaivoi taskujaan. ”Siinä. Arvelin, että tarvitsen tätä vielä.”
Pojat lukivat päät yhdessä Dumbledoren Annielle lähettämää kirjettä.
”Ai vähän myöhässä!” toinen mustahiuksista pojista tokaisi vilkaistuaan Annieen, kohautti sitten harteitaan ja esittäytyi: ”Sirius Musta.”
”James Potter.”
”Remus Lupin.”
”Peter Piskuilian.”
Annie nyökkäsi jokaisen nimen kohdalla ja keskittyi painamaan ne mieleensä. Toinen tummahiuksista, James, joutui rykäisemään ennen kuin Annie tajusi esitellä myös itsensä. Sama poika seurasi myös silmä kovana Annien puikkojen liikettä, ja tokaisi lopulta: ”Meillä äiti tekee tuon aina taian avulla.”
Annien nyökkäsi. ”Niin varmaan tekee. Mutta minä pidän enemmän tästä tavasta.”
Vanha nainen paino päänsä selkänojaa vasten, junan tasainen liike oli varsin unettavaa. Ennen nukahtamistaan Annie käski poikien herättää hänet perillä, ja kuuli heidän vaihtavan muutaman sanan Annien tuvasta.
”Nukahti kuin pieni lapsi”, Annie kuuli jonkun pojista sanovan unensa läpi ja hymyili pienesti. Lapsi hän taisi tänään ollakin, siitä ei päässyt yli eikä ympäri.
