Atrosanguineus (K-11, Regulus, general, darkfic (AU))

[Triks]

Title: Atrosanguineus
Author: Eveliina (ex-Morgana)
Beta: myöhemmissä osissa Beelsebutt
Genre: darkfic, angst, (AU)
Rating: K-11/PG-11
Pairing: -
Warnings: Ficissä esiintyy mahdollisesti useita henkilöhahmojen kuolemia ja vastaavaa.

A/N: Iski äkillinen inspiraatio tuossa aiemmin illalla, halusin taas pitkästä aikaa kirjoittaa Reguluksesta ja itse asiassa olen tähän kohtuullisen tyytyväinen. Ficin tarkoituksena on kuvata Reguluksen näkemyksiä hänen elämässään ajankohtaisiin asioihin ja henkilöihin. Ficin nimi tarkoittaa käsittääkseni tummanpunaista ja sen tarkoitus saattaa selvetä myöhemmin ficissä. Nimellä ei kuitenkaan ole keskeistä osaa ficissä.

***

Regulus Musta oli tiennyt alusta asti, ettei hän ollut paha ihminen.

Ne muutamat ohitsekiitäneet vuodet olivat painostaneet häntä tekemään ratkaisuja, joihin hän ei toisenlaisessa tilanteessa olisi koskaan päätynyt. Katua ei saa, hän muistutti itselleen aika ajoin. Jo polvenkorkuisena hänelle ja Sirius-veljelle oli opetettu, että sääli on sairautta ja katumus vain katkeroittaa. Regulus oli uskonut, Sirius tapansa mukaan ei. Silloin nuorempi veljeksistä vielä uskoi, että Sirius oli houkka ja houkat joutuivat kadotukseen. Hän ei tiennyt, missä Sirius oli nykyään tai mitä hän teki. Totta puhuen hän ei ollut kuullut Siriuksesta sanaakaan sen jälkeen, kun tämä oli lähtenyt ovet paukkuen Kalmanhanaukiolta. Walburga Musta oli tehnyt esikoispojastaan tabun, Siriuksen nimeä ei mainittu enää sen katon alla.

Siriuksen lähdön jälkeen Kalmanhanaukion kapeat ja tunkkaiset käytävät olivat tuntuneet Reguluksesta entistä ahtaammilta. Lapsena hän oli salaa ihaillut veljeään, ja ihaili edelleen. Siriuksella oli paljon sellaista, sellaisia kykyjä ja lahjoja, joilla Regulusta ei oltu koskaan siunattu. Vanhempi poika oli luonnonlahjakkuus lähes kaikessa, mihin ryhtyi. Hän oli avoin ja elämännälkäinen, upea ystävä ja lujatahtoinen ihminen, taiteilijasielu. Sirius oli yhtä tajunnanvirtaa, Regulus oli aina ollut se realisti.

Nyt, istuessaan Vuotavan Noidankattilan nurkkapöydässä hartiat lysyssä ja samettiviitan huppu visusti kasvojen peittona hän ajatteli, ettei halunnutkaan tätä. Eihän hän ollut koskaan halunnutkaan, niin, olla kuolonsyöjä. Politiikka ei kiinnostanut häntä. Ehkä häntä tituleerattiin pelkuriksi, mutta hän ei halunnut sekaantua asioihin, joihin ei edes toivonut muutosta. Miksi hän olisikaan toivonut? Ei Regulus tai muutkaan kuolonsyöjiksi itseään kutsuvat olleet hätää kärsimässä. Kaikki puhdasverisiä, lähes jalosukuisia velhoja ja noitia vanhoista, rikkaista suvuista. Kaikilla taattu asema velhoyhteiskunnassa. Useimmat olivat päättäneet Tylypahkan noitien ja velhojen koulun huippuarvosanoin, kuten Reguluskin. Eihän kenelläkään heistä ollut huolta huomisesta.

Sitten tuli pimeyden lordi, kuten hän vaati kuolonsyöjien nimittävän itseään. Lordi janosi enemmän, puhdasverisyyden nykyinen asema ei riittänyt hänelle. Hänelle, joka uskotteli olevansa itse Salazar Luihuisen perillinen. Useimmat kuolonsyöjistä, ne tyhmimmät, kuten Regulus ajatteli, uskoivat kaiken sen roskan, jota lordi heille syötti. He tuntuivat palvovan häntä, kumartavan hänelle ja suutelevan maata hänen jalkojensa alla. Reguluksesta sellainen oli vastenmielistä. Vaikka hän tiesi itsekin, ettei ollut oman tiensä kulkija eikä oman onnensa seppä, sen hän tiesi myös, ettei aikoisi kumartaa tätä miestä.

Ja sinne hän oli taas menossa, kumartamaan lordia. Kuuntelemaan toinen toistaan pitkästyttävämpiä puheita siitä, kuinka puhdasverisyys saavuttaisi heidän avullaan entisen, arvoisensa aseman. Kilistämään kristallipikareita suuren asian ja lordin kunniaksi. Regulus ei tahtonut sitä. Hemmoteltu poika varakkaasta perheestä, miksi hän tahtoisikaan alistua jonkun toisen määräysvallan alle? Houkkia he olivat kaikki, varsinaisia idiootteja. Niin kuolonsyöjät, kuin vastapuolikin. Sen verran hän oli onkinut tietoonsa, että Sirius opiskeli paraikaa auroriksi. Reguluksen täytyi tunnustaa, että hän oli jokseenkin pettynyt veljeensä. Hän ei saattanut ymmärtää, että hänen raudanluja veljensäkin vastaanottaisi saman kohtalon. Osallistua nyt sotaan, jossa ei ollut mitään voitettavissa.

Ainoastaan hävittävissä.

Kello kävi yhdeksää, Regulus siemaili kolmatta tuoppia kermakaljaa. Eihän se mitään vahvaa ainetta ollut, mutta tarpeeksi vahvaa turruttamaan hänen aistejaan sen verran, ettei kuolonsyöjien mukana lordille kumartaminen tuntuisi yhtä nöyryyttävältä. Hän odotti noutajaansa saapuvaksi. Eräs kuolonsyöjistä, muuan Evan Rosier oli lupautunut noutamaan hänet tilaisuuteen. Kuolonsyöjät puhuivat tapaamisistaan juhlalliseen sävyyn, mutta Regulukselle ne merkitsivät vain muodollista viinilasillista huonossa seurassa, naurettavaa puhdasverisyyskukkoilua ja korvien läpi soljuvia puheita. Ja hän vihasi joka hetkeä.

Rosier tuli. Nyökättyään toisilleen tervehdykseksi miehet raahustivat vaitonaisina pimenevään iltaan. Rosier sytytti savukkeen tottunein sormin, Regulus kietoi viittaansa tiukemmin ympärilleen. Syysviima piiskasi armottomana heidän kasvojaan. He kävelivät pitkän matkan jästi-Lontoon yössä, päätyen lopulta vanhalle, lahoavalle varastorakennukselle. Regulus olisi nauranut, mikäli se olisi ollut soveliasta. Surkean oloinen hökkeli kuvasti hänen mielestään täydellisesti heidän asiaansa, ja kuolonsyöjien joukkoa. Täysin rappiolla. Käsiin hajoamassa. Rosier polki maassa sammuksiin jo viidennen savukkeensa ja viittasi Regulusta peremmälle. Hän kumartui matalasta oviaukosta sisään, näky oli lohduton. Kourallinen mustakaapuisia miehiä ja naisia vitivalkoiset naamiot kasvoillaan taikakeinoin luodun tulen ympärillä. Lordia itseään ei näkynyt. Liekkien luomat varjot saivat ahtaan tilan ja sen hahmot näyttämään entistä synkemmiltä. Vaikkei heitä näennäisesti tunnistanutkaan, Regulus tunsi monien piirteet. Hänen Bella-serkkunsa oli se, jonka mustat hiukset valuivat esiin hupun alta ja jonka kynnet oli lakattu kirkuvanpunaisiksi. Cissa-serkku taas se pieni nainen, joka nojasi seinään katse lattiaan luotuna.

Oliko rakennuksessa edes lattiaa? Reguluksesta tuntui, että he seisoivat hiekkapohjalla ja häntä kuvotti. Vastentahtoisesti hän asetti naamion kasvoilleen ja seurasi Rosieria kuolonsyöjien keskuuteen.

Lucius Malfoy aloitti puhumisen, kuten yleensä, mikäli lordi itse ei ollut paikalla. Regulus ei tuntenut Malfoyta henkilökohtaisesti, hän tiesi vain sen verran, että mies oli hänen serkkunsa kihlattu ja tuleva aviomies. Regulusta huvitti tilanne, Malfoy ja Narcissa eivät sopineet toisilleen, eivät sitten lainkaan. Hän ei tiennyt, kumpaa olisi säälinyt enemmän, mikäli sääliminen olisi ollut sallittua.

"Kuten te kaikki tiedätte varsin hyvin", Malfoy aloitti jäätävään sävyynsä. "Eikä minun tarvitse toivoakseni toistaa, miksi olemme kokoontuneet tänne. Lordi itse ei kunnioita meitä läsnäolollaan tänä iltana, mutta hän jätti minulle selkeät ohjeet, kuinka toimia. Henkilökohtaisesti. Hänellä on suunnitelmia, suuria suunnitelmia asiamme varalle -"

Yllättäen Malfoyn puhe keskeytyi. Hänen ja kaikkien muiden kuolonsyöjien, Reguluksen mukaan luettuna, katseet kohdistuivat rakennuksen ovelle. Ovensuussa seisoi tuntematon, Reguluksen arvion mukaan keski-ikäinen mies, joka katsoi huppupäistä joukkoa kummastunut, jopa aavistuksen hätääntynyt ilme kasvoillaan. Tulokas ei selkeästi kuulunut kuolonsyöjiin, miehen epäonneksi. Hän taisi olla jästi.

"Ja kukahan te mahdatte olla?" Lucius Malfoy kysyi lipevään sävyyn, pahaenteinen hymy kapeilla huulillaan.
"Mi -minut on palkattu hoitamaan tätä varastorakennusta", mies yritti tavoittaa ääneensä vakaata sävyä. "Minulle e -ei ole ilmoitettu, että täällä järjestetään kokoontumisia. Kenen luvalla te olette täällä?"
"Lordi Voldemortin luvalla", Malfoy totesi ykskantaan. Kuolonsyöjien joukossa syntyi kohinaa, lordin nimeä ei sanottu koskaan ääneen.
"Enpä ole mokomasta kuullutkaan", mies tokaisi ärtyneenä. "Minun täytyy pyytää teitä poistumaan välittömästi."
"Ikävää teidän kannaltanne, mutta me emme taida olla lähdössä", Malfoy sanoi venytellen. "Ettekä ole tekään, jästi."

Ennen kuin mies ehti kysyä, miksi Malfoy oli kutsunut häntä jästiksi, kaksi Regulukselle ennestään tuntematonta kuolonsyöjää olivat tarttuneet hänen käsiinsä ja raahasivat häntä nyt kuolonsyöjäpiirin keskelle. Regulus huomasi voivansa pahoin, hän arveli tietävänsä, mitä tuleman pitää. Katsellessaan vaivihkaa ympärilleen, hän huomasi ettei ollut ainoa. Hänen Narcissa-serkkunsa keinui kantapäillään ja näytti voivan silminnähden huonosti, vaikkei hänen kasvojaan näkynyt juuri lainkaan naamion alta. Säälin sijasta Regulus tunsi myötähäpeää, kuolonsyöjät olivat kaataneet puolustuskyvyttömän miehen selälleen kylmään maahan. Kuinka säälittävää, mutta sitähän kuolonsyöjät olivat. Läpeensä mätiä, vaikkei mikään ollut absoluuttista.

"Kas kas", Bellatrix Lestrange raakkui luotaantyöntävällä äänellään. "Nyt sitä on pistetty nokkansa väärään paikkaan. Ei hyvä."
"Kerrohan, jästi", jatkoi Rodolphus Lestrange, Bellan aviomies. "Missä sinä asut, onko sinulla perhettä?"
"Tä -täällä Lontoossa ihan", mies vastasi jo selvästi peloissaan. "Ja mi -minä olen na -naimisissa. Nuorin tyttäreni Jessica täytti kolme vuotta viime viikolla. Vastatkaahan te nyt puolestanne, mitä ihmeen sakkia te olette?"
"Kuulkaas tuota", Bellatrix rääkäisi. "Vanha jästi kuvittelee olevansa oikeutettu kyselemään meiltä! Meiltä, me olemme velhoyhteisön kermaa! Et tule jäämään rangaistusta vaille!"
"Niin, niin", puuttui Lucius puheeseen. Jästimies taisi olla liian kauhuissaan sanoakseen mitään. "Jessica -raukka, jää isäänsä vaille. Mutta mitäpä tytöt miehen mallilla tekevätkään?"
"Aiotteko te tappaa minut?"
"Aiommeko?" Bellatrix kirkaisi niin, että se tuntui Reguluksen korvissa. "Aiommeko me tappaa sinut? Jos se olisi minusta kiinni, kiduttaisin sinua niin pitkään, että kuolema alkaisi kuulostaa jo mitä miellyttävimmältä vaihtoehdolta! Niin pitkään, että unohtaisit oman nimesi! Se on mitä nautittavinta katseltavaa, niin, kiduttaminen. Voin nähdä sieluni silmin ne näkymättömät sahat, jotka hitaasti viiltävät sisäelimiäsi ja ne terävät koukut, joilla sinua revitään kappaleiksi."
"Valehtelet!" mies huudahti ääni käheänä. Kuolonsyöjät, Regulusta lukuunottamatta, nauroivat. "Mistä sinä oikein puhut?"

Regulus ehti nähdä vain varjojen korostaman, ilkeän virneen serkkunsa huulilla, kun tämä langetti kidutuskirouksen pahaa-aavistamattomaan jästiin. Regulusta puistatti. Hän yritti lukita korvansa tuskanhuudoilta, jotka tuntuivat silti hukkuvan kuolonsyöjien naurunremakan alle. Erityisesti Bellatrixin kirkuva, julma nauru erottui varsin selkeästi. Regulus ei halunnut katsoa, hän ei halunnut ajatella, että minä hetkenä hyvänsä Lucius Malfoy saattaisi tarttua lujalla otteellaan hänen olkapäähänsä ja käskeä Regulusta osallistumaan. Näyttämään kykynsä, kuten Malfoy sanoisi. Pitämään hauskaa. Sitä Regulus ei koskaan saanut selville, miksei hän pystynyt satuttamaan viattomia. Oliko se pelkoa, vaiko yksinkertaisesti inhimillisyyttä? Se piirre ihmisessä oli harvinainen pimeyden lordin kannattajien keskuudessa, se oli sanomattakin selvää.

Kaikeksi onneksi Malfoy ei koskaan pyytänyt Regulusta osallistumaan. Hän yritti sulkea silmänsä, korvansa ja mielensä, hieman okklumeuksen tapaan. Hän oli varma siitä, että jos hän olisi avannut silmänsä, hän olisi antanut ylen. Etäisesti, kuin kaikuina hän kuuli, kuinka Malfoy potkaisi elotonta ruumista ja totesi sen kuolleeksi. Hän kuuli myös Bellatrixin pettyneet kivahdukset. Päällimmäisenä hänen mielessään kuitenkin oli sympatia, eräs niistä tuntemuksista, joita Walburga Musta ei ollut koskaan hyväksynyt kattonsa alla. Hän tunsi sympatiaa ja kenties hieman suruakin vain muutaman askeleen päässä makaavan miehen vaimoa kohtaan, ja lapsia etenkin. Pikkutyttö ei saisi koskaan tuntea isäänsä, mahdollisilla veljillä ei ollut enää ketään, josta ottaa esimerkkiä. Ja se naisparka, lasten äiti. Reguluksen olo muuttui yhä vastenmielisemmäksi hänen ajatellessaan naista, joka joutuisi kärsimään ehkä eniten.

"Tulija olisi ihan yhtä hyvin voinut olla aurori", Malfoy järkeili. "Sikäli meillä oli onnea."
"Onnea ja onnea", Bellatrix naurahti kolkosti. "Sehän olisi vain ollut vielä hauskempaa, auroreissa on enemmän haastetta."

Regulus ei kuullut, mitä Malfoy vastasi vai vastasiko hän mitään. Äskettäisten tapahtumien johdosta hän oletti, että kokous oli päättynyt. Vaikka sen aikana ei oltu käyty läpi mitään tärkeää, hän oli jälleen astetta varmempi siitä, ettei halunnut olla missään yhteyksissä tähän joukkoon. Joukkoon täynnä säälittäviä typeryksiä, jotka haalivat valtaa vain sortamalla heikompia ja hännystelemällä niitä, joilla oli sitä enemmän. Riisuen naamion kasvoiltaan Regulus soljui ihmismassan mukana ulos hyiseen syysilmaan.

[Triks]

A/N: Toista lukua pukkaa, näemmä. Yritän tässä luvussa panostaa hieman enemmän toimintaan, kuin kuvailuun. Saa nähdä, miten käy. Kiitän kaikkia palautteesta, se on minulle tärkeää. Toivottavasti jaksatte lukea ja kommentoida jatkossakin tätä ficciä. En tosiaan voi luvata vielä mitään tuon horrorin suhteen, mutta ehkä neljännessä, ellei hieman viidennessäkin luvussa sitten. Minulla on nyt niin täydellinen visio tämän suhteen. 8> Tiedän, että tässä on dialogia luvattoman vähän, mutta kolmanteen lukuun lupaan sitä enemmän. Betaa taikka Wordia minulla ei edelleenkään ole, joten typoista saa nillittää entiseen malliin.

***

Regulus Musta vihasi sitä taloa yli kaiken. Jopa enemmän, kuin hänen Sirius-veljensä vihasi lapsuudenkotiaan. Kaksi kertaa niin paljon nuorempi veljeksistä vihasi Malfoyn kartanoa ja niitä puuduttavia, ikävystyttäviä juhlia, joissa viini virtasi ja dekadenssi oli lähes käsin kosketeltavaa.

Hän oli kyllästynyt nojailemaan vuodesta toiseen niihin samoihin seiniin, tuijottamaan apaattisena vastakkaiselle seinälle. Kaikki siinä synkässä juhlasalissa oli hänelle jo liian tuttua. Raskaat, tummanvihreät samettiverhot kultaisine koristekirjailuineen ja samansävyiset pöytäliinat, satojen kaljuunoiden arvoiset kristallikruunut, joiden tarkoituksena oli kaiketi luoda tunnelmaa. Himmeä valaistus loi vain synkkiä varjoja nurkkiin, joista Regulus oli kiitollinen. Hän ei ollut sosiaalisimmalla tuulellaan, kuten ei koskaan Lucius Malfoyn katon alla. Ei edes silloin, kun katto oli kuulunut vielä Malfoy seniorille, Abraxasille. Regulus muisti vanhan herra Malfoyn vain hämärästi, kuinka hänen äänensä oli jylissyt eteishallissa ukkosen tapaan ja kuinka alle kouluikäistä Regulusta oli pelottanut kätellä miestä.

Nythän vanha herra oli jo poissa. Regulus ei tiennyt, oliko hän kuollut. Pitkään sairaana ollut mies oli yllättäen siirtänyt omaisuutensa pojalleen ja kadonnut seurapiireistä. Kukaan ei tuntunut tietävän mitään.

Reguluksen huulille kohosi vino hymy hänen tarkkaillessaan juhlakansaa. Teeskenneltyä kauneutta naisten kasvoilla, komeiksi tituleerattuja nuoria miehiä. Nuoria ihmisiä, jotka olivat jo pelanneet kaiken. Kääntäneet viimeisen kortin. Regulus vilkaisi Rabastan Lestrangea, serkkunsa aviomiehen nuorempaa veljeä. Miehen punaruskeat hiukset oli sidottu kiinni ja hänen kasvoillaan karehti viekas hymy. Samanlainen, kuin Rodolphuksella silloin tällöin. Vanhempi mies ei hymyillyt usein. Regulus käänsi katseensa salin toiseen päähän, Cissa-serkkuun. Lapsena he olivat leikkineet usein yhdessä, hän ja Regulus. Narcissa oli aina ollut Mustan sisaruksista se hiljaisin. Se seinäruusu. Kuten Regulus nyt. Häntä oli alusta asti huvittanut Narcissan ja Malfoyn kihlaus. Pianhan serkkutytöstä oli tulossa rouva Malfoy. Se ei sopinut Narcissalle, ei laisinkaan. Hetkeksi Regulus melkein unohti, että sääliä ei saanut.

Lucius Malfoy oli antanut selvät ohjeet. Hän oli tapansa mukaan kertonut saaneensa ne itse lordilta. Regulus muisti tukahduttaneensa epäuskoisen tuhahduksen vain vaivoin. Juhlaan osallistui monia, niin puhdas- kuin puoliverisiäkin nuoria velhoja ja noitia. Regulusta vain hieman vanhempia tai nuorempia. Typeryksiä, Regulus ajatteli. Taas. Nämä neidot ja nuorukaiset eivät tienneet politiikasta eivätkä käsillä olevasta sodasta mitään. Niinpä Malfoy oli käskenyt juhlassa vaikuttavia kuolonsyöjiä varmistamaan, että näille nuorille annettaisiin tarpeellista informaatiota siitä, kummalla puolella vaikuttaminen oli edullisempaa. Regulus tunsi kaavan paremmin kuin hyvin, hänhän oli itsekin joutunut sen uhriksi. Nuorille, näyttämisenhaluisille hölmöille annettaisiin ruusuinen kuva pimeyden lordin asiasta ja kuolonsyöjistä. Kuinka he olivat oikeassa ja olivat valmiita taistelemaan puhtaan velhoveren saastumista vastaan. Kuolemaan asiansa puolesta, marttyyreina. Regulusta nauratti. Hän ei uskonut siihen roskaan.

Sääli vain, ettei kuolonsyöjiin liitytty eikä heistä erottu kun mieli teki. Vaihtoehtoina olivat elinikäinen palvelus tai kuolema. Regulus tiesi sen paremmin kuin hyvin. Alitajunnassaan hän vihasi itseään siitä syystä, ettei hänellä ollut tarpeeksi rohkeutta päästää irti. Siriuksella olisi ollut, vaikka vastassa olisikin ollut kuolema.

Sen Regulus oli kuitenkin päättänyt, ettei aikoisi tappaa ketään.

Regulus havahtui, kun valoja himmennettiin entisestään. Surumielinen musiikki voimistui, hän arveli, että tanssi oli alkamassa. Hän huomasi tutun innostuksen punan ikätovereidensa kasvoilla. Niin, kuinka riemuissaan he olivatkaan. Kai Reguluksenkin oli määrä tanssittaa jotakuta niistä raukoista. Ajatuksessa oli jotain tavattoman luotaantyöntävää ja inhottavaa. Hän tunsi itsensä vampyyriksi, joka metsästi uhriaan. Eihän vampirismissa ja kuolonsyöjyydessä ollut juuri eroa. Kun kerran saa vampyyrin pureman, tai liittyy kuolonsyöjiin, ei paluuta entiseen ole. Ristiretki helvettiin, hän ajatteli. Tanssi alkoi, Lucius Malfoy ja Narcissa valssin avausparina. Regulus ei hakenut ketään. Hänellä oli useita teorioita siihen, miksi hän jätti sen tekemättä. Oliko se nuorukaisen uhmaa, vaiko puhdasta laiskuutta? Eikö hän vain halunnut jakaa katkeraa kohtaloaan jonkun viattoman kanssa? Regulus ei ollut enää aikoihin tiennyt, pitääkö inhimillisyyden rippeistä kynsin hampain kiinni vaiko päästää menemään.

Tarjoilija toi Regulukselle viinilasin. Kuinka turhamaista, Regulus ajatteli huvittuneena. Malfoyn kutsuilla ei koskaan käytetty kotitonttuja. Hän kuitenkin tiesi, että niitä oli. Sirius oli kertonut. Siitä oli jo yli kymmenen vuotta, mutta nuorempi veljeksistä muisti sen selkeästi. Sirius oli tapansa mukaan seikkaillut luvatta Malfoyn kartanossa, hän oli tavannut kotitonttuja. Myöhemmin hän oli kertonut niistä Regulukselle. Tonttujen onneksi kumpikaan heistä ei ollut koskaan maininnut asiasta vanhemmilleen tai Malfoyn herrasväelle. Tontut olisivat saaneet tuta sen, että olivat näyttäytyneet isäntäväkensä vieraille. Sellaista ei hyväksytty. Mitäpä nyt hyväksyttiinkään puhdasverisessä, konservatiivisessa velhoyhteiskunnassa?

Valssi päättyi, tanssijat hajaantuivat jälleen ympäri salia. Taikamaailman kutsuilla tanssittiin vain muutamia tansseja, eikä koskaan peräkkäin. Se oli rahvaanomaista, jopa jästimäistä. Hyväksikäyttäen nuorten hurmiota kuolonsyöjien oli helppo iskeä. Silmäkulmastaan Regulus huomasi, että niin Rosier kuin Rookwoodkin johdattelivat joitakuita nuorista juhlijoista sivummalle. Regulus kohotti lasin huulilleen ja joi kulauksen viinistään. Malfoyn viinit sentään olivat erinomaisia. Sen huumaava maku lämmitti mukavasti hänen kurkussaan ja turrutti sopivasti hänen aistejaan. Se saattoi johtua siitäkin, ettei lasi ollut hänen ensimmäisensä sinä iltana. Juhlat tuntuivat kestävän iäisyyden, Reguluksella ei ollut aikomustakaan noudattaa herransa käskyjä. Unettava musiikki soljui hänen korviensa läpi, kuten puheensorina hänen ympärillään. Tanssi toisensa jälkeen tanssittiin, Regulus ei ollut enää hetkeen jaksanut laskea viinilasejaan.

Regulus vaelsi hiljalleen ympäri juhlasalia.  Hän toivoi, ettei kukaan yrittänyt puhutella häntä, sillä hän ei ollut halukas, eikä edes kykeneväinen keskustelemaan sillä hetkellä. Liian nopeaan tahtiin juotu viini oli saanut hänen päänsä aavistuksen sekaisin. Ihmisten kasvot vilisivät hänen silmissään ja lattiakin tuntui pyörivän hänen allaan. Hän arveli, että vuorossa oli juhlien ikävin hetki. Miehet siirtyivät kirjastoon, tai johonkin vastaavaan huoneeseen vaihtamaan mielipiteitä sodasta ja politiikasta ja isäntä tarjosi konjakkia. Regulus vihasi sitä kaikkea. Hän ei halunnut osallistua sotaan, vaikka kuolonsyöjänä hänen oli pakko. Häntä ei olisi kiinnostanut edes tieto siitä, että joku kuolonsyöjistä olisi saanut tietoonsa jotain elintärkeää Feeniksin Killan liikkeistä. Eihän hän edes kovin tarkkaan tiennyt, mikä Feeniksin Kilta oli. Jokin vastarintaliike kai. Pimeyden lordin vakoojat saivat satunnaisesti heistä jotain irti. Mutta ei, tiedossa ei ollut mitään edes sen verran kiinnostavaa. Malfoy, Lestrangen veljekset ja muutamat Reguluksen ikäiset nuoret miehet olivat jo syventyneet keskusteluun siitä, kuinka taikaministeriön olisi kuulunut puuttua tarkemmin siihen, millaisista perheistä otettiin oppilaita Tylypahkaan. Toiset organisoivat innolla hyökkäystä jonkin pahaa-aavistamattoman jästisyntyisen velhoperheen kotiin. Regulusta kuvotti heti, kun hän vain ajattelikin niitä pieniä lapsia tai vanhuksia. Puolustuskyvyttömiä ihmisiä, aivan kuten se jästimies varastorakennuksella muutamia viikkoja takaperin.

"Olen vakaasti sitä mieltä", aloitti Rabastan Lestrange. "Että meidän on tehtävä ensimmäinen siirto. Hyökätä Kiltaa vastaan. Monet heistä ovat vaarallisia."
"Eivät he lähde avoimeen sotaan", totesi Rodolphus. "Ainakaan omasta aloitteestaan, mielestäni meidän kannattaa odottaa. Mitä sanot, Lucius?"
"Olen samaa mieltä Rabastanin kanssa", hän vastasi verkalleen. "Prewetteistä voi olla meille paljon harmia, mutta todellisuudessa olen huolissani Longbottomeista."
"Longbottomit, Longbottomit", mutisi Rabastan. "Tuttu nimi."
"Frank Longbottom", sylkäisi Malfoy. "Pahuksen aurorit, ja hän on heistä kaikkein pahin. Heti Alastor Vauhkomielen jälkeen."
"Minä muistan kyllä hänet", puuttui Rookwood puheeseen. "Ja minäkin olen samaa mieltä. Mies oli jo koulussa pirun hyvä loitsija, nyt hän on vaarallinen vastustaja."
"Eikä vaimokaan jää hänestä paljoa", tokaisi Rodolphus väläyttäen hammasrivistöään. "Auroreita kumpainenkin, hyvin ansioituneita. Heistä on kyllä vastusta. Bella varmasti tulee puhkumaan intoa."
"Siitä on keskusteltava lordin kanssa", Lucius sanoi venytellen. "Siitä nimittäin, ketkä lähtevät Longbottomeille. Heistä on tehtävä selvää, eikä meillä ole varaa epäonnistua."

Regulus ei osallistunut keskusteluun kertaakaan, hän sattui tietämään, että Longbottomeilla oli myös pieni poika. Ajatuskin siitä, että kuolonsyöjät teloittaisivat vastasyntyneen pojan vanhemmat, ellei peräti poikaa myös. Vaikka se saattaisikin olla armeliaampaa, kuin antaa pojan kasvaa ilman vanhempia ja tietoisena siitä, että heidät oli sydämettömästi surmattu. Regulus pystyi kuvittelemaan, kuinka lapsi tulisi janoamaan kostoa jo polvenkorkuisesta. Hän pystyi myös kuvittelemaan, kuinka Bellatrix Lestrange kiduttaisi ja lopulta tappaisi heidät, kuin mielipuoli.

Hän muisti, millainen Bellatrix oli ollut lapsena. Hänestä oli jo silloin huokunut häpeä omaa ihmisyyttään ja inhimillisyyttään kohtaan. Aivan kuin hän olisi jo silloin, seitsenvuotiaana pikkutyttönä yrittänyt kitkeä nuo piirteet itsestään. Kerran Regulus oli sattunut huoneeseen, kun serkku oli ollut leikkimässä. Hän oli leikkinyt aina yksin. Nukeilla. Useimmilta niistä puuttui pää tai muita ruumiinosia. Niiden samettimekot oli revitty riekaleiksi. Reguluksen sattuessa huoneeseen, tyttö hirtti erästä nukkea ovenkahvaan. Hän oli varma, ettei tulisi unohtamaan sitä näkyä koskaan.

Reguluksesta tuntui, että puheenaihe oli jo vaihtunut. Hän ei vaivautunut ottamaan selvää keskustelun uusista suunnista, mutta konjakkipulloon hän tarttui ilomielin. Viiniä, konjakkia, sama se. Kunhan hän sai jotain, minkä avulla paeta edes osittain ahdistavasta tilanteestaan, johon ei tuntunut löytyvän ratkaisua. Hän ei halunnut kuolla, se pelotti häntä. Eikä hän halunnut liata käsiään, ehkä pelkuruuttaan, ehkä jostain muusta syystä. Sillä hetkellä hän mitä kipeimmin toivoi, ettei joutuisi olemaan missään tekemisissä Longbottomien murhaamisen kanssa. Hän siirsi pelon mielessään taka-alalle ja kaatoi itselleen lisää konjakkia. Oliko se hyvien tapojen mukaista, sen arvioimiseen hän oli juonut liikaa jo paljon aikaisemmin.

[Triks]

A/N: Kolmas osa, sitten. Tämän kanssa olikin jo lieviä ongelmia. Tiesin pääpiirteittäin, mitä minun oli tarkoitus kirjoittaa. Syventyä Reguluksen ajatuksiin ja enemmän tai vähemmän särkyneisiin mielikuviin isoveli-Siriuksesta. Olen miettinyt heidän suhdettaan paljon myös vähemmän slashiselta, aka realistiselta kannalta ja tullut siihen tulokseen, että Sirius oli Regulukselle vähän niin kuin idoli, jollakin asteella. Uskon, että hän ihaili isoveljensä rohkeutta ja päätäntäkykyä, kaikkea hänen luonteessaan. Ehkä jopa pelkäsi hänen puolestaan ja haki hänestä turvaa. Aikuisempi, maailmaan ja elämäänsä turhautunut Regulus lienee sitten pettynyt Siriukseen. Tässä ficissähän Sirius kävi aurorikoulutuksen, vaikka niin ei (välttämättä) todella tapahtunut. Reguluksen mielestä auroriksi valmistuminen ja Feeniksin Kiltaan kuuluminen särkivät niitä mielikuvia, joita Reguluksella veljestään oli ja niitä hän nyt ruotii tässä. Edelleen täytyy painottaa, ettei tämä ole varsinaisesti mikään tarina, tarkoituksena on vain kertoa muutamia näkemykseni mukaisia ajatuksia ja tapahtumia Reguluksen elämästä. Tämä on vähän lyhyempi luku.

***

Regulus muisti sen tarkalleen, Siriuksen lähdön Kalmanhanaukiolta, nimittäin.

Walburga Musta oli hävennyt esikoistaan tämän syntymästä saakka, uskoi Regulus vakaasti. Hän ei ollut koskaan saanut selville syytä, miksi veljesten äiti halveksi Siriusta niin kovasti. Sirius oli ollut alusta asti erilainen, muistuttanut luonteenpiirteiltään äitiään siinä missä Regulus muistutti enemmän isäänsä. Rouva Mustan säälimättömän luonteen muutamat piirteet; rohkeus, itsepäisyys ja peräänantamattomuus korostuivat Siriuksessa niin voimakkaina, että äiti ei kaiketi voinut muuta kuin vihata poikaansa. Reguluksesta kasvoi sen sijaan rauhallinen, mietteliäs ja hiljainen. Juuri sellainen, kuin sopi odottaa. Walburgan ainoa, viimeinen toivo, mallikelpoinen vesa Mustan sukuun. Poika, josta oli helppo koulia haluamansa kaltainen.

Regulus muisti Siriuksen lapsena. Hänellä oli monia muistoja niiltä ajoilta, vaikka ne tuntuivatkin enää vain eteerisiltä, hajanaisilta palasilta entisestä, mustavalkoisesta elämästä.

Serkuksilla oli tapana leikkiä yhdessä. Viisi puhdasveristä lasta, neljä tulevaisuuden lupausta ja yksi fiasko, niin rouva Mustalla oli usein tapana sanoa. Yksi fiasko, yksi ruma ankanpoikanen. Serkuistaan Regulus ei muistanut juuri mitään, mutta Siriuksen hän muisti sitäkin selkeämmin. Vanhempi Mustan veljeksistä oli ollut se, joka kiipeili puissa ja särki linnunmunia, kivitti ikkunoita ja rakensi majoja metsiin, Regulus taas se, joka pysytteli pihapiirissä mekkalaa pitämättä ja potkiskeli palloa seinää vasten niinä harmaina iltapäivinä, joina aika tuntui pysähtyneen. Salaa hän oli toivonut, että Sirius tulisi ja pyytäisi häntäkin mukaan. Reguluksella oli ollut kurjaa yksinään, eihän hän halunnut leikkiä nukeilla ja lasihelmillä tyttöjen kanssa. Tai siis Bellan ja Cissan, Andromeda oli ollut vielä silloin Siriuksen paras ystävä. Regulus oli toivonut turhaan, muutaman kerran hän oli pyytänytkin päästä mukaan, mutta ei. Isojen poikien juttuja. Ja tyttöjen, oli Andromeda lisännyt.

Muistot kouluikäisestä isoveljestä olivat aiempaa hatarammalla pohjalla. Koulussa Regulus nähnyt Siriusta juuri koskaan, paitsi ehkä vilaukselta. Regulus lajiteltiin luihuiseen, tietenkin. Siriuksesta oli tullut rohkelikko. Walburga oli raivostunut silmittömästi kuultuaan lajittelusta. Rohkelikoista kasvaa typeriä vetelyksiä, hän oli huutanut ja kironnut suureen ääneen. Mikä häpeä, mikä häpeä. Myöhemmin Regulus oli arvellut, että sinä samana päivänä heidän äitinsä oli tehnyt vanhimman poikansa perinnöttömäksi.

Sirius ei ollut kuitenkaan koskaan murtunut. Hiljalleen Regulus oli huomannut ihailevansa isoveljeään tavattomasti. Olisihan se ollut upeaa kasvaa samanlaiseksi. Tylypahkassa Siriuksen ja hänen ystävänsä tunsivat kaikki. Käytävillä huhuttiin heidän edesottamuksistaan suureen ääneen. Silloin Regulus oli vielä uskonut kaiken, mitä hänelle kerrottiin. Silloin oli vielä ollut hienoa olla Sirius Mustan pikkuveli. Regulus oli vain hymähdellyt, kun hänelle oli kerrottu tarinoita kaikista niistä uskomattomista seikkailuista ja jälki-istunnoista, joihin isoveli tovereineen olikaan joutunut. Sellainen Sirius oli. Kuitenkaan he eivät olleet koskaan oppineet tuntemaan toisiaan, kuten olisi pitänyt. Walburgan suureksi helpotukseksi Sirius ei tullut enää kesiksi kotiin, vaan pysytteli James Potterin vanhempien hoteissa.

James Potter, hän oli niitä Siriuksen turhia ystäviä. Katkerana Regulus uskoi ehkä vieläkin, että Potter oli pilannut Siriuksen. Potter oli tehnyt Siriuksesta veljensä, ottanut Regulukselta hänen ainoan roolimallinsa. Sen ainoan, jonka sanoista Regulus oli aina uskonut jokaisen. Myöhemmin Sirius oli vannonut, että James oli hänelle enemmän veli kuin Regulus koskaan. Vannonut monta kertaa.
 
Regulus ei saanut tavata veljeään henkilökohtaisesti kertaakaan niiden vuosien aikana. Koulupoika-Regulus oli idolisoinut veljeään pitkään sen jälkeenkin, kun taas Siriukselle Regulus oli vain välttämätön paha vielä sinäkin päivänä.

Sinä päivänä, jona Regulus istui Kalmanhanaukion ahtaalla parvekkeella pohdiskelemassa, missä Sirius mahtoi sillä hetkellä olla.

Sirius oli aina uhannut lähteä, mutta Regulus ei ollut koskaan uskonut, että isoveli toteuttaisi uhkaustaan. Ja Siriuksen lähdettyä sen viimeisen riidan jälkeen, jonka aikana oli huudettu tuntikausia ja paiskottu tavaroita, Regulus oli uskonut, tai ehkä pikemminkin toivonut, että veli palaisi vielä. Eikä Sirius koskaan palannut. Ei edes nyt, kun Regulus olisi kipeimmin tarvinnut hänen apuaan. Nyt, yhdennellätoista hetkellä, Siriuksen olisi pitänyt tulla ja herättää hänet, sanoa, että kaikki oli vain painajaista. Sen piti olla niin, sen oli pakko, mutta ei. Regulus ei enää pystynyt uskomaan Siriukseen samalla tavalla. Isoveljestä oli tullut myös hölmö, sillä ajattelematonhan hän oli aina ollut. Regulus tunsi hänet. Nyt Sirius voisi kuolla marttyyrina vakaumustensa puolesta. Nyt Sirius oli jossain, elämässä elämäänsä ja sotimassa sodassa, johon hän ei kuulunut. Kumpikaan heistä ei kuulunut.

Regulus naurahti omalle naiiviudelleen, ikään kuin mikään olisi enää kiinni siitä, kuka kuului minnekin tai kuka tahtoi mitäkin. Pimeyden lordi sanoi usein, että oli vain valtaa ja niitä, jotka olivat liian heikkoja tavoittelemaan sitä. Mikä ironisinta, hän puhui totta. Regulus ei ollut koskaan aikaisemmin uhrannut ajatustakaan lordin sanoille. Kai hänen sanojensa merkityksen ymmärsi vasta, kun maailma oli jo kääntänyt selkänsä niiden kuulijalle. Lordi janosi valtaa kipeämmin, kuin mitään muuta. Regulus ei ollut koskaan nähnyt hänen kasvojaan hupun alta, mutta hän oli varma, ettei niissä voinut olla mitään inhimillistä. Kuinka olisi voinutkaan olla? Millainen ihminen murhaa viattomia oman etunsa tavoittamiseksi? Millainen ihminen uskottelee muillekin, että se on oikein ja tarpeellista? Ja millaiset ihmiset uskovat hänen sanojaan? Heikot, niin, heikot.

Eivätkä heikot voineet olla viattomia. Nuo linnut olivat, ajatteli Regulus ja katsoi enää aavistuksen punertavalle taivaalle. Varikset lensivät ympyrää Lontoon yllä. Niillä oli hyvä olla, sillä ne olivat niin viattomia. Ohikiitävän hetken ajan Regulus tahtoi syntyä uudelleen varikseksi.

Ilta oli hyytävän kylmä, vaikka Regulus ei ollutkaan tuntenut purevaa viimaa enää muutamaan hetkeen. Hänen kätensä ja kasvonsa olivat jo tunnottomina, kuten hänen mielensäkin. Ja ajatuksensa. Niin kipeästi kuin hän halusikin löytää pakotien, ratkaisun polttavimpaan ongelmaansa, hän ei voinut jäädä ulos kylmään miettimään sitä. Vaihtoehdot olivat aivan yhtä vähissä sisälläkin. Ne sanat olivat kummitelleet hänen mielessään jo viikkoja; ikuinen palvelus tai kuolema, ikuinen palvelus tai kuolema. Regulukselle ei kelvannut kumpikaan. Siitä hän oli varma, ettei aikoisi jäädä tähän asemaan. Hetki hetkeltä, minuutti minuutilta hänen halveksuntansa pimeyden lordia, kuolonsyöjiä ja kaikkea sitä puhdasverisyyskiihkoilua kohtaan kasvoi kasvamistaan. Voisiko mitään turhempaa olla olemassakaan? Regulus oli väsynyt siihen kaikkeen, liian väsynyt ajatellakseen selkeästi. Lucius Malfoy oli lähettänyt pöllön edellisenä iltana, Reguluksen odotettiin saapuvan äärimmäisen salaiseen kokoontumiseen Malfoyn kartanon kellariin tulevana iltana. Regulus oli jälleen lähellä unohtaa, mitä säälistä oli opetettu. Rikas, vaikutusvaltainen ja tyylikäs Lucius Malfoy kyyristelemässä rottien ja saastan seassa kosteassa maakellarissa. Mielikuva, joka syntyi Reguluksen mielessä kuvasti hänen mielestään tuota miestä erittäin hyvin. Valmis tekemään mitä tahansa, muttei omasta tahdostaan, vaan miellyttääkseen, nöyristelläkseen. Ja pelosta. Sellaisista palasista oli koottu herra Malfoy. Lähes aatelinen, sanoivat toiset. Kaksi osaa pelkkää tyhjää, loput kolme puhdasta pelkuruutta, säälittävyyttä ja moraalittomuutta. Toisinaan Regulus pelkäsi tulevansa samanlaiseksi, vai oliko hän sitä jo?

Regulus heittäytyi vuoteelleen ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Joku olisi saattanut tulkita sen luovuttamisen merkiksi, mutta todellisuudessa Regulus mietti ankarammin kuin koskaan. Täytyi olla jokin keino. Hetken hän ajatteli voivansa paeta maasta. Pysytellä maan alla ja toivoa, että lordi ja kuolonsyöjät saisivat pian muuta mietittävää. Ei, Regulus tyrmäsi ajatuksen. Se ei toimisi, hänet löydettäisiin. Hän saisi kärsiä vielä tuskallisemman kuoleman. Hän oli kyllä nähnyt, kuinka kuolonsyöjät kiduttivat ja murhasivat ihmisiä. Lordi oli uskotellut, että he tekivät niin vain asiansa puolesta. Se oli tärkein, puhdasverisyyden säilyminen. Kaikki muu sai väistyä tieltä. Ja kuolonsyöjät, ne hölmöt, uskoivat jokaisen sanan, jonka hän lausui. Regulus oli nähnyt, kuinka Bellatrix kidutti vanhuksia ja raskaana olevia naisia, jopa pieniä lapsia. Hän vihasi niitä, lapsia. Regulus ei tiennyt, oliko se vain katkeruutta siitä, ettei hänellä itsellään ollut omia lapsia, vaiko oman ihmisyyden karkottamista mahdollisimman kauas.

Ei, hän ei aikoisi paeta. Sitä paitsi, Sirius ei olisi koskaan tehnyt niin.

Entä jos hän hakisi apua Feeniksin Killalta? Ei, ei se onnistuisi. Naurettavaa. Yhtä kiltalaista kohtaan oli aina kaksi, ellei kolmekin kuolonsyöjää. Avoimessa sodassa heillä ei ollut toivoakaan, heidät listittäisiin yksi toisensa jälkeen, kuin muurahaiset. Sama se, vaikka ministeriö ja aurorit olisivatkin heidän tukenaan. Regulus tulisi kokemaan yhtä karmean lopun, kuin pakenemalla. Hän tiesi kyllä, mitä pettureille tehtiin. Lopulta, kun ei olisi enää jäljellä muuta kuin silmänkantamattomiin tuhkaa, ruumiita ja ilmassa kalman iljettävää hajua, hän tulisi saamaan ansionsa mukaan. Niin kuin kaikki tiet veivät Roomaan, niin kaikki sillat näyttivät romahtavan Reguluksen varomattomien jalkojen alla.

Ei, hän ei aikoisi kääntää selkäänsä. Sitä paitsi, Sirius ei olisi koskaan tehnyt niinkään.

[Triks]

A/N: Toiseksi viimeinen luku olisi sitten tässä, toivottavasti saatte tästä irti vähän enemmän kuin edellisestä. Minulla on aina ollut se ongelma, että parin ensimmäisen luvun jälkeen langat eivät enää pysykään käsissä. Tässä luvussa tuleekin olemaan vähän enemmän toimintaa kuin kauniita sanoja ja korulauseita. Mutta tosiaan, stay tuned, viimeinen osa sitten vielä jäljellä.

Huom! Luku on AU.

***

Se yö oli valehtelematta hänen elämänsä hirvein.

Vasta kaksi päivää takaperin Regulus Musta oli yrittänyt kohteliaasti kieltäytyä, kun häntä pyydettiin osallistumaan siihen tehtävään, Longbottomien hoitamiseen pois päiväjärjestyksestä. Vaikka tosin käskyhän se oli, ei pyyntö, kuten Regulus oli yrittänyt kovasti itselleen uskotella. Hän oli vihannut jokaista sekuntia, jona hän ei ollut osannut vastata Lucius Malfoyn sanoihin ja pelännyt sitä hetkeä, jona hänen oli ollut pakko avata suunsa ja myöntyä. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Adrenaliinia ja kylmää hikeä, sen verran hän muisti. Kasvoja, jotka kiristyivät naamioidensa takana, kun vastausta sai odottaa.

Regulus ei halunnut kuolla, hän pelkäsi liikaa. Mitä menetettävää hänellä oli? Niin, ei mitään.

Ja nyt hän jo seisoi siinä, särjettyjen huonekalujen ja maahan poljetun idyllin keskellä sauvakäsi turtana. Pää ei toiminut, ajatukset eivät toimineet, aistit eivät toimineet. Mikään ei tuntunut toimivan. Raivokkaat tuskanhuudot, Alice Longbottomin lohduton, vaimeneva kirkuna ja kuolonsyöjien, etenkin Bellatrixin julma nauru sekoittuivat hänen korvissaan surinaksi. Regulus ei halunnut kuulla niitä, hän ei halunnut kuulla mitään. Serkku oli ollut raivona, Longbottomien lapsi oli isovanhempiensa luona. Bella oli kironnut, polkenut jalkaa, loihtinut ja kiduttanut ennennäkemättömän intohimoisesti, liekit loimuten lähes mustissa silmissään. Kaikki siinä naisessa oli mustaa. Hänen silmänsä, mielensäkin oli musta. Hän pukeutui mustaan, ajatteli mustia. Hänen sydämensä oli musta. Hän oli syntyjään Musta. Hullu, sairas nainen, uskoi Regulus.

Ja kuinka paljon Regulus olisikaan maksanut, ettei hänen olisi tarvinnut nähdä sitä kaikkea jälleen uudelleen. Hän ei saanut raajojaan liikkeelle, mutta periferiakatse toimi. Lucius Malfoy seisoi hänen vasemmalla puolellaan, hengittäen rahisten ja raskaasti. Malfoy oli juuri taistellut Frank Longbottomin kanssa. Nyt Longbottom makasi verestä tahriintuneella parkettilattialla kylkeään pidellen, Malfoy oli ottanut naamion kasvoiltaan. Hänen silmäkulmansa oli auki ja hiusraja valui verta, voitonriemuinen, julma hymy hänen kasvoillaan loi dramaattisen vaikutelman. Hän potkaisi kituvaa miestä lujasti kylkeen, vain osoittaakseen olevansa voitolla. Se vahvempi mies. Murtuvan luun aiheuttama räksähdys ja Longbottomin karjahdus saivat Reguluksen vapisemaan, lähes lakoamaan polvilleen. Pahoinvointi teki taas tuloaan. Salaa Regulus oli kiitollinen siitä, että Longbottom näytti menettäneen tajuntansa. Hän olisi tuskin kestänyt kipua tajuissaan.

Regulus oli aina miettinyt, kuinka kaikki ne ihmiset hänen ympärillään pystyivät kovettamaan itsensä. Kuinka Rabastan Lestrange pystyi siihen, mies oli vain hieman Regulusta itseään vanhempi ja tuskin paljoakaan vahvempi. Rabastan ei koskaan puhunut liikoja, hän näytti usein mietiskelevältä ja aavistuksen surumieliseltä. Kerran Regulus oli yllättänyt itsensä miettimästä, mahtoiko nuorempi Lestrange ajatella niitä samoja asioita, tuntea sitä samaa polttavaa piinaa, joka ei antanut sijaa edes unelle. Kerran Regulus mietti sitäkin, miksi Sirius oli kasvanut vahvemmaksi. Miksi hän kykeni kovettamaan itsensä ja lähtemään palaamatta koskaan takaisin? Siihen kysymykseen Regulus ei uskonut saavansa koskaan vastausta. Hän oli aina ollut se haaveilija, Sirius se realisti. Ehkä se vaikutti. Bellatrix taas oli syntynyt kovaksi, kovettanut itseään entisestään vuosien kiitäessä ohitse muuttolintuparven tapaan. Lucius Malfoy oli sen sijaan heikompi, mutta teeskenteli hyvin. Miksei Regulus itse pystynyt edes siihen? Hän ei jaksanut enää uskoa inhimillisyyteen sen enempää kuin parempaan huomiseenkaan.

Alice Longbottom kirkui, kuin häntä olisi syöty elävältä. Hän ei kai ollut kovin väärässä, Bellatrix sinkosi häneen kirouksen toisensa perään. Regulus kyllä tiesi mitä tapahtuu, kun altistuu kidutuskiroukselle liian pitkäksi aikaa. Silloin kuolee. Regulus tiesi senkin, ettei Bellatrixin tarkoituksena ollut tappaa. Se olisi ollut liian helppoa, liian yksinkertaista.  Liian kivutonta ja tuskatonta. Bellatrix janosi aneluja, itkua ja epätoivoa. Regulus arveli, että lapsiperheet olivat hänen suosikkejaan. Regulusta kuvotti. Hänestä tuntui, että jos hän olisi avannut suunsa, hän olisi oksentanut. Bellatrix rakasti tappamista, se oli hänen suurin intohimonsa. Hän pakotti lapset, usein tuskin edes kouluikäiset, katselemaan, kuinka hän kirosi heidän vanhempiensa rintakehän repeämään auki. Hän suorastaan hurmioitui lapsen itkusta. Regulus sulki silmänsä ja yritti ajatella jotain muuta, tuloksetta. Hänen korvissaan soi Bellatrixin julma ääni, kun hän leperteli shokkiin joutuneille, vapiseville lapsiraukoille. Kertoi lähettäneensä isän ja äidin Helvettiin. Sitten hän tappoi lapset yksi kerrallaan ja nautti siitä enemmän kuin mistään muusta. Regulus huomasi vapisevansa itsekin. Hän tajusi sen silloin, ei ensimmäistä kertaa, mutta selkeämmin kuin koskaan, ettei hän kuulunut tänne.

"Alice, Alice, Alice", Regulus kuuli serkkunsa myrkyllisen, makean äänen. Kuin kaikuna seinistä. "Olen pettynyt, olisin odottanut sinulta enemmän."
"Musta", Alice kuiskasi käheästi. Regulus oli varma, että jokainen sana tuotti naiselle tuskaa. "Sinä olet -"
"Musta?" Bellatrix keskeytti maistellen nimeä huulillaan. "Ei, Alice, en ole ollut Musta kahteen vuoteen."
"Ole mitä olet", Alice sähisi yllättävän vahvalla äänellä, mutta sulki silmänsä tuskasta. "Sinä - sinä et saa minun poikaani."
"Se jää nähtäväksi", Bellatrix vastasi arvoituksellisesti. "Alice-kulta, eikö sinulla ole muuta sanottavaa minulle? Tiedäthän itsekin, sinun aikasi käy vähiin. "
"Et sinä aio tappaa minua."
"Siinä olet oikeassa", Bellatrix tokaisi vastenmielisen hymyn, kuin irvistyksen kohotessa hänen naamioiduille kasvoilleen. "En aiokaan. Jos olisit järkevä, rukoilisit minua tappamaan sinut jo."
"Minä", Alice kähisi voimattomasti. "En anele kuolonsyöjältä."
"Huono valinta", Bellatrix totesi ykskantaan. "Regulus!"

Bellatrixin käskevä ääni herätti Reguluksen hänen synkistä, epätoivon täyttämistä mietteistään. Yhtäkkiä kaikki tuntuivat katsovan, tuijottavan häntä odottavasti, Bellatrix lähinnä ahnaasti. Lucius Malfoy nojaili luonnottoman rentona seinään, jolta jokainen maalaus oli pudonnut taistelun tiimellyksessä. Voitonriemuinen virne ei ollut vieläkään pyyhkiytynyt hänen kapeilta kasvoiltaan. Regulus vilkuili kaikkia heistä vuoron perään, kuin toivoen jonkun sanovan, että kaikki on vain unta. Juuri nyt hän tarvitsi Siriusta enemmän kuin koskaan. Ajatuskin veljestä olisi ehkä valanut häneen lohtua, tai ehkä uskoa itseensä, mutta ajatuksille ei ollut nyt aikaa. Rabastan Lestrangekin oli riisunut valkean naamionsa. Hänen kasvonsa olivat tavallista kalpeammat, kupariset hiukset korostuivat kaatuneen jalkalampun himmeässä, lepattavassa valossa. Nuoren miehen kasvoilla karehti tutkimaton, melankolinen ilme, josta ei ollut apua Regulukselle.

"Mitä?" Regulus kysy hajamielisesti, uskoen ja tietäen kuulostavansa typerältä.
"Tämä typerä nainen", Bellatrix kivahti julmasti viitaten maassa verkalleen hengittävään, kivusta hiljaa valittavaan Aliceen. "Ei taida pelätä minua. Minusta tuntuu, että sinun täytyy saada hänet rukoilemaan kuolemaa."

Regulus lamaantui täysin. Hän ei ollut koskaan kiduttanut ketään. Eikä hän koskaan aikoisi tehdä sitä. Häntä pelotti, kuvotti, hän tuskin edes osaisi langettaa kidutuskirousta. Jos Sirius olisi täällä, hän tappaisi pikkuveljensä pelkästä ajatuksesta, hän huomasi ajattelevansa. Mutta Sirius ei ollut siellä. Kukaan ei ollut siellä pelastamassa häntä tilanteesta, johon oli tasan kaksi väärää ratkaisua. Väärä ja oikea, mutta Regulukselle kummatkin olivat vääriä. Hän pelkäsi kuolemaa. Juuri nyt, kun se oli käsillä yhdelle tai toiselle, hän pelkäsi sitä enemmän kuin koskaan. Sekunnit tuntuivat kuluvan nopeammin kuin koskaan, julma hymy serkun huulilla muuttui lähinnä kärsimättömäksi.

"Onko se sinulle ongelma?" Bellatrix tiuskaisi pahaenteisesti. "Sinulla on sauva ja tiedät mitä tehdä."

Varovasti Regulus astui lähemmäs, tajuttoman Frank Longbottomin yli. Hän puristi taikasauvaa tiukasti nyrkissään, vaikka hänen kätensä hikosivat ja adrenaliini sykki suonissa. Alice tuijotti häntä, naisen siniharmaista silmistä heijastui pelon lisäksi suoranainen pakokauhu. Silloin Regulus unohti ensimmäistä kertaa eläessään, että sääliä ei saanut. Hän tunsi niin syvää myötätuntoa tuota avutonta naisparkaa kohtaan, ettei olisi voinut langettaa häneen kirousta, vaikka olisi osannutkin sen. Hänen päänsä löi kiivaasti - tyhjää.

"Tee se!" Bellatrix sähähti. "Tee se, Regulus! Älä petä minua, älä petä meitä! Älä petä pimeyden lordia!"
"Musta", Regulus kuuli Malfoyn äänen jostain selkänsä takaa. "Tiedän, että pystyt siihen. Ja tiedät senkin, mitä seuraa, jos jostain syystä - epäonnistut."

Regulus vilkaisi Rabastania sivusilmällä, kuparitukkainen mies seisoi sivummalla vaihtaen painoa jalalta toiselle ja tuijottaen tiiviisti hänen ohitseen vastakkaiselle seinälle. Kuinka Regulus toivoikaan, että Bellatrix olisi pyytänyt Rabastania eikä häntä. Hän ei välittänyt, kuinka itsekäs tai säälittävä ajatus olikaan. Sellaisilla asioilla ei ollut enää merkitystä, hänhän seisoi jo kuilunsa reunalla. Kuilun, jonne hän voisi tyrkätä Alicen sen sijaan, kuin hypätä sinne itse. Sinällään houkutteleva ajatus. Eihän Regulus edes tuntenut naista, hän ei muistanut Alicea kouluajoilta. Aivan yhtä hyvin hän voisi antaa inhimillisyyden mennä menojaan, olihan piirre ollut jo pitkään toinen jalka oven välissä.

Hetken ajan Regulus oli jo kohottamassa sauvaansa, mutta kohdatessaan jälleen Alicen anovan, epätoivoisen katseen, hän pudotti sauvansa. Hän näki Alicessa itsensä, samassa tilanteessa. Pelkäämässä iskua, tietäen sen kuitenkin tulevan. Kiroamalla Alicen, hän olisi tappanut itsestään kaiken sen, mikä oli vielä ehjää.

"Ei", Regulus henkäisi. "Minä en voi, minä en pysty siihen."

[Triks]

A/N: Kas niin, viimeistä viedään. Suuret kiitokset Beelsebuttille, joka tämän betasi. Alan ehkä viimein itsekin uskoa, että betan avulla voi tekstin lisäksi kirjoittajakin kehittyä. Ja tosiaan, tämä on nyt tässä. Palautetta olisi tietysti mukava saada, että onnistuiko tämä loppujen lopuksi edes jollain tasolla.

***

Sirius ei ollut ennen sitä harmaata, tammikuista päivää uskonut, että joutuisi vielä kerran palaamaan sen oven eteen.

Eikä hän tiennyt, mitä hän teki siellä ja miksi oli tullut. Hän oli Kalmanhanaukiolla taas. Talossa, jota hän ei ollut koskaan voinut edes hyvällä tahdolla kutsua kodikseen. Kaikkien niiden ihmisten keskellä, joita hän vihasi ja ennen kaikkea halveksi ylitse kaiken muun. Ja hän oli siellä yksin. Remus oli kieltäytynyt tulemasta mukaan, vaikka Sirius oli tapojensa vastaisesti lähes anellut häntä mukaansa. Syy, miksi Sirius ei halunnut mennä yksin, ei ollut selvillä hänelle itselleenkään. Pelkäsikö hän vanhempiensa kohtaamista? Ei, tuskinpa. Heitä Sirius ei pelännyt vaan ehkä lähes toivoi, että nämä eivät antaisi hänen saattaa veljeään haudan lepoon. Ehkä Sirius ei halunnut kohdata todellisuutta, että hänen ainoa veljensä oli mennyt. Eihän Sirius ollut juuri välittänyt veljestään, he eivät koskaan olleet järin läheisiä toisilleen. Hän ei olisi edes ilmaantunut paikalle, ellei Remus olisi taivutellut häntä siihen.

"Luulen", Remus totesi mietteliäästi, "että Regulus olisi halunnut sinut sinne. Hän oli ainoa veljesi."

"Remus", Sirius tokaisi kärsimättömästi ja hieroi käsiään yhteen – pakkanen kirveli niitä. "Minä lähdin sieltä jo kerran, en voi mennä takaisin."

"Sinun täytyy", Remus kivahti hänelle epäominaiseen tapaan. "Tiedän mitä ajattelet: että se oli sinun syysi, että sinä jätit hänet yksin sinne. Kukaan ei silti syytä sinua, hän teki itse väärät valinnat."

"Emmehän me edes tiedä, miten hän kuoli", Sirius kamppaili äänensä särkymistä vastaan. "Mutta tiedät itsekin, että he eivät halua minua sinne."

"Ketkä?" Remus kysyi ja kietoi nuhjuista takkiaan tiukemmin ylleen.

"Vanhempamme", Sirius sanoi katkerana.

"Eivät he voi estää sinua osallistumasta", Remus totesi järkevästi. "Sinun täytyy saada lausua viimeinen tervehdyksesi Regulukselle. Menet sinne, vaikka joutuisin komennuttamaan sinut."

"Tulisit mukaani", Sirius pyysi.

"En", Remus sanoi. "Ei minua ole kutsuttu."

"Minutko sitten on?"
"Sinä olet perhettä", Remus sanoi varovasti.

Sirius naurahti. Hänen hengityksensä höyrysi ja naurunsa oli yhtä viileää kuin sääkin.

"En ole kuulunut siihen perheeseen vuosiin", Sirius sylkäisi suustaan.

"Ole järkevä, Sirius", Remus sanoi. "Et saa hetken rauhaa ellet mene. Tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin."


Ja siitä syystä hän seisoi siinä. Remus oli osunut asian ytimeen, alitajunnassaan Sirius uskoi todella olevansa syyllinen pikkuveljensä kuolemaan. Hän oli jättänyt Reguluksen kaikkien niiden paineiden alaiseksi, kaikkien niiden houkutusten vieteltäväksi. Siitä syystä hän halusi nähdä veljensä vielä kerran, ehkä pyytää anteeksi. Regulus haudattaisiin Mustan sukuhautaan Kalmanhanaukion taakse. Sirius muistutti itseään; hänen täytyi muistaa mainita testamentissaan, ettei missään tapauksessa halua tulla haudatuksi Kalmanhanaukiolle.

Sää oli kylmempi kuin kenties koskaan aikaisemmin siihen aikaan vuodesta. Siltä Siriuksesta ainakin tuntui hänen värjötellessään liian ohuessa takissa ja ilman käsineitä lapsuudenkotinsa ovella. Raskaat pilvet olivat kasaantuneet harmaaksi massaksi taivaalle ja lunta satoi harvakseltaan. Sirius ei voinut kääntyä takaisin eikä hän tiennyt, halusiko hän edes todella tehdä niin. Hän ei uskonut olevansa valmis antamaan anteeksi perheelleen niitä rakkaudettomia vuosia, mutta ei hän voinut Regulusta niistä syyttää. Hän veti syvään henkeä, sulki hetkeksi silmänsä ja lopulta kolkutti ovea.

"Sirius", sanoi hänen isänsä värittömällä äänellä, ja Sirius pani merkille, kuinka tämä näytti vanhentuneen parissa vuodessa.

"Orion", Sirius tervehti. Hän oli jo kauan sitten lakannut kutsumasta vanhempiaan isäksi ja äidiksi.

Sen enempää ei ollut isällä sanottavaa esikoispojalleen, eikä sen puoleen toisinkaan päin. Salaa mielessään Sirius kiitti onneaan, ettei äiti ollut tullut avaamaan. Tämä olisi tuskin sallinut Siriuksen astua jalallaankaan Kalmanhanaukio kahdentoista kynnyksen yli; ei sen jälkeen, kun Sirius oli lähtiessään vannonut, ettei palaisi enää koskaan. Orion sen sijaan väisti, jotta Sirius mahtui sisään ahtaaseen eteiseen. Kalma ja synkkä tunnelma huokuivat kaikkialla talossa, kimpoilivat seinistä ja karehtivat jokaisen kasvoilla. Sirius riisui takkinsa, vaikka häntä paleli edelleen ja vilkuili samaan aikaan syrjäkarein isäänsä. Lyhyehkö mies oli harmaantunut, tämän selkä oli painunut kumaraan ja menetyksen tuska näkyi juonteina kasvoilla. Katkerana Sirius ajatteli, ettei hänen kuolemansa olisi koskaan merkinnyt niin paljoa. Huomaamattaan hän pudisti päätään, ei hän sellaista voinut odottaakaan. Ei enää, kaiken sen jälkeen.

Sirius vaelsi synkkänä ruokasaliin, jossa muistotilaisuus tultaisiin pitämään. Huone oli täynnä vieraita mustissaan, viinilasi useimpien hansikoiduissa käsissä. Joukossa oli useita tuttuja kasvoja Siriuksen menneisyydestä. Lucretia-täti, jonka Sirius muisti lapsuudestaan belgialaista valkosuklaata tarjoavana kammottavana haahkana, keskusteli vilkkaasti muuan perhetutun kanssa. Moni muu olisi väittänyt, että suru väritti naisen hinkuvaa ääntä, mutta Sirius tiesi paremmin. Todellisuudessa Lucretia oli kuin myrkyn niellyt; hän pelkäsi Mustan suvun sammumista. Täti itsekin oli lapseton. Siriuksen mielestä tädin pelko ei ollut aivan aiheeton, sillä sukuun syntyi lapsia kovin harvoin. Narcissa oli kyllä huhupuheiden mukaan raskaana ja siitä syystä jättäytynyt pois serkkunsa hautajaisista. Vaikka huhu olisikin ollut totta, Sirius tiesi, että Lucretia piti Malfoyn sukua kelvottomana ja täysin arvottomana Mustiin verrattuna. Ei ollut soveliasta, että Malfoyn ja sen hempukan, kuten tädillä oli tapana Narcissaa nimittää, lapsi olisi ainoa jäänne Mustan kerran niin laajasta ja kunnianarvoisasta sukuhaarasta. Sirius tiesi, että hänen Andromeda-serkullaan oli kyllä tytär, mutta häntä ja hänen perhettään kannatti tuskin edes mainita, ellei halunnut saattaa Lucretiaa hermoromahduksen partaalle.

Ja sitä paitsi, olihan Andromedakin erotettu suvusta, muisti Sirius ja sieppasi tarjoilupöydältä lasin tuliviskiä. Oli se sitten soveliasta taikka ei, hänen oli saatava alkoholia.

Vaikka Sirius kovin toiveikkaana haki katseellaan, Andromedaa ei näkynyt. Sääli, Sirius ajatteli. Andromeda oli aina ollut hänen lempiserkkunsa. Ilmeisesti tätä oli suorastaan kielletty saapumasta tilaisuuteen, Siriuksen kohdalla ei näemmä edes vaivauduttu. Luoja, jos Walburga sattuisi näkemään hänet kattonsa alla. Siriuksen onneksi rouva Mustaa ei näkynyt missään.

Sirius oli vajonnut mietteisiinsä ja herpaantui vasta, kun kuuli Orionin kilistävän lusikkaa pikariaan vasten. Vieraiden päät kääntyivät uteliaina. Herra Musta piti Siriuksen korviin pitkästyttävän puheen, jossa hän toivotti kaikki tervetulleiksi ja toisteli, kuinka suuri suru ja murhe heitä olikaan kohdannut. Tekopyhää, ajatteli Sirius ja tuhahti. Orion pyysi vieraita siirtymään ulos, sillä Regulus tultaisiin laskemaan hautaan hyvin pian. Sirius poistui rakennuksesta ensimmäisten joukossa. Ilma oli viileämpi kuin hän muistikaan, ja hän työnsi kädet taskuihinsa kulkiessaan muun ihmisjoukon muuassa kohti hautapaikkaa.

Reguluksen arkku oli niin valkoinen, että se sai ympäröivän lumen näyttämään harmaalta. Sirius lähestyi varovasti. Henki ei kulkenut kunnolla, ja hänen silmänsä olivat lasittuneet. Hänelle oli lapsena opetettu, että itkeminen oli heikkouden ja vain heikkouden merkki. Voin olla heikko tänään, Sirius myöntyi mielessään, jos kestän tämän, en aio olla heikko enää koskaan. Hän lähestyi turtana hopeisin nauhoin koristettua arkkua, jonka kansi oli auki. Sirius ei voinut estää kyynelten valumista poskilleen, oikeastaan hän ei edes tiedostanut niitä, sillä siinä lepäsi hänen ainoa veljensä kuolleena ja elottomana.

Regulus näytti vain nukkuvan, hänen kalpeissa kasvoissaan ei ollut naarmuakaan. Hennot kädet lepäsivät rinnalla pidellen tummanpunaista ruusua. Hän oli niin nuorikin, vasta kahdenkymmenen. Sirius ei enää havainnut ajan kulumista, hän oli kumartunut silittämään veljensä hiuksia, tismalleen samansävyisiä kuin hänen omansa. Tämä ei voinut olla oikein, miksi juuri Regulus? Sirius tiesi kyllä, millaiseen asemaan tämä oli ajettu. Hän tiesi kaiken Feeniksin killan ansiosta, mutta hän ei ollut koskaan tehnyt asialle mitään. Regulus on aikuinen, Sirius oli vain todennut, hänen täytyy osata pitää huolta itsestään. Voi, Regulus! Eihän hän tietenkään ollut osannut. Hän olisi tarvinnut Siriusta kipeästi, mutta Sirius oli ollut poissa eikä ollut edes kirjoittanut kertaakaan. Totuus iski Siriukseen kuin moukari. Paitsi ettei hän ollut onnistunut suojelemaan veljeään, hän ei ollut edes yrittänyt.

"Väistäisittekö?" kuului epäkohtelias, tutun lipevä ääni Siriuksen selän takaa. "Vaimoni tahtoo lausua tervehdyksen edesmenneelle serkulleen."

Sirius kääntyi. Hänen takanaan seisoi pitkänhuiskea, punaruskeahiuksinen mies: Rodolphus Lestrange. Tämän käsipuolessa roikkui Bellatrix, Siriuksen serkku. Naisella oli meikatuilla, raskasluomisilla kasvoillaan tutkimaton, ehkä hieman ivallinenkin hymy, jota ei ollut vaikea huomata edes suruharson takaa. Sirius ei ollut koskaan pitänyt Bellasta. Kun hän oli kuullut serkkunsa liittyneen kuolonsyöjiin, hän oli kohauttanut olkiaan ja todennut, ettei se ollut mikään ihme. Sirius uskoi, että juuri Bellatrix oli houkutellut, ellei peräti pakottanut Reguluksen mukaan. Sellainenhan Regulus oli aina ollut: pieni hölmö, joka olisi vaikka hypännyt kaivoon, jos joku vähän vanhempi olisi käskenyt. Ja Regulushan oli aina pitänyt kovasti Bella-serkusta.

"Lestrange", Sirius sähähti ja suoristautui täyteen pituuteensa.

"Sirius Musta", Rodolphus sanoi lipevään sävyyn. "Vai niin, tuhlaajapoika on palannut."

"Ehdinkin juuri toivoa", Sirius jatkoi pahaenteisesti, "ettei minun tarvitsisi kuluttaa aikaani keskustelemalla sinun kaltaistesi ihmisten kanssa. Ilmeisesti se oli liikaa vaadittu."

"Olettepa te epäkohtelias", Rodolphus sanoi. "Ja vielä oman veljenne hautajaisissa."

"Sirius on aina ollut tuollainen", Bellatrix totesi alentuvaan sävyyn. "Ei sinun kannata hänestä välittää."

"Sinä!" Sirius ärähti. "Te molemmat, teillä ei ole oikeutta olla täällä!"

"Kuulitko tuota, Rodolphus?" Bellatrix naurahti koleasti. "Suvusta potkittu hylkiö, hävytön kakara, puhuu meille moiseen sävyyn."

"Kuvitteletteko te todella", Sirius huudahti vaarallisesti, muistamatta, että paikalla oli muitakin ihmisiä, "etten minä tiedä? Minä todella tiedän, mitä te olette! Tiedän, että te olitte osallisia Reguluksen kuolemaan!"

"Todella julkeaa", Rodolphus huudahti loukkaantuneena. "Musta, kuinka te voitte ilman minkäänlaista näyttöä syyllistää meitä julkisesti?"

Siriuksen ajan ja paikan taju olivat hämärtyneet jo hetkeä aikaisemmin; hän ei tiedostanut lainkaan, että monet hänen sukulaisistaan ja muista vieraista seurasivat vainajan vierellä syntynyttä tilannetta hämmentyneinä. Syyttikö perheen musta lammas, Sirius Musta, herra Lestrangea ja tämän vaimoa, omaa sukuaan, Reguluksen kuolemasta? Lucretia-tädin krinoliini natisi uhkaavasti purevassa tuulessa, täti oli valahtanut tavallistakin kalpeaksi. Tällaista häväistystä hän ja hänen sukunsa eivät olleet kokeneet sitten Marius Mustan synnyttyä surkiksi. Kuinka Sirius saattoi tulla kutsumatta hautajaisiin ja vielä saattaa perheensä huonoon valoon? Vieraiden joukossa syntyi kohinaa, useimmat loivat paheksuvia katseita Siriukseen ja toiset pohdiskelivat, mistä moinen syytös oli saanut alkunsa. Eihän nyt kerta kaikkiaan voinut olla mahdollista, että Bellalla ja herra Lestrangella, jota oli aina pidetty suuressa arvossa Mustan suvun keskuudessa, voisi olla jotain tekemistä Orionin ja Walburgan nuorimmaisen odottamattoman, traagisen kuoleman kanssa. Bellatrix tunsi väenpaljouden katseet kalliin villakankaan verhoamassa selässään ja yritti kiskoa miestään sivummalle käskien tämän antaa olla, mutta tuloksetta.

"Häivy, Lestrange", Sirius ärähti ja mulkaisi serkkuaan. "Ja vie hänet mukanasi. Helvetti, minä tiedän, että te olitte mukana siinä."

"Todista se!" Bellatrix kivahti. Hänen povensa kohoili kiivaasti tihentyneen hengityksen tähden.

"Sinä et sitten häpeä mitään, Bella", Sirius kuiskasi ja korotti ääntään. "Etkö sinä pelkää myöntää kaikkien näiden ihmisten kuullen, että olet kuolonsyöjä. Palvelet Voldemortia ja murhaat viattomia."

"Et tiedä siitä mitään, Sirius", Bella kirkaisi, ja nyt oli Rodolphuksen vuoro yrittää kiskoa vaimoaan syrjemmälle. "Sinä et ole koskaan ymmärtänyt mitään todellisista arvoista!"

"Ja sinä olet saastaa, Bella!" Sirius huusi.

Hän ei ehtinyt jatkaa, sillä joku oli tarttunut raudanlujalla otteella hänen olkapäähänsä. Sirius kääntyi, Orion seisoi hänen takanaan. Herra Mustan kasvojen juonteet olivat kiristyneet, hänen ilmeensä oli jopa vieläkin uhkaavampi kuin yksitoista vuotta aiemmin, jolloin Sirius oli piirtänyt Elladora-tätiä esittävälle muotokuvalle viikset. Orion suuttui harvoin, yleensä Walburga oli se, joka huusi ja kirosi, mutta nyt hän näytti niin vihaiselta, että Sirius unohti hävetä käytöstään.

"Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne", Orion sanoi matalalla, jopa käheällä äänellään.

"Minä tiedän sen."

"Tee meille kaikille palvelus", Orion madalsi ääntään entisestään. "Ennen kaikkea itsellesi: lähde ennen kuin äitisi tulee. Hän on surusta aivan sairaana, eikä tee hänelle hyvää, jos sinä – "

"Hän ei ole minun äitini", Sirius keskeytti. "Ei sen enempää, kuin sinä minun isäni. Mutta Regulus oli veljeni. Aivan kaikkea tekään ette pystyneet riistämään minulta. Olen sanottavani sanonut, minä menen kyllä."

Ja niin Sirius käänsi selkänsä Kalmanhanaukiolle jo toisen, ehkä lopultakin viimeisen kerran - tai niin hän ainakin luuli.

[Anna-Liisa]

Tämä on edelleen yksi ihanimmista ficeistä minkä olen lukenut. Tässä ficissä on ihana tunnelma ja se välittää lukijalle minusta oikein helposti. Regulus on herkkä ja kaunis persoona minusta tässä ja se tekee tästä ficistä jollakin tavalla hennon ja särkyvän, mutta kuitenkin niin vahvan.

Rabastan oli kanssa toinen, joka kiinnitti ficissä huomioni. Jotenkin tuntui, että hänestä tuntui epämukavalta tilanne - ehkä samaan tapaan kuin Reguluksesta? Ehkä kuitenkin veljen ja tämän vaimon takia Rabastan ei kuitenkaan voinut tilanteelle mitään, toisin kuin Regulus. Se on aika surullinen ajatus, mutta sopii ficin tunnelmaan.

Viimeinen osa hautajaisineen on minusta hienosti kirjoitettu. Pidän Siriuksesta tässä, hänestä löytyy kivoja piirteitä. Yleensä Sirius on ihan erilainen ficeissä - ainakin mitä minä olen lukenut - mutta tästä Siriuksesta minä pidin.

Ja niin Sirius käänsi selkänsä Kalmanhanaukiolle jo toisen, ehkä lopultakin viimeisen kerran - tai niin hän ainakin luuli.

<3

Kiitos tästä.

[bowli]

Voi, että. Rupesi ihan itkettämään. Täytyy sanoa, että aivan upea Luin tämän yhdeltä istumalta kokonaan ja ihastuin. Sirius ja Regulus kuuluvat kaikenkaikkiaan lempihahmoihini, sillä rakastan vaikeita sisarussuhteita ja Siriusta rakastan muuten vain <3 Olen ajatellut itse Reguluksen ajatusmaailman kohtuu samankaltaiseksi. Tämä ficki oli haikea ja koskettava. Tälläisestä Reguluksesta minä pidän kovasti.

Ensimmäinen luku ei vielä niin paljoa herättänyt mielenkiintoani. Jostain syystä jatkoin kuitenkin lukemista. Jatkettuani pääsin syvemmälle, enkä pystynyt lopettamaan lukemista. Varsinkin viimeinen luku sai kyyneleet silmiini. Dialogi oli siinä upeaa ja Reguluksen hautajaiset kuvailtu kauniisti.

Olen sekaisin, mutta siis tykkäsin paljon.
Kiitos.

[Sirius93]

Vähä hyvä tarina! Tosi aidon tuntunen! Pidin tosta lopusta, ku Sirius sano, et Orion ei ole sen isä, eikä äiti sen äiti, mut Regulus oli veli.