Ensimmäinen osa: secrets and a bunch of lies
PoV Alexander
Digitaalikellon tasainen raksutus särki kauniin hiljaisuuden manchesterilaisessa kerrostaloasunnossa. Auringon säteet loivat vaaleita raitoja auki jätetystä ikkunasta.
Kämppä oli tyhjä lukuun ottamatta miestä keskellä suurta parisänkyä. Jos peitto olisi vedetty viisi senttiä ylemmäs, asuntoa olisi voinut luulla täysin autioksi. Nyt kuitenkin peiton alta paljastui tuppo mustia hiuksia.
Kova pirinä rikkoi harmonian tyyssijan. Peiton alta kuului epämääräinen murahdus ja hetken kuluttua jostakin sängyn syvyyksistä ilmestyi käsi, joka imaisi kännykän yöpöydältä peiton alle.
“Tänään keikka, kello kahdeksan, älä unohda!” kuului viesti, joka oli juuri saapunut.
En saanut hymyä huuliltani, vaikka kuinka yritin. Viesti oli Robilta, bändimme laulajalta. Kännykkä kädessä kävelin ikkunan luo ja suljin sen. Viileä tuuli muistutti minua siitä että päälläni oli vain bokserit ja punasiniraidalliset villasukat. Tänään oli lauantai, joten ainoa asia mitä minun täytyisi siis muistaa olivat treenit neljältä ja tietenkin tuo keikka. Meidät oli palkattu yhden Manchesterin suurimman iltapäivälehden 10-vuotisjuhliin esiintymään.
Kävelin makuuhuoneestani samassa tilassa olevaan keittiöolohuoneeseen. Vaikka kämppä oli suhteellisen iso yhdelle ihmiselle, vuokra ei ollut paha. Se johtui varmasti siitä, että asuntoni ei sijainnut mitä parhaan maineen omaavalla alueella. Kuitenkaan minulle ei ollut koskaan sattunut täällä mitään, joten miksi muuttaa? Löhähdin siniselle sohvalleni olohuoneessa ja nappasi pöydältä kuvan, jossa hymyilivät nainen ja mies, jotka seisoivat suuren puutalon edustalla. Heidän edessään seisoivat vaaleahiuksinen noin viisivuotias tyttö ja 11-vuotias poika, heilläkin leveät hymyt huulillaan. Koko perhe seisoi suuren puutalon edessä. Juuri tuo valokuva oli yksi lempikuvistani sekä -hetkistäni. Muistan olleeni niin onnellinen. Lapsuudenkotini sijaitsi suurella lammasfarmilla Etelä-Skotlannissa. Olin aina tullut hyvin toimeen eläinten kanssa ja farmilla oli ollut tilaa juoksennella pihalla ja pelata ulkopelejä veljeni kanssa. Olin aikaisemmin harkinnut tosissani ottavani tilan haltuun, mutta kun isäni oli pari vuotta sitten kuollut, veljeni oli ottanut perheineen farmin huolehdittavakseen. Äitini ei ollut halunnut jättää rakasta kotiaan, taloa joka oli täynnä muistoja, joten hänkin asui yhä tilalla. Ehkä oli parempi että he asuivat siellä nyt, sillä olin asunut Manchesterissa jo neljä vuotta, enkä halunnut jättää tätä kaupunkia taakseni.
Nykyisessä kodissani ei ollut paljon kuvia. Olohuoneen pöydällä oli tuo ja makuuhuoneeni seinällä oli kollaasi, jonka olin vasta aloittanut. Siinä oli pari keikkakuvaa, pari kaupunkikuvaa ja yksi minusta, tyhmä ilme kasvoillani, jossakin baarissa. Ostettuani uuden kameran, olin huomannut kuinka paljon itse asiassa pidin valokuvien ottamisesta. Kaikki kuvat lapsuudestani olivat äidilläni. Hän oli välttämättä vaatinut saada ne, vaikka olin kuinka yrittänyt estää. Häpeäkseni täytyi myöntää, että olin jopa yrittänyt polttaa kuvat. Roskapönttö oli ollut pihalla valmiina, sytkäri ja bensakanisteri sen vieressä. Nyt myöhemmin olin onnellinen, että äitini oli voittanut tuon riidan. Joskus kotona vierailleessani menin katsomaan kuvia vintille, sinne minne kumpikaan vanhemmistani ei ollut koskaan uskaltanut kiivetä, vaan minun ja veljeni oli pitänyt viedä kaikki vanhat tavarat sinne varastoon. Huokasin ja laitoin kuvan takaisin pöydälle.
Olin töissä tieto- ja kopiokonekorjaajana pienessä yrityksessä. Jälleen yksi asia, jossa mielipiteeni erosi vanhempieni kannasta. Minulla ei ollut mitään koulutusta, oikeastaan ainoa koulutus, joka minulla oli, oli lukio. Heti sen jälkeen olin muuttanut tänne. Olin elänyt pari viikkoa kesätöissä ansaitsemillani rahoilla. Syy miksi olin töissä, ja oli ihme että ylipäätänsä olin saanut senkään työn missä nyt olin, oli se, että minun täytyi yksinkertaisesti rahoittaa elämiseni. Bändi vei suurimman osan ajastani ja vaikka vielä se ei ollut osoittautunut kannattavaksi ajanvietoksi rahallisesti, uskoin, että vielä jonakin päivä ihme tapahtuisi. Olimme kuitenkin saaneet keikkaa enemmän kuin ennen, joten tilanne näytti hieman aiempaa toivottomuutta valoisammalta.
Käännyin sohvalla kyljelleni ja vedin harmaan viltin päälleni. Olohuoneessa oli huomattavasti lämpimämpää kuin makuuhuoneessa. Hetken löhöttyäni kippurassa Nukkumatti voitti taistelun 1-0, ja ajatukseni leijailivat jossakin paljon mielikuvituksellisemmassa ulottuvuudessa todellisuuteen verrattuna.
Monta tuntia myöhemmin istuin keittiöni jakkaralla. Rob istui olohuoneeni sohvalla vieressään rumpalimme Mike. Lattialla, sohvan ja keittiönpöydän välissä makasi epämääräisenä kasana Luke basso kainalossaan.
“Minä en ymmärrä, miten sinä saatoit unohtaa”, Robin syyttävät sanat saivat seurakseen tiukan katseen.
“Minähän kerroin. Minä nukahdin”, sanoin puuskahtaen, vaikka oikeastaan Robin sanoilla ei ollut minkäänlaista katumusta herättävää vaikutusta.
“Mitä? Minusta sinä näytät aivan hyvin voivalta?” Luke nosti katsettaan lattialta ylöspäin yrittäen tavoittaa kitaristia.
“Mitä, miksi en näyttäisi?” totesin ihmeissäni katsoen kasaa lattialla.
“Älä välitä. Tuon pitkä ilta jatkui aamuun. Meillä on tunti aikaa ennen kuin täytyy olla paikan päällä”, Rob totesi korostaen sanaa “tuo”.
Miten minä olin unohtanut? Meillä oli keikka Manchesterin Good Evening- lehden kymmenvuotias juhlasssa. “Meillä on kamat autossa joten mennään ja Luke, älä juo enää mitään”, Rob sanoi huolestunut ilme kasvoillaan ja nousi sitten sohvalta lähtien alas portaita pitkin.
Odotin kunnes kaikki kolme miestä olivat ulkona ennen kuin suljin oven ja lähdin itsekin asunnostani kävelemään portaita alas. Ilta oli pimennyt. Kello oli viittä vaille seitsemän, joten ei kai se ollut ihmekään näin elokuun lopussa. Vedin takkini vetoketjun kiinni ja hypähdin talon eteen parkkeeratun valkoisen auton etupenkille. Änkeämällä mahduin autoa ajavan Robin, ja tämän vieressä istuvan Miken viereen. Luken joutui takaosaan. Takaosassa ei ollut penkkejä, mutta nyt se oli ainoastaan basistimme ongelma. Auto lähti liikkeelle päästäen epämääräisen poksahdus ääneen. Muistin vielä hyvin kuinka suunnilleen viikko sitten bänditreeneissä Miken autotallissa, Rob oli saanut puhelun ja keikka oli varmistunut. Olimme kaikki olleet kuin ilokaasua ottaneet. Vain viikkoa aiemmin meillä oli ollut keikka keskisuuressa pubissa ja jälleen onni oli potkaissut. Se oli ollut lähes jo liian hyvää ollakseen totta. Käänsin katseeni eteen nähdäkseni, että automme teki äkkijarrutuksen liikennevaloihin.
“Meillä pitäisi olla hienompi auto. Minkä takia Luke ei voi hommata parempaa kärryä?” Rob puhisi naama punaisena. Takaosasta kuului epämääräistä kolinaa, kunnes automme lähti jälleen liikkeelle peittäen alleen luultavasti Luken päästämät äänet, sekä kaiken puheen.
“Eikö se ole tuo?” Mike huusi osoittaen edessä olevaa tylsän näköistä valkoista kerrostaloa. “Se on tuolla yläkerrassa. Minä sain ohjeet, että meidän kannattaa pysäköidä tuohon toiselle puolelle!” Rob katsoi äsken huutanutta Mikea ja kaarsi sitten oikealle lähes täpötäydelle parkkipaikalle. Hetken ajeltuamme edes takaisin, sininen maasturi kaasutti pois ja Rob sai suuren automme pysäköityä. Hyppäsin ulos ja juoksin takakontille. Takaosasta paljastui seisova Luke näyttäen nyt paljon selvemmältä kuin hetki aiemmin.
” Rob, minä en anna sinun enää koskaan ajaa tällä.” Sen sanottuaan vaaleahiuksinen basisti hyppäsi takaosasta maahan silittäen kädellään autoaan.
“Rob ihan totta, sinä kyllä ajat vähän epätasaisesti”, tokaisin virnistäen maata potkivalle nyrpeänaamalle. Hetken kuluttua jokainen meistä seisoi kamoinemme tavarahississä. Luke ja ja Mike kantoivat äänentoistolaitteita kun taas minä kannattelin bassoa ja kasaa johtoja. Robilla oli sylissään mikkiteline ja kitara. Hissin kilahdus ja ovien aukeaminen kertoi meidän saapuneen ylimpään kerrokseen.
“Missä te olitte? Teillä on puoli tuntia aikaa”, kipakka naisääni kuului kun astelimme käytävään. Nainen ohjeisti meidän saliin, joka näytti jonkinlaiselta kokoushuoneelta. Laskimme tavarat ovesta katsottuna vasempaan nurkkaan. Mike ja Luke lähtivät hakemaan loppuja tavaroita isokokoisen miehen lähtiessä heidän avukseen. Oven viereen kahdelle pöydälle oli aseteltu kahvikuppeja ja kaikenlaista pikkupurtavaa. Suoraan ovesta edessäpäin avautui kaunis näkymä suurista ikkunoista pimeään suurkaupunkiin. Valot olivat hieman himmeät, mikä loi lisää tunnelmaa. Pari ihmistä oli nähtävästi jo saapunut. Koko sisutus oli beigeä ja valkoista. Vaikken ollut mikään sateenkaarien ja pastellisävyjen suurin ystävä, tämä sali näytti lähinnä tylsältä.
“Me emme kyllä ehdi harjoitella. Tämä oli huono juttu”, Rob supisi katsoen ihmisiä, joita näytti tulevan pikku hiljaa lisää.
Kahdenkymmenen minuutin päästä kaikki tavaramme oli saatu raahattua ylös ja johdot viritettyä apumiehemme avulla. Kävi ilmi, että tämä soitti itsekin jossain bändissä, tosin jonkin sortin purkkapoppia ja keskustelumme oli tyssännyt siihen. Seisoimme bänditavaroidemme vieressä nurkassa Luken mussuttaessa korvapuustia. Erotuimme kuin jouluvalot joulukuusesta. Naisilla oli nätit mekot ja miehillä puvut. Matala puheensorina täytti salin.
Oven vieressä seisoi hyvää vauhtia kaljuuntuva pitkä mies, joka piti puhetta. Kukaan meistä ei ollut suonut miehen puheelle ainoatakaan ajatusta ennen kuin seuraavat sanat tupsahtivat hänen suustaan: “ meidän Miamme onnistui saamaan ystävänsä bändin The Skeletonin esiintymään täällä tänään, joten pitemmittä puheitta, olkaa hyvä, herrat!” Mies loi epäasiallisen virneen kahden muun naisen seurassa seisovalle lyhyelle tummahiuksiselle naiselle, mainitessaan nimen “Mia” . Ilmeisesti ilmoitus oli tullut Luken arvaamatta, sillä tämä näytti melkein tukehtuvan pullaansa ja Miken täytyi hakata basistia selkään viidesti, ennen kuin toisen kasvot saivat normaalimman sävyn punaisen sijasta. Mike istahti rumpujen taakse ja Luke otti basson varmoin otteen. Minä nostin kitarani, joka oli nojannut vahvistimeen ja heitin hihnan pääni yli. Lopulta Rob tarttui telineessä olevaan mikkiin ja Mike aloitti tutun kompin. Äsken puhetta pitänyt mies näytti hieman järkyttyneeltä, ehkäpä hän ei ollut odottanut rokkia, mutta musiikin virratessa kaikkien ylle, alkoi hänkin näyttämään rennommalta. Suljin silmäni ja annoin tehdä sormieni sen työn, jonka ne osasivat parhaiten.
PoV Liz
Olin pari tuntia sitten saanut Mialta soiton, hän halusi välttämättä minut ja Jennan työpaikkansa kekkereihin. Minulla ei ollut mitään parempaa tekemistä ja Jennalla ei ollut koskaan mitään tekemistä, joten olimme päättäneet tulla. Seisoimme oven vieressä, siltä varalta että bändi olisi kamala ja voisimme hiipparoida ulos kenenkään huomaamatta. Bändin laulaja oli Mian entinen koulukaveri, ja he olivat pitäneet yhteyttä säännöllisesti, mutta harvoin. Mian pomon kysyessä, josko Mia saisi jonkun bändin soittamaan nättiä kitaramusiikkia, The Skeleton oli juolahtanut nuoren toimittajanalun mieleen.
“Itse asiassa tämä ei ole niin kamalaa”, Jenna sanoi ja nyökkäsi bändiä kohti. Käänsin katseeni turkoosiin mekkoon pukeutuneesta punapäästä bändiin, jota ei näkynyt kunnolla ihmisjoukon läpi. Epämääräinen huokaus pääsi huuliltani. Tuo kitaristi! Hän oli se, jonka olin nähnyt Roscoessa. Kyllä, siellä oli ollut pimeää ja minä olin ollut kaukana, mutta olin täysin varma, että edessäni soitti sama mies! Tämä ei voinut olla totta!
“Mia, tunnetko sinä tuon kitaristin?” kysyin, yrittäen kuulostaa mahdollisimman neutraalilta.
“Basisti on Luke, Rumpali on Mike, sitten on tietenkin Rob ja odotas, kitaristi on joku Alex tai jotakin sinne päin. Tai sitten hän on Alexander. Kyllä, Alexander”, Mia mietti otsa rypyssä.
“Alexander, aivan. Tunnetko sinä hänet?”
“En tunne muita kuin Robin. Paitsi me kävimme tuon Alexanderin luona kerran, kun Robin piti hakea jokin levy. Siellä oli todella siistiä”, Mia nyökytteli ja otti sitten vierestämme pöydältä lasin samppanjaa.
“Ja nyt viimeinen biisi. Tämä on meidän omaa tuotantoamme”, laulaja ilmoitti mikkiin.
“Eron huomaa heti kun tuollainen aloitteleva bändi soittaa oikeiden bändien biisejä ja sitten omaa tuotantoa”, Jenna sanoi arvostelevaan sävyyn ottaen hänkin lasin. Musiikki lakkasi ja raikuvat aplodit täyttivät salin tuoden hymyn bändin jäsenien kasvoille. Kitara ja basso laskettiin nojaamaan vahvistimiin ja viimeisen kumarruksen jälkeen bändi katosi ihmisvilinään. Yritin tavoittaa mustahiuksista kitaristia ihmismassan keskeltä ja soittimien lähettyviltä, mutta en nähnyt muita kuin pukutakkimiehiä ja hienoja naisia.
“Eikö mennytkin hyvin!” kuului selkäni takaa ja kun käännyin katsomaan, laulaja seisoi takanani hymyssä suin. “Meni, paljon paremmin kuin luulin”, Mia sanoi virnistäen. “ Hei minä olen Rob ja tässä ovat Luke, Mike ja Alexander” laulaja sanoi katsoen minua ja Jennaa.
“Hauska tavata, minä olen Jenna”, pitkä nainen loi kauneimman hymynsä vaalealle laulajalle, kuin ei olisi nähnyt kolmea muuta miestä.
“Liz”, totesin katsoen loppua bändiä. Basisti nyökkäsi pullaa suussaan. Mike sanoi “Hei” ja kitaristi nyökkäsi hymyssä suin. Tunsin epämääräisen piston rinnassani. Ei ollut merkitystä vaikken ollut saanut Alexanderia ajatuksistani, kuinka olin kelannut yhtä typerää baari-iltaa edes takaisin, kitaristi ei tiennyt kuka olin. Hän oli tuskin edes huomannut minun katsoneen häntä. Olin kuin ilmaa. Käänsin katseeni pois kitaristista Miaan.
“Aiotteko te tehdä jotakin nyt? Siis onko teillä jotkin jatkot?“ Mia kysyi uteliaana.
“Arvatkaa mitä neidit. Tämä on teidän onneniltanne. Te pääsette meidän Superhyperjatkoillemme suoraan kuuluisan kitaristimme luokse!” Rob huudahti, jonka jälkeen kuului heti epämääräinen “Mitä?”
Kitaristi veti hihasta laulajan sivummalle. Jokainen meistä tuijotti kahta miestä ihmeissään. Luke oli jopa unohtanut, että hänellä oli pulla suussaan, ja tuijotti nyt liikahtamatta kahta keskenään kiivastui juttelevaa kaveriaan. En kuullut epämääräisen pulinan seasta kuin ne sanat, joita laulaja yritti välttää meitä kuulemasta: “asun äitini luona. En halua kenenkään tietävän.” Hetken käsien huidonnan jälkeen kaksi miestä saapuivat.
“Eli siis Alexanderin luokse, olkaa hyvä neidit” Rob sanoi ja lähti kävelemänä ovea kohti. “Krhm, Rob. Meidän kamat”, kuului jostakin takaamme.
“Ai niin, voi helvetti.” Laulaja kaiveli taskujaan löytäen ruttuisen kauppakuitin. Sitten hän kirjoitti lappu kämmentään vasten osoitteen ja ojensi sen Jennalle. “Tulkaa tänne vartin kuluttua.” Sen sanottuaan bändi lähti puikkelehtimaan takaisin tavaroidensa luokse basistin napatessa matkan varrelta kaksi pullaa taskuihinsa.
Me sen sijaan kävelimme kohti ovea, kohti hissiä ja lopulta kohti ulko-ovea. En voinut kuin arvata miten bändi aikoi saada tavaransa niin nopeasti kasaan. Kylmä syystuuli puhalsi takkiemme sisään. Katu oli täynnä ihmisiä, jotka menivät sinne mistä me olimme juuri tulleet.
“Minä kuulin, että tuolla esiintyy vielä toinenkin bändi”, Mia sanoi ylittäessämme katua.
”Miten sinä sait lähteä jo näin aikaisin. Siis, luulin että sinun täytyisi olla tuolla loppuun asti”, ihmettelin kun kävelimme parkkipaikalla, kohti Jennan sinistä Toyotaa.
Jenna avasi ovet ja ahtautui sitten takapenkille ojentaen minulle avaimet. Mia istuutui etupenkille ja minä kuljettajan paikalle. Olin ainoa, joka ei ollut koskenut samppanjaan.
”En saisikaan, mutta ei sitä kukaan huomaa kaikkien niiden ihmisten seasta, jos minä puutun”, Mia totesi kohauttaen olkiaan.
Jenna saneli osoitteen ääneen ja minä näppäilin sen navigaattoriin. Käynnistin auton ja lähdin ajamaan robottisen naisääneen ohjaamana. Käänsin auton sopivaan väliin ja lähdin ajamaan navigaattorin antamaan suuntaan.
“Kuinka hyvin sinä tunnet sen Robin?” Jenna kysyi kumartuen takapenkillä tonkimaan penkkini alta.
“Siitä vain Jenna”, Mia totesi katsoen otsa kurtussa Jennan puuhia.
“Haa, tässä!” kuului huudahdus takapenkiltä ja Jenna nousi takaisin istumaan valkoviinipullo kädessään.
”Viiniä, ihan totta?” en voinut olla ihmettelemättä.
“Tämä on niistä tätini häistä kaksi viikkoa sitten”, takapenkiltä todettiin.
“Onko tämä navigaattori oikeassa? Meidän pitäisi kääntyä tästä”, osoitin kerrostalorykelmään ohjaavaa katua. Lähimmän kerrostalon kolmannen kerroksen parveke oli täynnä teinejä pulloineen. Talot olivat täynnä graffiteja harmahtava maali oli lohkeillut sieltä täältä. Mia nyökkäsi ja käänsin auton hitaasti pihakadulle. Huonokuntoisia autonromuja oli talojen edessä parkkiruuduissa. Yhdestä puuttui ovi, toisen kyljessä oli kammottava kolo ja kolmannen etuvalot olivat menneet säpäleiksi.
“Se on tuo talo tuolla edessä. Tuo siisteimmän näköinen”, Mia nyökkäsi eteenpäin.
Pysäköin lähimpään vapaaseen parkkiin kyseisen talon eteen ja nousimme ylös autosta Jenna pullon kera. Suljin ovet ja tungin avaimet taskuuni kaiken varalta.
“Noh tästä voimme todeta, sen että ainakaan tällä hetkellä he eivät ui rahassa”, Jenna sanoi ja avasi rappukäytävän oven.
“Hei neidit. Alexanderin kavereita, huh?” rastapäinen mies naurahti ja astui ulos rappukäytävästä samalla kun me menimme sisään. Mia nyökkäsi ennen kuin ovi sulkeutui. Rappukäytävässä ei ollut valoja, ei vaikka Mia painoi valonkatkaisijaa. Hissi oli epäkunnossa ja seiniä koristivat samankaltaisen graffitit kuin ulkoseiniä. Portaiden kaide oli tahmea. Erään asunnon ovi oli auki ensimmäisessä kerroksessa. Sisältä kuului kiivasta riitelyä, mutta emme nähneet mitään, violetin verhon peittäessä näkyvyyden sisälle. Seuraava kerros oli kuin vastakohta ensimmäiselle, äänen ääntäkään ei kuulunut. Kolmannessa kerroksessa oli bileet, sillä kaikkien asuntojen ovet olivat auki ja nuorisoa ramppasi edestakaisin tanssimusiikin pauhatessa kovalla.
“Tämä on oikea kerros, katsokaan tuossa lukee Alexander Harwitch”, Mia totesi neljännessä kerroksessa.
Jenna istuutui portaille, jotka johtivat viidenteen kerrokseen ja aloitti urakan viinipullon aukaisemiseksi.
“Tämä on hirveä läävä.” En voinut sanoilleni mitään.
En olisi ikipäivänä arvannut, että päätyisimme vielä tämän näköiseen kämppään. “Sinun täytyy rentoutua Liz. Sinä olet aina niin kireä ja toimelias”, Jenna sanoi ojentaen pulloa.
“Toimelias?” virnistin ja otin pullon kohauttaen olkiani.
Ehkä minä todella olin vähän kireä, mutta vain silloin tällöin, ja jos asiat eivät olleet järjestyksessä tai minulla oli jotakin tärkeää tehtävää. Hörppäsin pullosta ja ojensin sen sitten Mialle.
”He ovat myöhässä”, Mia sanoi ja otti sitten hörpyn pullosta ojentaen sen sitten takaisin Jennalle.
“Sinä pidät siitä kitaristista, vai mitä Liz?” Jenna totesi iskien silmää. “Äläkä valehtele, me kaikki tiedämme, että minä olen hyvä ihmistuntija”, hän jatkoi.
“Noh, niin. Mutta siis onhan hän hyvännäköinen”, sanoin ottaen pullon Jennalta.
“Hah minä arvasin ,jotakin edistystä!” Jenna hihkaisi ja kääntyi sitten katsomaan Miaa, joka tuijotti portaikkoa, josta ilmestyi Luken hymyilevät kasvot.
“Jaahas te olette ehtineetkin jo tänne”, tämä totesi, vaihteeksi ilman pullaa suussaan.
Seuraavaksi portaista tuli Rob, joka lösähti istumaan Jennan viereen. Viimeisenä tulivat Alexander sekä Mike.
“Hei, anteeksi, että olemme vähän myöhässä”, kitaristi pahoitteli ja aukaisi oven avaimineen.
“Minusta me kyllä ehdimme aika hyvin, tosin kamat ovat vielä minun autossani”, basisti jatkoi ja meni Alxanderin perässä sisälle.
Mike sulki oven perässään, kun kaikki olivat päässeet sisälle. Asunto oli viihtyisä ja todellakin siisti, niin kuin Mia oli maininnut aiemmin. Ovesta katsottuna vastapäätä olivat ikkunat, eivät isot, mutta niitä oli ainakin viisi peräkkäin. Ovesta oikealla oli yhdistetty keittiö ja olohuone. Istahdin sohvalle ja pian viereeni ilmestyi Mia. Luke käveli suoraan jääkaapille ja Alexander laittoi keittiön pöydällä olevan radion päälle. Se oli jokin kaupallisista radiokanavista ja pian Lady Gagan Alejandro alkoi pauhata kaiuttimista.
Katsoin ympäri olohuonetta. Televisio ei ollut kovin suuri ja se näytti vanhalta. Sohvat olivat pehmeät ja päinvastoin kuin televisio, uuden näköiset. Television ja sohvan välissä oli lasinen pöytä, joka oli tyhjä lukuun ottamatta valokuvaa puisissa kehyksissä. Otin kuvan käteeni. Naisen ja miehen lisäksi siinä hymyilivät vihreäsilmäinen poika ja sinisilmäinen tyttö.
“Onko tämä sinun perheesi?”
“On”, kuului lyhyt vastaus keittiöstä ja pian harmaa T- paidassa ja tummissa pillifarkuissa oleva komistus saapui kuin puolijuoksua olohuoneeseen ottaen kuvan käteensä. Mustan hupparin hän heitti sohvalle Mian viereen.
“Sinun sisaresi on todella nätin näköinen”, sanoin hymyillen.
“Niin, niinhän hän on”, Alexander totesi kuulostaen jotenkin hätäiseltä. Aivan kuin olisin puhunut kuolleesta henkilöstä, mutta enhän saattanut tietää, vaikka niin olisikin ollut. Keittiöstä kuului epämääräistä kikatusta. Käännyin katsomaan selkänojan ylitse vain ja ainoastaan nähdäkseni Robin kuiskuttavan jotakin Jennan korvaan käsi tämän vyötäröllä.
“Älkää vain siinä istuko”, Luke hihkaisi ja viittoi meitä nousemaan huudahtaen: “ Alex, juomista!”
“Aivan, niin tietenkin”, kitaristi meni jälleen kuin juosten keittiöön tonkimaan kaappia hellansa vierestä.
Ehkäpä tämän tapa oli vain liikkua kuin tuli hännän alla. Mike istui baari jakkaralla (yhteen) pöydän edessä. Pian mustahiuksinen mies nousi lattian rajasta pullo kädessään.
“Vodkaa?” Sitten rumpali kohautti olkiaan ja avasi pullon ottaen siitä hörpyn.
“Taidan käydä vessassa.” Asiaa olisi auttanut paljon jos olisin tiennyt, missä täällä ylipäätään oli vessa.
”Tule, minä näytän”, Alexander sanoi ja lähti kävelemään ovea kohti, mutta sitten hän avasi oikealla olevan oven eteisen vieressä.
”Teidän keikkanne meni todella hyvin”, minun oli pakko sanoa jotakin.
“Ai kiitos, kiva kun tykkäsit. On aina kiva kuulla jonkun toisenkin mielipide kuin vain bändin jäsenen”, Alexander naurahti.
En ollut tajunnutkaan kuinka siniset silmät hänellä oli. En ollut nähnyt Alexanderia näin läheltä aiemmin, mutta sitten kitaristi kääntyi ja palasi takaisin keittiöön. Suljin oven perässäni.
Huone oli kylpyhuone, joka sisälsi vessan. Suihkusta puuttui suihkuverho, mutta muuten en keksinyt mitään moitittavaa. Asunto oli sisältä muutenkin paljon parempi kuin ulkoa. En olisi osannut arvata kämpän sisällön puolesta, miten kamalassa kunnossa jokainen rakennus tässä rykelmässä oli. Toisaalta parempi niin päin, että sisältä hyvä ja ulkoa huono.
En inhonnut mitään niin paljon kuin ihmisiä, jotka tonkivat toisten tavaroita ilman lupaa: avaavat laatikoita, kyselevät tavaroista, eivätkä laita esineitä oikealla paikalle. Silti olin itse juuri tuollainen ja mikä mahdollisuus minulla nyt olikaan. Avasin hanan yläpuolella olevan lasikaapin. Se oli täynnä arkisia ja tylsiä tavaroita. Hammasharja, onneksi vain yksi, parranajokone, pieni lakkapullo, mutta sitten silmiini osui jotakin kiinnostuksen ja pienen pelon herättävää, ruisku. Otin ruiskun käsiosasta kiinni. Pistämiset olivat kamalia ja tässä ruiskussa oli pitkä piikki. Mieleeni juolahti ensimmäisenä jotakin hyvin negatiivista. Käyttikö Alex huumeita? Sävähdin ja laitoin ruiskun nopeasti takaisin kaappiin, en halunnut saada mitään tartuntaa. Toisaalta, ehkäpä kitaristi oli vain sairas, vaikka diabetes tai jotakin. Miten se muka oli yhtään parempi ajatus? Typerä minä. Lievästä järkytyksestä toivuttuani silmäni osuivat pulloon, jossa oli tekstiä. Pullo oli pieni, pyöreän mallinen ja lasia. Otin sen käteeni ja luin tekstin. Siinä luki määriä paljonko piti ottaa ja milloin. Nostin katseeni ylemmäs. määrien yläpuolella luki selvin kirjaimin “testosteroni”. Laskin pullon hitaasti paikalleen ja laitoin lasiovet kiinni. Oliko Alexanderilla jotenkin alhainen testosteroni taso? En saanut selvää ajatuksistani. Mikä Alexanderilla oikein oli?
