MCU: Haliterapiaa, K-11, draama, Pepper/Tony, Endgame (spoilaa)

[Fiorella]

Nimi: Haliterapiaa
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: Draama, synkistely, romantiikka
Fandom: MCU / Avengers Endgame (SPOILAA elokuvaa!)
Paritus: Pepper/Tony
Ikäsuositus: K-11
Vastuuvapautus: Myöskään tällä saralla en ota minkäännäköistä kunniaa henkilöhahmoista, paikoista ja canon-juonesta, vaan ne perustuvat elokuvaan. Kirjoitan vain itseni ja toivon mukaan toistenkin iloksi, siinä kaikki saamani (ja kaipaamani) hyöty.
Haasteet: Finfanfun 1000 Sana 514. Parantaja
Lukijalle: Koska kyllä se Starkin kohtalo kosketti minuakin. Vaikka hahmo ei varsinaisesti lempparini olekaan.
Kirjoitin tämän ehkä siksi, että elokuvassa minua ärsytti eniten Tonyn asenne (joka sinänsä oli ymmärrettävää tilanteen huomioon ottaen, mutta ärsyttävää yhtä kaikki) ja halusin jotenkin päästä sen sisään, että ymmärtäisin sitä paremmin. Starkin hahmo on ehkä muutenkin sellainen, jonka tulkitseminen ei ole minulle välttämättä ominaisinta. Siksi mietin pitkään, julkaistako tätä edes, mutta menköön nyt kumminkin. Jos ei muuten, niin ihan siksi että Pepper sen ansaitsee.



Haliterapiaa


Tony Starkille mikään ei ollut vaikeaa. Hänen ylivertaiset aivonsa pystyivät mihin vain. Paitsi tunteiden käsittelyyn. Siinä hän oli surkea. Hän myönsi sen jopa itsekin. (Tai myöntäisi, sikäli kuin se joskus olisi tarpeen. Ei ollut.)

Uskoessaan vilpittömästi kuolevansa avaruuden kaukaisuudessa vain sininen androidi-pimu seuranaan, ilman mahdollisuutta kertoa rakkaalle Pepperilleen enää koskaan rakastavansa tätä, Tony oli sortunut epätyypilliseen tunteikkuuteen, mutta se oli ymmärrettävää. Hän oli vilpittömästi uskonut kuolevansa. Ja jos vastoin kaikkea todennäköisyyttä Pepper olisi saanut viestin käsiinsä, se olisi kenties tuonut lohtua hänen suruunsa, mutta Tonyn itsensä ei olisi tarvinnut nolostella sanojaan, sillä hän olisi ollut turvallisesti hengetön ja vailla vastuuta löperöistä puheistaan.

Mahdoton oli kuitenkin tapahtunut, ja tässä sitä nyt oltiin. Ironista kyllä, Stark oli (kaikessa huteruudessaankin) tukevasti elossa ja toivoi olevansa kuollut, vain viikkoja siitä, kun hän tuijotti epätoivoisena avaruuden syvyyteen ja oli valmis antamaan mitä tahansa päästäkseen taas maan pinnalle. Hän ei ollut osannut siinä tilassaan kuvitella, miten paljon maailma oli menettänyt, eikä edes tajunnut miten kaikki oli hänen syytään. Tai oikeammin, kelvottoman Steve Rogersin syytä, sillä ilman hänen järjetöntä idealismiaan ei kukaan olisi kuvitellut voivansa päihittää jonkin jättiläistitaanin universuminvalloituksen ihan tuosta vain.

Niinpä hän ei halunnut nähdä Rogersia. Ei, vaikka tämä kuinka kerjäsi, päätti Stark, piittaamatta niistä kyyneleisistä koiranpennun silmistä, joilla tämä häntä tapitti pää kallellaan. Ehkä koskaan enää. Ainakaan vuoteen, tai jotain sinnepäin. Stark ei tiennyt, halusiko hän nähdä juuri nyt oikeastaan ketään, Pepperiäkään. Mutta käytännöllinen järjen ääni hänen sisällään ilmoitti lyhyesti, että hän tarvitsi Pepperiä, eikä siihen ollut vastaansanomista. Niinpä hän antoi naisen paapoa itseään, sen verran kuin hänen oli pakko sietää pysyäkseen hengissä.

Tony kirosi itseään muistaessaan, että hengissä hänen oli pysyttävä. Hän oli tullut tehneeksi Pepperille sen verran lupauksia, että tämä oli muistuttanut varsin päättäväisesti, ettei tästä nimenomaisesta asiasta joustettaisi.

”En halua tätä elämää. Tätä maailmaa. Tätä pettymystä.”

Pepper oli siihen asti mukautunut kiitettävästi joka oikkuun, jolla selviytymisestään pettynyt mies oli koetellut tyttöystäväänsä saadakseen tämän jättämään hänet rauhaan. Mutta tässä asiassa hän pisti kovan kovaa vastaan. Stark suorastaan säikähti, kun hellä hoitajatar päästi kiukkunsa valloilleen. Avaruuden äärimmilleen haurastuttama mies ei pärjännyt mitenkään hänen fyysisille voimilleen, kun Pepper työnsi hänet seinää vasten. Hän oli vakavissaan, ja Stark kuunteli. Hän ei uskaltanut muuta. (Vaikka ei myöntäisi sitä kenellekään edes kuolemansa uhalla.)

”Sinun ei tarvitse pitää siitä, mutta sinä elät. Juuri tässä elämässä, tässä maailmassa. Voit valita itse, tahdotko velloa pettymyksessä vai tehdä siitä jotakin parempaa.”

”Me olemme tässä nyt, Tony.” Pepper oli muistuttanut häntä hämmentävän lempeästi, huomioiden lujan otteen, joka miltei rusensi häntä.
”En tahdo olla tässä”, mukisi Stark, tuijottaen jalkoihinsa. Hän oli edelleen niin heikko, että jo muutaman minuutin seisominen sai hänen lihaksensa kramppaamaan. (Ja se oli äärimmäisen nolostuttavaa, siitäkin huolimatta, ettei hän nykyisellään piitannut yhtään, mitä muut mahtoivat hänestä ajatella.)

”Missä sitten tahdot olla?”

Stark huokasi syvään ja katseli joelle avautuvaa maisemaa. Hän oli halunnut olla jossakin muualla, ja Pepper oli täyttänyt sen toiveen yhtä perusteellisesti kuin teki kaiken muunkin mihin ryhtyi. Keskellä ei-mitään, kaukana kaikesta, irrallaan muusta maailmasta. Kun Tony katseli tuulen leikkiä rantaheinissä, hän tunsi olevansa kuin toisessa todellisuudessa. Ja hän tunsi kiitollisuutta. Muttei tiennyt, kuinka olisi sen ilmaissut.

Ei sitä voinut suorastaan sanoakaan. Ei mitenkään, kaiken sen jälkeen, mitä hän oli Pepperille ladellut tämän pakatessa vastahakoisen miehen matkaansa ja asuttamalla tämän vaatimattomaan rantamökkiin. Pitkään aikaan Stark ei ollut edes varsinaisesti ollut tietoinen, missä he tarkkaan ottaen olivat, kunhan alistui oloihinsa. Kunnes lopulta hän ei enää kestänyt, vaan tuli kyllin uteliaaksi tehdäkseen paikannuksen, ja totesi heidän olevan riittävän kaukana. Samalla hän alkoi havaita, miten paljon Pepper todellisuudessa oli tehnyt hänen hyväkseen näiden loputtomien viikkojen aikana, ja päätteli harmikseen joutuvansa reagoimaan asiaan jotenkin. Mutta se oli tehtävä hienovaraisesti, ettei hän joutuisi kiusalliseen tilanteeseen.

Hän oli aloittanut projektin kiukuttelemalla vähemmän ja syömällä aamupuuronsa. (Vaikka vaatikin enemmän hilloa. Se oli hänen perusoikeutensa, päätti Tony vakaasti, jos hän kerran joutui syömään kaurapuuroa tavanomaisen aamiaisensa sijaan.) Hän oli alkanut vastata, kun Pepper keskusteli sinnikkäästi hänen kanssaan iltaisin. Hän oli jopa uskaltautunut katsomaan tätä taas silmiin, ainakin joskus. (Lattian tuijottaminen on vähintään yhtä yksitoikkoista kuin seinänkin.) Hän muisti jälleen, kuinka kaunis hymy Pepperillä oli. Vaikka tämä ei ollut hymyillyt hyvin pitkään aikaan. Se oli yksi hänen tavoitteistaan; saada Pepper hymyilemään uudelleen. Mutta sen piti tapahtua spontaanisti, ei väkisin. Aidossa tilanteessa. Kun sopiva hetki tulisi. Kyllä se vielä tulisi.

He välttivät entisistä ajoista puhumista, pohtivat mieluummin käytännön asioita, kuten sadetta tai linnunpoikasten varttumista räystään alle rakennetussa pesässä. Pepper käveli hänen kanssaan joelle, tuki häntä käsivarresta kuin vanhusta tuon lyhyen matkan. Stark ei ollut ikinä tuntenut itseään yhtä hyödyttömäksi, mutta samalla hän tiedosti, että jokainen harjoitus vahvisti hänen nääntymyksen kuihduttamia jalkojaan. Sateen jälkeen ilma tuntui puhtaalta ja helli hänen kovia kokeneita keuhkojaan.

Kun hän sulki silmänsä, hän näki sen yhä. Loputtoman tyhjyyden. Pimeän avaruuden. Tuntui hyvältä katsella maisemaa, jossa tapahtui kaiken aikaa jotakin. Aiemmin Stark olisi pitänyt joen virtaamisen seuraamista tyhjään katsomisena. Nyt hän tiesi paremmin. Hän näki, miten pilvet lipuivat etäisyyteen, haipuen yhä pienemmiksi höytyviksi, kunnes jäljellä oli enää taivaan sineä. Pullea kimalainen lensi suristen ohitse. Sorsa lipui joessa ja pysähtyi kaislikon suojiin noukkimaan jotakin veden alta nokkaansa. Linnut sirkuttivat näkymättömissä piilopaikoissaan puiden latvuksissa, jokin kahisutti ruohoa hänen selkänsä takana. Hän tiesi, mikä sen aiheutti, tunsi naisesta henkivän vienon kielon tuoksun. Se herätti hänessä äkillisen kaipauksen, suuremman kuin toinen, jonka olisi luullut peittävän luonnonkukilla hajustetun shampoon alleen.

”Istu siihen”, hän sai sanotuksi, nyökäten lyhyesti sivulleen. Pepper istui varovasti hänen viereensä.
”Toin sinulle kahvia.”
Stark nyökkäsi jälleen, muttei maistanut mukista vaan laski sen odottamaan penkille toiselle puolelleen. Sen sijaan hän tarttui Pepperin käteen.

Naisen yllättynyt henkäys pakotti Tonyn katselemaan joelle vielä hetken aikaa, ennen kuin hän uskaltautui sanomaan mitään.
”Täällä on kaunista.”
”Niin, minustakin tämä on ihana paikka”, myönsi Pepper hiljaa. ”Sellainen, jossa asumisesta aina haaveilin.”
Tony vaikeni, vaikka tunsi epätoivoista tarvetta sanoa jotakin. Pepperin käsi tuntui lämpimältä hänen kädessään, vaikka sateen jälkeinen kosteus teki ilman viileäksi.

”Katso tuota sorsaa”, hän sanoi viimein. ”Onkohan se juuttunut johonkin? Se ei ole liikkunut tuosta pitkään aikaan. Toiset menivät jo kauan sitten.”
Pepper seurasi hänen katsettaan joelle ja puristi lempeästi hänen kättään.
”Ei se ole jäänyt kiinni. Se vain odotteli puolisoaan.”

Stark kohotti päätään ja näki, kuinka toinen sorsa lähestyi kaislikkoa. Kuin yhteisestä sopimuksesta ne uivat vieretysten, kunnes etääntyivät virran kuljettaessa niitä mutkan taakse. Hän käänsi katseensa Pepperin kasvoihin ja näki tämän suloisen hymyn.
”Olit oikeassa.”

Pepper katsoi häneen yllättyneenä. Suorastaan häkeltyneenä. (No, ehkä hänellä oli siihen aihettakin, Tony päätteli.) Se loi häneen kauan kadoksissa ollutta itseluottamusta.
”En tarkoittanut sorsia”, Stark töksäytti. Ei tämä silti niin helppoa ollut. ”Olit oikeassa kaikessa.”
”Mitä?” hämmästeli Pepper. Mutta hänen hymynsä vain leveni. Tony hymyili takaisin, lyhyesti, väkinäisesti. Kuin kasvojen lihakset vasta harjoittelisivat uutta ilmettä. Se ei ollut kummoinen hymy, mutta Pepper suorastaan säteili. Se sai Starkin taas kiusaantumaan, mutta hän yritti uutta hymyä.
”Sanoin sen jo kahdesti. Se saa riittää.”

”Ehkä tältä päivältä.” Pepperin ääni oli niin lempeä, että sitä oli mahdotonta kestää.
”Älä kuvittelekaan”, mies puhahti, kääntyen kahvinsa puoleen.
”Saan sinut vielä sanomaan sen”, haastoi Pepper kiusoitellen. Stark kohotti toista kulmaansa kuin haastaen.
”Voit yrittää.”

Hän tiesi, mitä tällä oli mielessä, jo ennen kuin nainen ehti liikahtaakaan. Ja tällä kertaa hän aikoi ehtiä ensin. Pepper oli tehnyt liian monta väkinäistä mutta toiveikasta aloitetta, ja Stark oli torjunut ne liian usein. Hän ei halunnut nähdä enää koskaan sitä arkaa, murheellista pettymyksen ilmettä noissa rakkaissa silmissä. (Yksikin kerta lisää olisi liikaa, hän päätti.) Ja kurottuessaan suutelemaan Pepperiä hän ei tarvinnut mitään muuta vahvistusta; he nojautuivat toisiaan vasten ja antoivat huultensa tehdä pitkästä aikaa muutakin kuin puhua. (Ja sitäkin ne olivat tehneet niukalti.)

Stark oli helpottunut palatessaan johonkin tuttuun, joka silti ei muistuttanut ikävällä tavalla menneistä. (Miten hän oli voinut kuvitella, että mikään Pepperin suutelemisessa saisi hänet tuntemaan olonsa pahaksi?) Aina vedettyään henkeä välissä hän salli itsensä upota jälleen uuteen suudelmaan. Pepper vastasi suukotteluun yhtäläisen kiihkeällä hellyydellä ja sai Tonyn liikuttumaan. Kun he viimein irrottautuivat, Pepperin silmät olivat kyynelissä.
"Minun oli niin ikävä sinua", hän kuiskasi.

Tony ei pystynyt vastaamaan. Olisi ollut epämiehekästä purskahtaa itkuun kesken lauseen, ja niin olisi varmasti päässyt käymään, mikäli hän olisi avannut suunsa. Mutta silmät kostuivat kuitenkin. Pepper veti hänet halaukseen, ja Tony alistui siihen. Ja hetken kuluttua hän ei tiennyt, miksei ollut tehnyt niin jo aiemmin. (Saattoiko mikään tuntua niin hyvältä kuin Pepperin läheisyys, tuumi Stark, ja päätyi tulokseen että se oli epäluultavaa.) Kahvi jäähtyi kaikessa rauhassa penkillä, kun he rutistivat toisiaan tiukasti, eikä mikään ollut kuin ennen.

Kaikki oli parempaa.


* * *


(Jatkuu...)

[Auri]

Tämä on aivan ihana!! ♥ Minua itkettää tämä aivan kamalasti. Pepperony on minun rakkaus ♥ Voisin ottaa esimerkiksi 60 elokuvaa pelkästään siitä millainen heidän elämänsä oli noiden viiden vuoden aikana, joita meille ei näytetty. Tämä on tosi nätisti kirjoitettu ja pääset Tonyn pään sisään minusta oikein hyvin vaikka tämä onkin aika erilaista mihin olen tottunut!

Tätä on vaikea kommentoida, koska olen niin täynnä tunnetta. Vähän kaduttaa sen takia, että otin tämän kommenttikampanjasta, koska olisit voinut saada jonkun paremman kommentin ja minä olisin voinut kommentoida tätä silti. Vähän keulin siinä tilanteessa, kun huomasin, että Endgame-Pepperonya ja vain halusin tämän. Ja olen onnellinen, että löysin tämän! Mutta silti. En oikein tiedä mitä sanoa tästä, kun tämä on vain niin Hieno ja tuo pintaan niin paljon kaikkia tunteita. En ole vielä Endgamesta yli enkä varmaan koskaan tule olemaan. Tämä on juuri sellainen, mitä tarvitsen, mutta samalla sattuu.

Rakastan aivan kaikkea tässä. Rakastan sitä, että aloitat siitä, että Tony on vielä avaruudessa. Rakastan sitä miten kuvaat Tonyn tunteita Steveä kohtaan, ja rakastan sitä miten Pepper on läsnä ja miksi. Ja sitä, että Tony antaa tämän auttaa, vaikka varmasti se on vaikeaa ja hän haluaisi pärjätä yksin. Rakastan erityisesti sitä miten kuvailet Pepperin ja Tonyn mökkiä ja miten sinne on päädytty. (Koska onhan se vähän out of nowhere, mutta samalla aivan täydellinen. Nyt alan ajatella Morgania ja Pepperiä ja Tonya siellä mökissä, onnellisina ja turvassa ja alkaa taas itkettää. Kamalaa.) Tuo kahvihetki on täydellinen, seesteinen ja silti täynnä tunnetta.

Hän tiesi, mitä tällä oli mielessä, jo ennen kuin nainen ehti liikahtaakaan. Ja tällä kertaa hän aikoi ehtiä ensin. Pepper oli tehnyt liian monta väkinäistä mutta toiveikasta aloitetta, ja Stark oli torjunut ne liian usein. Hän ei halunnut nähdä enää koskaan sitä arkaa, murheellista pettymyksen ilmettä noissa rakkaissa silmissä. (Yksikin kerta lisää olisi liikaa, hän päätti.) Ja kurottuessaan suutelemaan Pepperiä hän ei tarvinnut mitään muuta vahvistusta; he nojautuivat toisiaan vasten ja antoivat huultensa tehdä pitkästä aikaa muutakin kuin puhua. (Ja sitäkin ne olivat tehneet niukalti.)

Tämä oli ehdottomasti minun lempikohtani tästä koko tekstistä. Se on vain niin yksinkertaisesti kaunis.

Kiitos paljon tästä lukukokemuksesta! ♥ Toivottavasti tätä tulisi pian lisää, olen jo ihan koukussa tästä.

PS.

Siksi mietin pitkään, julkaistako tätä edes, mutta menköön nyt kumminkin. Jos ei muuten, niin ihan siksi että Pepper sen ansaitsee.

Olen tosi iloinen, että julkaiset ♥ Ja oikein, Pepper ansaitsee kaiken, koko maailman. Hän on niin Tärkeä. Rakastan häntä. Apua, taas alkaa itkettää.

[Fiorella]

Oi kuinka ilahdutit kommentillasi, Aurinkolapsi! <3 Tämä on ehkä se teksti, josta olen tällä hetkellä kaikkein epävarmin, koska hahmo on minulle vieraampi. Ja on ihanaa sekin, että joku muukin oikeasti tykkää tästä parituksesta, sillä niin moni Finin Marvel-ficcareista ja lukijoista lukee mieluummin Tonysta jonkun muun kanssa kuin Pepperin. Panttasin tekstiä pitkään koneella, mutta päätin lopulta julkaista, ja nyt tuntuu että olipa hyvä niin, jos se teki sinuun näin vahvan vaikutuksen.

Minunkin teki mieli tietää - tai edes ajatella - lisää näistä väliin jääneistä vuosista. Siinä on pitkä väli, jossa tapahtuu monenlaista, mitä meille elokuvan katsojille ei näytetä.

Koetan ehtiä jatkamaan tätäkin pian. Kiitos kovasti kommentistasi!

[Sielulintu]

Kommenttikampanjasta heippa
Heti ensin täytyy sanoa, että musta pääsit tässä oikein hyvin Tonyn hahmoon ja sen pään sisälle. Mulle Tony on ollut Lokin ohella hahmona jotenkin kiehtovimmasta päästä, ja mun mielestä tämä teksti tavoitti hyvin sen koko perusolemuksen. Kova ulkokuori, josta ei voi millään päästää irti, ennen kuin on ihan pakko. Tässä onneksi Pepper on kärsivällinen ja fiksu, niin että Tony saa tarpeeksi aikaa järjestääkseen ajatuksensa siihen pisteeseen, että lähentyminen ja Pepperin oikeassa olemisen myöntäminenkin tulevat mahdollisiksi.

Tonyn tapa keskustella oli mun mielestä tässä myös ihan sen itsensä oloinen. Toisen oikeassa oloon tunnustaminen ei varmasti ole hänelle helppoa, mutta onnistuipa hän siinä onneksi kuitenkin. Tämä olikin yksi mun ehdottomista lempikohdista, kun tätä luin. Jollain tavalla kiteyttää muutamalla virkkeellä koko Tonyn luonteen ja tavan kommunikoida.

”En tarkoittanut sorsia”, Stark töksäytti. Ei tämä silti niin helppoa ollut. ”Olit oikeassa kaikessa.”
”Mitä?” hämmästeli Pepper. Mutta hänen hymynsä vain leveni. Tony hymyili takaisin, lyhyesti, väkinäisesti. Kuin kasvojen lihakset vasta harjoittelisivat uutta ilmettä. Se ei ollut kummoinen hymy, mutta Pepper suorastaan säteili. Se sai Starkin taas kiusaantumaan, mutta hän yritti uutta hymyä.
”Sanoin sen jo kahdesti. Se saa riittää.”

Pepper on näistä kahdesta mulle se etäisempi hahmo, jonka sisälle en koe ihan niin hyvin päässeeni. Tässä kuitenkin tykkäsin todella paljon siitä, miten olit kuvannut hänet samaan aikaan sekä myötätuntoisena ja hellänä että tarvittaessa tiukkana ja periksiantamattomanakin. Tuollainen yhdistelmä herkkyyttä ja kykyä lukea asioistaan puhumatonta Tonya mutta myös sisukkuutta ja tahdonvoimaa on kyllä varmasti isoksi avuksi tuossa suhteessa. Ei ole Pepperilläkään helppoa, mutta onneksi lopusta syntyi jo todella toiveikas ja positiivinen kuva siitä, mihin näiden suhde on menossa. Tän loppu oli muuten aivan ihana kaikessa suloisuudessaan ja kauan kaivatussa läheisyydessään. Suresti pidin myös toisiaan odottavista sorsista ja niiden sopivuudesta vertauskuvallisestikin Tonyn ja Pepperin tilanteeseen.

Kiitos ihastuttavasta ja hienosti kirjoitetusta tekstistä. Olipa kiva lukea vaihteeksi näistä hahmoista.

[Avaruuspiraatti]

Kommenttiarpajaisista moikka! Halusin ottaa sulta jotain uudempaa tuotantoa luettavaksi ja "haliterapia" kuulosti vain niin söpöltä, ettei sitä millään voinut jättää huomiotta.

Hänen ylivertaiset aivonsa pystyivät mihin vain. Paitsi tunteiden käsittelyyn.

Tämä on jotenkin niin kamalan helppo uskoa. Stark on varmaan koko elämänsä käyttänyt aikansa ja voimavaransa jos jonkinmoisten kojeiden rakenteluun ja näppäryytensä ja tietovarojensa kehittelyyn/kasvattamiseen, joten ei ihme, jos siinä tunnetaitojen opettelu on jäänyt vähemmälle. Minusta Pepper on kamalan mainio kumppani kyllä hälle. Pepper on tosi lempeä ja tunneälykäs, mutta silti hänellä on myös viisautta ja erityisesti tarmokkuutta tarttua ongelmiin ja ottaa johtajan rooli, kun sitä tarvitaan.

”Katso tuota sorsaa”, hän sanoi viimein. ”Onkohan se juuttunut johonkin? Se ei ole liikkunut tuosta pitkään aikaan. Toiset menivät jo kauan sitten.”

Mulla on aivot selkeästi jossain action-moodissa, kun heti aloin pyöritteleen päässäni, että nyt se on varmasti vähintään joku sukellusagentti, joka odottelee sopivaa hetkeä listiä Starkin Ei onneksi sentään, todellisuus oli sitä suloisempi.

Lopun leikkimielinen kinastelu oli ihanaa, ja viimoiset kappaleet oli tosi höttöisiä, vaikka niissä haikea taustavire onkin. On siinä varmasti Pepperilläkin ollut omat kipunsa ja pelkonsa, kun Stark siellä avaruudessa on hillunut. Mä en ole Endgamea nähnyt, enkä siksi tiedä sen aikajanaa, mutta olikohan Pepper jo silloin raskaana, kun Stark sinne avaruuteen jummasi Jos oli, Pepperin ikävällä on vielä toisenlainen tausta pelkän "itsekkään" ikävän takana.

Kiitos tästä! ❤

[Fiorella]

Ensinnäkin, myöhäiset kiitokset ihanasta kommentistasi, Sielulintu, oli mukava kuulla, että teksti toimi sinulle.

Ja kiitos valinnastasi, Avaruuspiraatti! Pidän Pepperistä ja näistä kahdesta parina, toivottavasti se tästä välittyikin.

Mä en ole Endgamea nähnyt, enkä siksi tiedä sen aikajanaa, mutta olikohan Pepper jo silloin raskaana, kun Stark sinne avaruuteen jummasi

Ainakaan tässä ficissä ei ole vielä silloin. Eikä mielestäni ollut elokuvassakaan, tai ainakaan itse en sitä niin tulkinnut. Kyllähän jo IW:ssakin vauvajuttuja vähän puhuttiin, että hmmm... On se varmasti mielessä ollut jo kummallakin.

heti aloin pyöritteleen päässäni, että nyt se on varmasti vähintään joku sukellusagentti, joka odottelee sopivaa hetkeä listiä Starkin

...ja nyt näen mielessäni sellaisen sukeltajan, jolla on tekoankka päässään. 

[Rosmariini]

Kommenttiarpajaisista terve!

Päädyin valikoimaan tämän, koska Tony Stark on rakkaus ja Piraatin tavoin ihastuin kovasti tästä nimestä. Ja olen iloinen, että valikoin tämän, koska tämä oli yhtä aikaa tosi söpö, Tonylle uskollinen ja syvällinen!

Tässä oli tosi hyvin käsitelty vaikeasta kokemuksesta selviämistä ja sitä, miten vaikeaa on päästä takaisin vanhaan elämään jonkin traumaattisen asian jälkeen. Vaikka Tonysta selkeästi annetaan elokuvassa ilmi, että hän kärsii kokemuksesta, se silti vähän sivuutetaan, ja hänet heitetään ehkä "turhan helposti" takaisin normielämään. Tässä se oli korjattu ja pidin siitä tosi paljon. Tässä oli monia juttuja, jotka olivat minusta tosi osuvia: yksi oli tuo jatkuva sulkujen käyttö Tonyn ajatusten kuvaamiseen. Hän on vähän neuroottinen persoona, ja nuo korostivat entisestään sitä, miten hänellä on taipumusta tuollaiseen kaikkien asioiden ylianalysointiin, myös niiden puolien, joita hän ei koskaan näyttäisi ulospäin. Toinen asia mistä pidin ihan huisin paljon oli se, miten ymmärtäväisesti Pepper Tonyn vaikeisiin kokemuksiin suhtautui silloinkin, kun Tony yritti työntää häntä kauemmas. Tonyn paraneminen hiljalleen oli osoitettu tosi kivasti pikkuisten yksityiskohtien avulla: ensin tuo Pepperin kuuntelu, sitten silmiin katsominen pitkästä aikaa, ja senkin muistaminen, että miten kauniisti Pepper hymyili. Mukavasti olit tuonut myös ilmi tuota Tonyn PTSD:tä sitä kautta, että Tony yhä ajattelee pimeää avaruutta silloin tällöin. Ehkä suosikkikohtani tässä oli tuo, jossa Tony ja Pepper vain istuivat ulkona ja tuossa oli miltei kokonaisen kappaleen verran kuvailua. Sitten tulikin tuo ihana sorsavertaus, joka oli ihana! Ylipäätään kaikki tuollaiset kohtaukset, joissa jotain ympäristössä tapahtuvaa rinnastetaan hahmojen sisäiseen maailmaan toimivat yleensä tosi hyvin, kun ne luottavat lukijan mielikuvitukseen ja ajattelun voimaan. Tästä piakkoin tuli sitten myös kohta, josta pidin kovasti:

Tony hymyili takaisin, lyhyesti, väkinäisesti. Kuin kasvojen lihakset vasta harjoittelisivat uutta ilmettä. Se ei ollut kummoinen hymy, mutta Pepper suorastaan säteili. Se sai Starkin taas kiusaantumaan, mutta hän yritti uutta hymyä.

Koska tämä korosti tosi upeasti Tonyn ja Pepperin välisiä persoonallisuuden eroja ja Tonyn tapaa ajatella kaikesta vähän "tieteellisesti", melkein kuin hän olisi vain kone, joka vasta opettelee hymyilemään.

Tuo loppu sitten taas oli niin ihana! Etenkin tuo huomio siitä, miten Tonyn mielestä olisi epämiehekästä purskahtaa itkuun, mutta hän kuitenkin antautuu tunteilleen vähän siitä huolimatta. Tämä antaa toivoa siitä, että Tony uskaltaa myös jatkossa avautua tunteistaan ja selvitä tästä koettelemuksesta.

Loppulause oli myös ihan huippu ja mieltänostattava!

Kaiken kaikkiaan toivoa herättävä, hahmoille uskollinen ja virheettömästi kirjoitettu teksti, jota oli ilo lukea. Kiitos tästä.

[Fiorella]

Kiitos kovasti, Rosmariini, olipa ihanaa lukea kommenttiasi. Kuinka mukavaa, että pidit lukemastasi.

[Fairy tale]

Hahmot ovat minulle tuttuja ainoastaan kahdesta ensimmäisestä Iron man elokuvasta. En ole Avengers elokuvia katsonut eikä edes Steven hahmo ole tullut tutuksi, joten tähän oli siksi jollain lailla helppo tarttua. Tässä on taustalla tiukka tilanne ja kokemus tuolla avaruudessa "ajelehtimisesta" joka varmasti jättää jälkensä. Eihän kukaan halua kuolla yksin jossain maailmanrajojen ulkopuolella. Ja tässä seurataan sitä, kuinka tuollainen jättää jälkensä. Tony on romuna, hajalla ja miettii haluaako koota itsensä. Aikaisemmin hän on selvinnyt, mutta tässä on selvästi ilmassa sellainen näkökulma toipuuko hän sittenkään tällä kertaa enää kokonaan? Voisiko se olla mahdollista?

Pepper näyttää tuntevan Tonya aika paljon, kun on vienyt tämän rauhalliseen paikkaan, kauas kaikesta hälinästä ja vilinästä. Sinne missä hän itsekin mieluiten olisi ja on. Tuonne rantamökille. Tuntuu kuin Tony olisi elänyt muutaman viikon täysin sumussa ajatuksineen ja nyt vasta heräämässä siihen, mitä hänen ympärillään oikeasti tapahtuu. Ensin tuntuu siltä, että voiko Tonyn kaltainen härveleiden ja rytinän parissa viihtyvä tyyppi tajuta sitä luonnon kauneutta, jossa hän parhaillaan on. Mutta taitaa mies oivaltaa paljon asioita Pepperistä, mökkiympäristöstä ja kohta hänenkin silmänsä näkevät ja kuulevat kaikki ne linnut ja alkukesän äänet ja vihreyden ympärillään. Kun tuo oivallus kulkee Tonyn aivoihin asti ja kertoo missä mennään, Tonyssa näyttää heräävän toiveikkuutta. Sumu hälvenee.

Kukapa ei tarvitsisi haliterapiaa? Ihana fikin nimi muuten. Tony saattaa päällepäin näyttää siltä että on niitä viimeisiä tyyppejä, jotka käsittävät haliterapiasta yhtään mitään, mutta sittenkin ja kuitenkin hän sitä tarvitsee ja hyötyy siitä, eikä hän työnnä Pepperiä pois vaan käsittää että tämä kaikki, mitä Pepper hänelle juuri nyt on, on sitä mitä ilman hän ei voi nousta jaloilleen.

Tykkään siitä kuinka supersankaritkin tarvitsevat tuekseen muita ihmisiä selviytyäkseen ja voidakseen elää täyttä elämää. Jos Pepper onkin hahmona toisinaan kuin itsestäänselvyys Tonyn maailmassa, niin tässä tulee selväksi kuinka tärkeä Pepper lopulta onkaan. 

[Felia]

Vau, olipas tämä tunteikas!

Huh, olipas pätkä! Nyt tuntuu siltä, ettei oikein osaa sanoa mitään järkevää. Tämä oli niin kauniisti kirjoitettu. ❤️ Tunteita ei puuttunut.

Pepperonya en ole kauheammin lukenut, joten oli kiva lukea vaihteeksi heistä. Ei se elämä parisuhteessa ole aina helppoa - varsinkaan supersankari-maailmassa. Ehkä kaksikko tosiaan tarvitsi tuon rauhaisan ympäristön ja aikaa, jotta taas vähän niin kuin löysivät toisensa. Kyllä sitä itsekin varmasti lähtisi rauhalliseen paikkaan ja keskittyisi vain olemaan ja nauttimaan rauhasta ja samalla mieli ja sielukin lepäisi.

Voi että... Oon niin vaikuttunut. Tämä oli todella hieno, haikea mutta silti toiveikas teksti. ❤️ Tämän nimi veti puoleensa ja se on kaiken lisäksi söpö, vaikkakin siinä on häivähdys haikautta. Ja se myös kivasti symboloi sitä, että toisesta välittäminen auttaa vaikeissa tilanteissa. *ihastunut huokaus* Pidin tästä hurjan paljon! Suuret kiitokset tästä! ❤️

[Fiorella]

Kiitos tämänkin tekstin valinnasta haasteeseen, Fairy tale! ❤ Aloin miettiä, että aika hyvin tähän varmaan pääsee sisälle näkemättä varsinaista Endgame-elokuvaakin. Olennainen kuitenkin tulee ilmi, eli se, miten kiperässä paikassa ollut Tony jo luovuttuaan toivosta huomaa sittenkin elävänsä yhä. Muutos elämässä on kuitenkin ensin sisäistettävä. Tony ei ehkä ole se minun Marvel-suosikkini, ja tätä kirjoittamalla koetin päästä lähemmäs hahmoa, mikä onnistuikin aika hyvin. Ja Pepper on kyllä ihana.


Felia, kiitos aivan ihanasta kommentistasi! ❤ Olipa ilo kuulla että pidit ja että teksti onnistui koskettamaan.