Auringon laskettua on aika lähteä, S

[debora]

Auringon laskettua on aika lähteä
Author: Minttushka
Pairing: Theo/Blaise
Rating: PG/S
Genres: pohdintadrama
Warnings: melankolia
Disclaimer: Potter -universumi on rikkaan skottinaisen, ei suinkaan minun.
Summary: Eikä hän lähtenyt sittenkään.

A/N: Enpäs ole kirjoittanut Theo/Blaisea kuin kerran helmikuun jälkeen. En tiedä, onko tämä samanlainen kuin mitä voisi odottaakin vai mistä tässä on kyse. Halusin vaan kokeilla. Ja saan kiittää siitä Carolynnea, joka on aina jaksanut tukea minua ja on aivan mielettömän upea kirjoittaja ja ihminen. Kiitos sinulle, muru, en osaisi kirjoittaa ollenkaan ilman sinua. ♥ (Biisi on Thriving Ivoryn "Angels On The Moon".)

***

Aika matelee. Sekuntien tikitys kuvastui seinäkellosta, johon heijastuivat Blaisen syvään uurretut kulmakarvat.

Aika pysähtelee. Blaise nosti päänsä ylös lakanoista ja katosi käytävään. Theodore jäi makaamaan paikalleen ja imeytyi mielihyväänsä. Lattialaudat narisivat ja tyynylle oli jäänyt muutama hassu irtohius. Ihan kohta. Kohta.

Aika ei kulje ollenkaan. Pöly kerääntyi hämähäkinverkkoihin. Theodore repi mukin irti pöydän pinnasta. Tahmea rinkula jäi puupinnalle kummittelemaan.

Eikä hän lähtenyt sittenkään.

***

Blaise oli jo kauan aikaa sitten kyllästynyt itseensä. Hän heräsi puoliltapäivin, kävi parvekkeella, keitti laihaa kahvia, kuunteli kaupungin hurinaa. Hän ei ikinä tottuisi autojen tööttäyksiin ja bussien renkaiden kirskunaan. Hän ei ikinä tottuisi tähän yksinäisyyteen, joka kaiversi hänen vatsanpohjassaan. Eikä hän ikinä unohtaisi syitä, jotka saivat hänet juoksemaan ympyrää paikalleen pysähtyneessä rukissa.

Patja heilahti. ”Huomenta”, Theodore kuiskasi ja painoi huulensa Blaisen kaulalle. Toinen käänsi kylkeä ja murahti. Theodore ei edes huomannut. Hänen silmänsä olivat lasittuneet ja sormenpäät epäröivät koskettaessa niskakuoppaa.

”Ympyröin lehdestä avoimia työpaikkoja. Jätin tussin pöydälle, jos haluat tehdä ristisanoja.”

Blaise pysyi hiljaa.

”Minä lähden nyt.”

”Ai.”

”En tiedä, milloin tulen takaisin.”

”Ahaa.”

”Pärjäätkö sinä täällä, kun olen poissa?”

Yksinkertaisia kysymyksiä, jotka roikkuivat ilmassa ja sormenpäät hipoivat maanpintaa, kunnes heittäytyvät uudestaan kauemmas.

”Okei. No… nähdään.”

Ovi kolahti. Blaise kääntyi takaisin selälleen ja tuijotti katon halkeamaa.

***

Lattialauta, narahdus, maton kulma, nurkka, pöydän jalka. Blaise oli laskenut viikkoja sitten kaikki rikkinäiset kattoparrut. Viisikymmentäneljä. Hän oli raaputtanut maalia makuuhuoneen valkealta pinnalta ja parvekkeen kaiteelta. Tulppaanit nuupahtivat äidiltä saatuihin ruukkuihin. Taikasauva ja rippeet elämästä, jota he olivat paenneet, pölyttyivät kaapinpohjalla.

Blaise sanoi tarvitsevansa salaisuuksien selittäjän. Jonkun, joka osasi kertoa sfinksien arvoituksia etu- ja takaperin ja auttaa ristisanatehtävissä, kun jästitarvikkeet olivat sumun peitossa. Blaise oli halunnut Theodoren, joka käpertyi kuoreensa ja oli yhtä hiljainen kuin hänkin. Heidän ei tarvinnut puhua, ei täyttää korvissa humisevaa hiljaisuutta heikoilla sanoilla. He pystyivät istua tuntikausia kovalla pinnalla ja katsoa toisiaan silmiin. Kuiskutella, kuljettaa sormenpäitä pitkin ihoa, maata ihan hiljaa vierekkäin ja leikkiä että huudot olivat lintujen laulua jota sydämentykytys väritti. Mutta tämä, ei, ei tämä ollut sitä. Tämä oli tylsää. Puhkikulutettua. Vanhaa.

Blaisesta oli tullut mies, joka sai punaisella rinkuloilla täytetyn sanomalehden. Siivooja. Toimistoapulainen. Eihän Blaise Zabini ollut mies, joka meni töihin ravintolatiskaajaksi tai lattian luuttuajaksi. Ei tietenkään. Eikä hän tuhlannut elämäänsä asunnossa, jonka seinät humisivat tyhjyyttään ja huusivat apua.

Blaise lähti ostamaan tupakkaa. Myyjä hymyili etuhampaatonta hymyään pingottuneesti. Nimilappu lepäsi turvonneella rinnuksella. Käsi tärisi. Blaise oli ilmeetön.

Aamu laskeutui iltaan ja tuli kylmä. Blaise katsoi television välkkyvää sinistä ruutua eikä vieläkään ymmärtänyt, miten ihmiset mahtuivat putkeen sisään. Lihava yläkerran naapuri käveli rapussa ja raahasi jotain painavaa. Ähinä kuului Blaisen korviin. Hän käänsi kylkeä.

Kello tikitti ja aika pysähtyi. Theodore ei ollut palannut kotiin, kun Blaise havahtui hereille. Hänen varpaansa, isovarvas, oli sohvan reunalla. Kello oli aamuyö ja hiljainen epätoivo valui hänen vatsaansa.

Avain kääntyi lukossa. Theodore heitti laukkunsa lattialle ja sytytti valot. Blaise älähti.

”Anteeksi, en tiennyt että nukut siinä”, Theodore sanoi ja avasi jääkaapin. Blaise ei sanonut mitään vaikka oli pelännyt, ettei Theodore enää tulisi. Hän valitti ja vikisi ja paiskoi ovia. Theodore keitti laihaa kahvia ja heitti lasinsirut roskiin.

Blaise kääriytyi peittoon. Aamu seurasi toista ja ilta seuraavaa. Patja heilahti kun Theodore tuli nukkumaan. Hän epäröi, kietoi kätensä Blaisen ympäri, mutta toinen vain käänsi kylkeä. Theodore luovutti.

Aamulla Blaise heräsi kylmään makuuhuoneeseen. Hän käveli paljain jaloin parvekkeelle ja sytytti tupakan. Tuhka karisi äidiltä saatuun ruukkuun Theodoren kuolleiden tulppaanien päälle. Tiistaiaamu tuoksui tupakalta ja asfaltin pesuaineelta.

Lattialautat lopettivat narahtelun ja Blaise tajusi kellon lopultakin pysähtyneen.

don't tell me if i'm dying
'cause i don't wanna know
if i can't see the sun,
maybe i should go

[Carolynne]

Ensinnäkin, kiitos Minttu että olet maininnut minut tekstissä, joka on jotain näin kaunista ja... kaunista ja upeaa. Kiitos ♥

Kuten varmaan jo tiedät, olen jo aiemmin menettänyt sydämeni Blaisellesi ja Theollesi ja nimenomaan BlaiseTheollesi. Olet kuvannut aina näiden kahden suhteen niin kipeästi, elämänmakuisesti (vaikka hahmot eivät kokisikaan elävänsä) ja upeasti, että lukiessaan on siirtynyt toisiin ulottuvuuksiin. Tämä ei ollut mikään poikkeus, vaan ehkäpä kaikista satuttavin ja vaikuttavin lukemistani ficeistäsi. Ehkä nimenomaan siksi, että jos edellisissä teksteissäsi kaikki on ollut harmaata ja Theo ja Blaise lähes yhtä hiljaisia, niin nyt muu maailma tuntui siirtyneen eteenpäin, pikkukylä muuttuneen hurisevaksi kaupungiksi, Theodore enemmän puhuvaksi ja liikkuvaksi, joka yrittää selvästi tuupata Blaisea elämää kohti. Mutta Blaise on se sama.

Ajatus siitä, että kaikki muu paitsi sinä itse muuttuu, että sinä et pääse eteenpäin, vaikka kuinka yrität, on julma. Mutta samalla se on tässä ficissä kuvattu niin tavattoman kauniisti, vastustamattomasti, että en voi muuta kuin ihailla koko tekstiä.

Se, kuinka Blaisen aika hidastelee ja lopulta pysähtyy toimi todella hyvin ficin kokoavana teemana. Paitsi että koko alku oli loistava nimenomaan aloittajana, se sai minut haluamaan ehdottomasti lisää, niin aika on jokaisessa rivinvälissäkin läsnä. Minä nimittäin yritin nähdä tätä Theon ja Blaisen maailmaa, mutts Blaise kerojana oli kuvattu niin vahvasti, että. En oikein osaa selittää, mutta jotenkin niin, että Blaisen todellisuus on koko olemassaoleva todellisuus ja aika jumittaa paikoillaan. Ei ole muuta, sillä kertojahahmolla ja kuvailulla on niin vahva imu lukijaan.

Niin, se kuvailusi. Se jättää minut yhtä ihastuneeksi joka kerta. Kaikkea aikaan liittyvää rakastan niin kuin aina, samoin pieniä yksityiskohtia (toistuvat patjan heilahtelut, irtohiukset, mukista jäänyt tahmainen rinkula, isovarvas, äidin ruukut... <3). Kerronta oli melankolista, niin kuin luvattiin, sellaista vähän luovuttaneen miehen tyylistä todella hyvällä, Blaiseen sopivalla tavalla. Tykkäsin kovasti, kuinka ficci kuvasi enimmäkseen yhtä päivää aamusta yöhön, mutta toisaalta oli verrattavissa paljon suurempiin kokonaisuuksiin.

Lainailen tässä muutamia suosikkikohtiani:

He pystyivät istua tuntikausia kovalla pinnalla ja katsoa toisiaan silmiin. Kuiskutella, kuljettaa sormenpäitä pitkin ihoa, maata ihan hiljaa vierekkäin ja leikkiä että huudot olivat lintujen laulua jota sydämentykytys väritti. Mutta tämä, ei, ei tämä ollut sitä.

Tykkään tästä valtavasti, koska ensinnäkin tuo sydämentykytyksen värittämä lintujen laulu on ihana kielikuva. Toisekseen tämä kuvasi minusta hyvin Blaisen ja Theon suhdetta, sitä mietä oli joskus ollut ja sitä, mikä tässä tilanteessa oli niin surullista, sen kaiken puuttuminen. Vastakohta-asettelu toimii. Lisäksi kohta on vain romanttinen ja kaunis, vetoaa minuun. Laittaisin kuitenkin kaikki nuo verbit eri muotoon, eli pystyivät istumaan, katsomaan, kuiskuttelemaan jne.

Blaise ei sanonut mitään vaikka oli pelännyt, ettei Theodore enää tulisi. Hän valitti ja vikisi ja paiskoi ovia. Theodore keitti laihaa kahvia ja heitti lasinsirut roskiin.

Tässä kohtaa olisin halunnut huutaa Blaiselle, ravistella sitä, ja samaan aikaan minäkin olin tuntenut kauhua siitä, että entä jos Theo ei tulisikaan. Mutta tunteita ei kerrota ja Theodore saa korjata rikkoutuneen Blaisen aiheuttamat jäljet. Kuvaa hyvin hahmoja, kuvaa hyvin tätä tarinaa. Varmaankin suosikkikohtani.

Theodore luovutti.

Ihanan yksinkertainen lause. Toimii pysäyttäjänä. Tykkään siitä, että vaikka se ilmenee kohdassa, jossa Theo ilmeisesti luovuttaa Blaiseen koskemisen suhteen sinä iltana, sen voi laajentaa paljon surullisemmaksi lauseeksi.

Kuten yleensäkin sun teksteissä, tykkään siitä, että kaikkea ei ole kerrottu valmiiksi, että on olemassa rivinvälejä, joita voi täydentää omilla tunteilla ja ajatuksilla. Tästä syystä olen vähän hermostunut, josko tässä kommentissani esittämäni tulkinta menee aivan metsään, mutta oli miten oli, ainakin tämä ficcisi kosketti minua ja kovaa.

Tähän loppuun vielä, että tuo kappale oli aivan todellisen ihana ja laulajan ääni <3 Täytyy mennä tästä kuuntelemaan lisää kyseistä bändiä. Kappale myös sopi niin sinun kirjoitustyyliisi kuin tähän ficciinkin todella hyvin.

Kiitos ♥

[Resonanssi]

mä niin rakastan sun ficcejä, ja tätä paritusta, olenhan sen jo tehnyt selväksi

olin valtavan iloisesti yllättynyt, kun näin sun kirjottaneen taas

Aamulla Blaise heräsi kylmään makuuhuoneeseen. Hän käveli paljain jaloin parvekkeelle ja sytytti tupakan. Tuhka karisi äidiltä saatuun ruukkuun Theodoren kuolleiden tulppaanien päälle.
mahtava lopetus

Lattialautat lopettivat narahtelun ja Blaise tajusi kellon lopultakin pysähtyneen.
uskomatonta, huoh, osaanhan minäkin mutta paritukseni kiinnostavat vain harvoja


teksti oli aivan ihanaa, ja aivoni jumittavat kuten Blaisen ja Theon kello, mutta tykkäsin, ei vaan rakastin tätä.
yhtä paljon kuin muitakin sun ficcejä, tällä parituksella.

kirjota taas pian lisää, tuun kyllä lukemaan

[debora]

Carolynne: ♥ kiitos ihan kamalasti, että olet jaksanut kommentoida ja olla kiinnostunut ficeistäni, en voi edes kertoa, miten paljon se minulle henkilökohtaisesti merkitsee. Minusta on niin ihanaa, että jaksat tulkita kaikkea ja miettiä aiempia ficcejä ja aikajanaa ja ymmärtää kaikki se, mitä minä yritän saavuttaa. Tuntuu, että joku oikeasti ymmärtää, ja se on niin uskomattoman hienoa! Ja tosiaan, tässä ficissä oli vähän eri teema kuin aiemmissa, en tiedä miksi. Tuntuu että nämä pojat ovat olleet liian kauan harmaantuneita ja puhkikuluneita ja nyt yritän saada heidät asettumaan väriskaalan toiseen päähän. Tai ehkä vain Theon, en tiedä enää itsekään! Mutta siis kyllä, ehdottomasti keskeisenä teemana oli se, että aika on armoton ja menee eteenpäin ja siitä pitää saada kiinni ja ymmärtää itse itsensä, jos haluaa pysyä mukana. Ihanaa, että joku saa vähän käsiteltyä omaakin elämäänsä niin kuin minäkin joskus vain tätä kautta. (Okei ylitunteilen. Hengitä.) Niin siis, minusta on mukavaa kun pidät kuvailustani, koska joskus se tuntuu itsestäni jotenkin todella muoviselta tai yritetyltä, vaikkei se sitä ole vaan... en tiedä. Joskus en meinaa tunnistaa itseäni varsinkaan vanhoista teksteistäni, koska omassa itsessäni kuitenkin kuplii elämänilo eikä aika raahaa minua mukanaan niin kuin Blaisea. Ja kaikista ihaninta on, että teksti herättää tunteita ja halua astua tekstiin sisään, iip, se on enemmän kuin olisin koskaan voinut toivoakaan. Kiitos kun olet niin ihana, en osaa sanoa muuta. ♥ viet sanattomaksi joka kerta.

Resonanssi: Aaaa ihanaa kun jaksat aina kommentoida! On niin kivaa tietää että joku ainakin tykkää näistä ja jaksaa olla aktiivinen! Kiitos kehuistasi, menin ihan punaiseksi! Olet yksi ihanimpia ja uskollisimpia kommentoijiani, älä pelkää ja kyllä ne oikeat ihmiset löytävät ficcisi, oli paritus mikä hyvänsä! Kaikki missä on sydäntä mukana huomataan kyllä, vaikket sinä itse saisikaan siitä tietoa. Kiitos kun jaksat aina olla siinä, en osaa sanoa muuta, kuin että kiitos kun jaksoit taas pelastaa iltani ♥