// Alaotsikko: drama, angst, one-shot K11
Kirjoittaja: Aiqsu
Ikäraja: K11
Tyylilaji: Drama, angst
Tekijänoikeudet: Kaikki omaani
Muuta: Tässä on ensimmäinen novellini, reilu vuosi sitten olen sen kirjoitellut ja nyt sain laitettua tänne. Toivottavasti tykkäätte, ja kommentoikaa ihmeessä!
Oikeastaan tuntuu hassulta, että ihminen voi arvata jotain ennalta - koska oikeasti se kaikki voi muuttua, tai olla niin erilaista kuin mitä odotti. Ikinä ei saisi olla varma yhdestäkään asiasta. Silloin voi joutua pettymään. Tai sitten se, mitä tapahtuu, voikin toteuttaa kaikki sydämen salaisimmat haaveet. Elämä on sellaista, mitä yksikään ihminen ei voi käsittää eikä ratkaista, ei edes maailman viisain ihminen. ~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Olin oikeasti aina ollut tuota mieltä. Vaikka tietysti tunsin erään uskomattoman viisaan ihmisen. Daniel tiesi melkein mitä vain, ja jos olisin kaivannut varmuutta tulevasta, olisin kysynyt häneltä, sillä hän oli mielestäni melkein kuin ennustaja.
Mutta toisaalta, ei hän oikeasti kai ennustanut. Hän vain tunsi minut läpikotaisin kaikkien vuosien takaa ja osasi arvioda käyttäytymistäni. Mutta sinä päivänä en uskaltanut mennä hänen luokseen kysymään neuvoa.
Oikeastaan se oli ihan typerää - ei minulla ollut syytä pelätä. En ollut tekemässä mitään typerää. En olisi ikinä aiemmin uskonut, että olisin valmis tapaamaan uutta siskoani. Olin onnellinen että Kasper oli sentään suostunut mukaani - ilman häntä olisin luultavasti jo hajonnut tuhansiksi sirpaileiksi.
Tiedän, tässä kohtaa ihmiset putoavat kärryiltä. Antakaahan kun kerron. Minuun sattuu edelleen aina kun ajattelen sitä, tuntuu kun joku painaisi tikarin sydämeeni. Missä Kasper viipyy? En pysty tähän ilman häntä. Tai ehkä pystynkin, sillä en voi ikuisuuksia roikkua hänen varassaan. On aika päästä yli. Yritetäämpä uudelleen.
Viime kesäkuussa sain kuulla uutisen. Äitini oli mennyt naimisiin itseään viisi vuotta nuoremman miehen kanssa reilu vuosi uutisesta taaksepäin. Ja sinä aurinkoisena kesäpäivänä saavuin Kasperin kanssa kotiin, kuten tavallista. Äiti makoili pihalla riippukeinussa juoden pirtelöä ja lueskellen sanomalehteä, ja kaikki tuntui olevan niin hyvin. Minut nähdessään hän kuitenkin ponnahti ylös. "Ella kulta!" Hän kiljahti. "Minulla on IIIIISOJA uutisia!" Tässä kohtaa saatattekin arvata uutisen - aivan niin, hän oli raskaana, kolmannella kuulla siinä vaiheessa. Seuraavat kolme kuukautta sujuivat leppoisasti, äidin kesämekot kiristyivät mahan kohdalta ja jännitys valtasi koko talon väen ja muutaman muunkin läheisen. Mutta sitten kaikki meni pieleen.
Eräänä iltana olimme lähdössä Kasperin kanssa ajamaan Ouluun - hänen isovanhempansa tahtoivat tavata minut, olimmehan juuri menneet kihloihin. Tiesin kyllä, että 17-vuotias oli hyvin nuori sitoutumaan, mutta olin hyvin rakastunut häneen - kuten tietysti olen edelleen. Olin varma, että se oli oikea päätös. Pelkäsin vain että hänen isovanhempansa olisivat eri mieltä. Mutta pian tapahtui jotain, mitä sain pelätä yhä enemmän. Ehdimme ajaa suunnilleen Jyväskylän tienoille, kun sain puhelun Onnilta, isäpuoleltani. Hän kuulosyti pelästyneeltä ja huolestuneelta puhelimessa. "Äitisi on sairaalassa" Hän pamautti heti kun sain painettua vihreää näppäintä puhelimessani. Pelästyin hirveästi, enkä saanut hänen lopusta selostuksestaan mitään selvää. Vain irrallisia sanoja kuten "raskausmyrkytys" ja "hengenvaara" selvittivät tiensä tajuntaani asti.
Palasimme tietysti välittömästi Vammalaan, ja vietin suurimman osan kesälomastani sairaalassa. Äiti oli jotenkuten kunnossa, vaikkakin hyvin heikko. Tiesin, että 45-vuotias oli vanha saamaan lapsen, ja se oli vaarallista, mutta olin onnistunut olemaan onnellinen Onnin puolesta, koska hänellä ei ollut lapsia ennalta. En pystynyt olemaan vihainen heidän päätöksestään hankkia lapsi, kun näin äidin kalpeat ja väsyneet kasvot tyynyllä. Eikä Onninkaan ilme minussa vihaa herättänyt - tiesin hänen murtuvan jos hän menettäisi ainoan lapsensa.
Syksyn tullessa pystyin vaivoin palaamaan lukioon - vaikka rakastin kemiaa, edes haaveiltu kemistin urani ei kiinnostanut minua enää. Arvosanani laskivat sinä syksynä huomattavasti, koska oli koulussa kuin unessa, sillä pelkäsi äidin ja vauvan puolesta.
Eräänä iltana sitten, 13.11. minut häädettiin ulos äidin huoneesta, sillä hän alkoi viimein synnyttää. Riensin nopeasti shokissa Kasperin kotiin ja menin hänen kainaloonsa kyhjöttämään ja tuijottamaan puhelinta koko illaksi. Viimein, puoli viiden maissa aamuyöllä sain puhelun Onnilta. "Äitisi on hengissä" hän henkäisi. "Ja samoin pieni tyttövauva. Ainakin toistaiseksi." Sitten hänen äänensä murtui.
Siitä alkoi tähän päivään asti kestäneet kiduttavat neljä kuukautta, jotka olimme eläneet huolissamme. Äiti oli kyllä päässyt kotiin jo kuukauden kuluttua synnytyksestä, mutta vauva oli edelleen lasten teho-osastolla. Tai ei enää. Äiti oli ollut sairas huolesta, samoin me. Äiti oli päässyt vauvan luo kerran viikossa ja Onni myös, mutta minä en ikinä edes ollut nähnyt pikkusiskoani. Se raastoi sydäntäni.
Hätkähdin. Kasper astui sisään. Hän oli komea kuten aina, vähän parempiin vaatteisiin sonnustautuneena vain. Kasperista kuitenkin tulisi tytön kummi, joten se oli tärkeä hetki hänellekin. "Hei tähtönen" hän hymyili minulle, hieman hermostuneena. "Mikä on olo?" En pystynyt vastaamaan hänelle, nielaisin vain ja nyökkäsin, ja lähdimme ulos talosta.
Istuessani autossa mietin, olisiko kannattanut sittenkin käydä Danielin luona - olisi edes vähän tiennyt mitä odottaa. Okei, ei hän olisi sitä tiennyt, minä vain luotin häneen sokeasti ja unohdin ne kerrat jolloin hän oli väärässä. Tämä tilanne oli elettävä, meni miten meni.
Sen kiduttavan automatkan jälkeen tuntui uskomattomalta, että kaksikymmentä minuuttia voi kulua niin nopeasti. En ollut yhtään valmiimpi tähän kuin kotonakaan. Sydämeni hakkasi hulluna, ja olisin varmasti jämähtänyt paikalleni ellei Kasper olisi tuupannut minua vauhtiin. Asuimme sisään sairaalaan. Onni odotti meitä aulassa.
"Hei" hän hymyili meille. "Valmiina tapaamaan pikkusiskoa tai kummityttöä?" Onni näytti nuoremmalta kuin ikinä sinä aikana kun olin tuntenut hänet. Kasper nyökkäsi, ja minä vain tyydyin hymyilemään vaisusti. Lähdimme kävelemään pitkin käytävää. Pian vastaan tulikin ovi 185, joka oli minulle tuskallisen tuttu. Sen takana olin odottanut miljoonilta tuntuvia kertoja, kun äiti ja Onni kävivät vauvaa katsomassa ja tulivat joka kerta huolestuneen näköisinä ulos. Ja joka kerta kun ovi avautui äidin silmät olivat kimmeltäneet kyynelistä.
Avasimme oven. Ja siinä hän oli - äidin sylissä makasi pieni tyttö, joka tuijotti minua kauniilla pähkinänruskeilla silmillään, jotka olivat täsmälleen samanlaiset kuin minun. Kun katsoin pientä siskoani silmiin polveni olivat vähällä pettää. Kasper huomasi sen ja kietoi kätensä tiukemmin ympärilleni. Kävelimme lähemmäs, ja pikkutytön silmät olivat yhä liimautuneet minuun. Onni otti vauvan syliinsä ja ojensi häntä minua kohti. Istuin tuoliin ja otin vauvan syliini mitään sanomatta. Päästyään syliini tummatukkainen pikku enkeli otti etusormeni pienen nyrkkinsä siään tiukkaan puristukseen ja sulki silmänsä. Katsoi muita huoneessa olijoita. Äidin silmissä oli jälleen kyyneleitä, mutta tällä kertaa silkasta ilosta. "Ella?" Onni kysyi. Myös hänen äänensä oli karhea liikutuksesta. Katsoin häntä kysyvänä. "Keksitkö tytölle nimeä? Kyllä neljäkuukautisella pitää nimi olla, hänet kastetaan varmasti pian. Ja eihän ihminen voi ilman nimeä olla, sillä tämä tyttö on sen verran sitkeä pakkaus että aikoo varmasti olla keskuudessamme vielä pitkään."
Ne sanat saivat huuleni kääntymään ensimmäiseen hymyyn yhdeksään kuukauteen. Katsoi alaspäin sylissäni tuhisevaan siskooni. Katsoin hänen pitkiä ripsiään jotka lepäsivät hänen poskillaan, ja hänen huulensa kaartuivat hymyyn hänen nukkuessaan. Mitään näin suloista ei olisi edes Daniel osannut milloinkaan ennustaa, sillä elämä oli arvaamaton. Elämä otti, mutta silloin tällöin se myös antoi jotakin mittaamattoman arvokasta. Ja silloin keksin sen.
Kyynel vierähti poskelleni kun käännyin, silti yhä hymyillen, katsomaan muita huoneessa olijoita. "Lahja", minä sanoin, "Lahja on täydellinen nimi."
