Vastuuvapautus: Saan kiittää Shonda Rhimesia ja muita mukana olevia kaikesta.
Maailma: Greyn Anatomia
Nimi: Rakkautesi anatomia
Kirjoittaja: Pixie
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Izzie/Alex
Tyylilaji: Angst
Varoitukset: Vihjaa kutoskauden päätöstä hieman näiden hahmojen osalta.
A/N: Mitä tästä voi sanoa? Yritän päästä eroon blokista ja mää tykkään Greyn Anatomiasta hirveästi, kuten myös tästä parituksestakin. Tykkään kirjoitella siitä, että mitä kaikkea jäi sanomatta ja ficci on siis aika lailla kuvaus siitä. Kommentit olisivat ihania varsinkin, kun tämä on mun ensimmäinen yritys tästä fandomista ja tiedossa on toivon mukaan lisää. Kiitos bbricklessille, joka lukaisi läpi.
Haasteet: Multifandom, Katkelmia maailmalta
-
"Did you say it? I love you. I don't ever want to live without you. You changed my life. Did you say it?” – Meredith Grey
Parisängyn oikea puoli on tyhjä. Satiinilakanat ovat ikkunan puolella koskemattomat ja tuntuu, kuin lasia vasten hakkaava tuuli ulottuisi sille puolelle, jossa Izziellä oli tapana nukkua. Siitä, alle käsivarren mitan päästä, hänellä oli tapana suudella. Nyt makuuhuoneen seinien sisällä miehellä ei ole maailmasta mitään muuta kuin tyhjyyttä. Ei yhtään mitään ja samalla kaikki huutaa sinulla ei ole ketään.
Hetken hän pidättelee hengitystään, katselee kuinka mustat pisteet karkailevat näkökenttään, tyhjentää keuhkot, luo katseen tyhjille seinille ja tuntee kuinka luoti liikkuu ihon alla, hankautuu kylkiluihin, muistuttaa kaikesta siitä mitä on menetetty eikä voida saada takaisin. Käsi tavoittelee vaaleapuisen yöpöydän pintaa taas kerran. Sormet kiertyvät puhelimen ympärille ja hengitys salpautuu.
Alex ei halua soittaa, ei halua olla heikko. Mutta hän rakastaa Izzietä niin kovasti. Niin paljon, ettei se ole enää terveellistä. Loppujen lopuksi merkitsee vain se, mistä haluaa pitää eniten kiinni ja jokainen aamu, johon Alex herää yksin, saa hänet välittämään aina vain vähemmän ylpeydestään.
Palaisiko Izzie takaisin, jos Alex kertoisi kuinka luoti liikkuu hänen sisällään ja kuinka hän näkee veren käsissään vieläkin? Kuinka hän on riippuvainen, eikä osaa jatkaa eteenpäin?
Hän valitsee numeron kiivaasti hengittäen ja sormet kulkevat näppäimillä tuttuja reittejä. Rintakehän liike on väkivaltaista. Hän soittaa, mutta kun linjan toisesta päästä nainen vastaa ja kuiskaa nimensä, Alex ei sano mitään. He ovat hiljaa, mies kuuntelee naisen henkäyksiä, laskee niitä. Kuvittelee kuinka huulet erkanevat toisistaan ja palaavat takaisin yhteen. Ja hän haluaa ne huulet omillensa. Hän haluaa ne huulet niin paljon, ettei siinä ole mitään järkeä. Nyt ilma kulkee hänenkin lävitseen kunnolla. Sen tekee Izzie ja nainen on ainoa, jolla on väliä.
Eikä Alex muista, milloin hän viimeksi kertoi rakastavansa. Kertoisiko hän sen nyt? Milloin hän sanoi sen? Eikö hän koskaan kertonut Izzielle, ettei osaa enää nukkua, elää, hengittää yksin?
Yksi kaksi kolme henkäystä. Ääni, jota Alex haluaisi kuunnella koko loppuelämänsä, mutta ei saa sanottua niitä sanoja.
”Alex”, nainen aloittaa varovaisesti ja ääni on pehmeämpi kuin mikään muu. ”Minullakin on ikävä sinua.”
Alex piti naisen sydämen sykkimässä. Hän sanoi tahdon. Izzie sanoi tahdon. Mutta tässä maailmassa kaikki menettää merkityksensä.
Yksitoista kaksitoista kolmetoista, klik, hiljaisuus.
Sanoitko sinä sen?
