Genre: slash, angst
Pairing: Harry/Sirius, Sirius/James
Rating: S
Summary: Siriuksen suhde molempiin Potterin poikiin Harryn näkökulmasta.
Disclaimer: En omista melkein mitään, mutta idea on sentään minun.
A/N: Tämä oli LW-ficci erittäin kauan sitten. Kirjoitin tämän Apulannan Jumala- kappaleen sanojen pohjalta.
Kuningas
Olit aina tummanpuhuva. Sinulla oli mustat hiukset, jotka joko sidoit niskaasi hapristuneella kumilenkillä tai annoit niiden olla auki. Ne saivat aikoinaan isäni kurittamaan hiuspehkoansa ja niin huomasin minäkin seisovani peilin edessä pari minuuttia kauemmin kuin tavallista. Vaikka et ulkonäköäsi pahemmin hoitanut, olit aina edustuskelpoinen. Sinulla oli villavaatteita, ei nahkaa tai synteettisiä kuituja. Paksu viitta, johon kietouduit jo nuorukaisesta asti tuoksui pakokaasulta ja imelältä partavedeltäsi.
Olit kauan silmissäni taistelija: uhrautuvainen, laskelmoiva ja itsepäinen. Kompromissit eivät sinulle riittäneet. Arvostin sinua ja pidin sinua esikuvanani. Olit aina läsnä, vaikka usein huomasin sen vasta jälkeenpäin. Sinulle ei koskaan kelvannut muu kuin talon paras viini, suurin makuuhuone ja pehemin kylpytakki. Perustelit sen sillä, että jos sinun oli asuttava siinä läävässä, voisit yhtä hyvin ottaa siitä kaiken irti.
Kun humalluit olit pohdiskeleva ja etäinen. Silmissäsi oli silloin kultainen kiilto ja sanoit minulle: ”Harry, joskus on hyvä antaa viinan vangita, jotta muistaa, millaista on olla vapaa.” Kun olit tyytyväinen suusi kaartui virneeseen ja silmäsi tuikkivat. Turhautuessasi et voinut olla hetkeäkään paikoillasi. Kun nukuit katselin sinua, sillä valveilla en niin uskaltanut tehdä. Jollain tavalla näin sinussa itseni, kaikessa pessimistisyydessä. Sinulla oli ikävä samaa ihmistä kuin minulla. Me olimme kaipuun kultaisten huntujen peittämät. Useimmiten ne muutuivat kaltereiksi.
Joskus minusta tuntui, että joku puhui sinulle pääsi sisällä, aivan kuin minunkin. Sinun juttuseuralaisesi oli toisaalta varmasti joku paljon miellyttävämpi, kuin Pimeyden Lordi, mutta sen lähemmäksi minun ymmärtämistä et olisikaan voinut päästä. Mietin toisinaan, oliko se James. Se vastaus jäi mieleeni monen tunnin miettimisen jälkeen. James oli sentään yksi niistä harvoista ihmisistä, joihin olit koskaan voinut luottaa. Sinä ymmärsit puheita päässäni, sinä missä minä ymmärsin sponttaanista haluasi sulkea koko muu maailma ulos ja olla vain Jamesin kanssa. Kuvittelin usein, että te istuisitte ehkä keittiönpöydän ääressä, pelaisitte räjähtävää näpäystä ja joisitte naurettavan mietoa kermakaljaa.
Valvoit öisin, aivan niin kuin minäkin. Askeleittesi tasainen, laahustava syke kantautui hiljaisen talon jokaiseen kolkaan. Kuvittelin, miten liikutit jalkojasi, nostaen niitä vain vähän lattiasta. Sitten astuit irtonaiselle laudalle ja näin yhtäkkiä vain katossa halkeilevan puupinnan sinun hahmosi sijasta.
Yö toi esiin meidän todellisen epätoivoisen asemamme. Meillä oli kummallakin ollut omat vankilamme: sinulla ikivanha karmiva linnoitus ja minulla ällötävän yksitoikkoinen, tavallinen talo. Mutta siihen, vankina olemiseen, jää kiinni ja sitä kaipaa aina välillä, jotta muistaisi, millaista on olla vapaa. Se oli kirous, minkä me olimme itse luoneet – niinkuin sanoit.
Mutta samanmerkkiset magneetit eivät vedä toisiaan puoleensa. Sinä olit erilainen, sillä sinussa oli ylpeyttä. Sinussa oli uskomatonta itseluottamusta ja koppavuutta, vaikkakin osasit sen välillä hyvin piilottaa. Tai sitten se oli se osa itsestäsi, minkä näytit vain Jamesille. Sinun piti olla, pääasiassa isähahmo minulle. Jamesin kanssa sinulla oli ikuinen suhde, joka kalpeni jopa avioliiton rinnalla.
Joitakin kertoja huomasin sinun puhuvan minulle oudosti. Silloin uskottelin itselleni, että luulit minua Jamesiksi, mikä antoi minulle sairaan tyytyväisyyden tunteen. Isäni tuntui aina päämäärältäni – saavuttamattomalta sellaiselta. Hän tottavie oli kulkenut nenä monta astetta pystymmässä kuin sinä. Minusta alkoi ajan kuluessa tuntua, että sinäkin tarvitsit itsellesi jonkun, joka oli kaikkea enemmän kuin sinä. Tarvitsit esikuvaa, jotta jonain päivänä voisit onnitella itseäsi saavuttuasi tämän kanssa samalle tasolle. Tarvitsit jännitystä elämään.
Sinä pidit minua usein erilaisena. Minusta tuntui, että juuri sen takia sinä arvostitkin minua. Et voinut elää ilman minua, kyllä minä sen tiesin. Minun takiani sinä elit. Mutta en osaa sanoa, tulitko koskaan ajtelleeksi, mitä kuoleman toisella puolella olisi. Ihmiset eivät turhaan pyydä kuolevaa tervehtimään muita pois nukkuneita ennen lähtöä. Ne jotkut selvästikin tietävät, mitä kuoleman vankan harson takana on. Ehkä sinä olit yksi niistä.
Sinä keksit ongelmaasi ratkaisun. Näit Jamesin uudelleen, en ole hetkeäkään epäillyt sitä, mutta tämä labyrintti oli kasvanut liian mutkikkaaksi. Sinä et ollut ainoa, jonka ohimot jyskyttivät, joka laahusti pitkin käytäviä yöllä, joka oli hulluuden partaalla. Minä tarvitsin sinua, Sirius. En sanojasi, en eleitäsi tai katseitasi. Tarvitsin kosketustasi ja läsnäoloasi, sillä se tekisi tulevan tehtäväni niin paljon helpommaksi.
Yksi ainoa suuri ero välillämme on se, että minut oli määrätty sinun yläpuolellesi jo kauan ennen kuin synnyin. Minulla on velvollisuus, joka saattaa olla sinulle tuntematon sana. Minun on pysäytettävä tiimalasin hiekka. Minun on löydettävä sateenkaaren pää. Minun on tuotava yhdyskuntamme takaisin yhteen; yhdyskunnan, joka palvoo minua sankarina. Ennen kaikkea minun on toimittava johtajana. Sinä tosin kutsuisit minua kuninkaaksi. Sen kaiun kuulen aina välillä meluisissa paikoissa, taistelun tiimoilla tai kun olen juuri nukahtamaisillani. Ja se minä tulen sinulle aina olemaan. En Harry, en James, vaan kuningas.
A/N: Kommenteista tykkäisin kovin.(duh!)
