Nimi: Mulla on vaativa suhde
Kirjoittaja: Winga
Oikolukija: Neriah (<3)
Ikäraja: K-11
Henkilöt: Nömm, Kalevi, Julia ja muita
Tyylilaji: draama, angst? hurt
Yhteenveto: Sä tiedät, että meillä on sääntömme, etkö?
Varoitukset: Väkivaltaa! (puhekielisyys)
Kirjoittajalta: Kuuntelin Zen Cafén Ensimmäistä ja aloin kirjoittaa. Tämä syntyi. En ollut edes varma siitä, uskaltaako tätä julkaista, mutta mulle sanottiin, että kyllä.
Mulla on vaativa suhde
”Hei.”
”Hei.”
Niin viattomasti muka keskustelunsa aloittivat, luuleeko se, etten mä edes huomannut, että se katsoi toista niin pitkään? Luuleeko se, etten mä huomannut sitä sähköä, sitä, miten se väisti mun katsettani. Miten se kosketti toista ja käsi jäi hetkeksi ilmaan, leijui siinä niiden välissä.
”Miten on mennyt? Ei olla nähty ikuisuuksiin.”
”Ihan hyvin. On kolhuja ja niitä parempia päiviä, tiedäthän sä sen itsekin. Ollaan nähty tosi harvoin, joo. Olen suakin miettinyt, että pitäis ihan tavatakin, mutta koskaan en oo saanut aikaiseksi soittaa. Mutta mitä sulle kuuluu?”
”Tottahan mä tiedän. Ja munkin on pitänyt, mutta kiirettä on pitänyt. Mulle kuuluu oikein hyvää, tiesitkö, että mä sain sen työpaikan, josta puhuin silloin joskus?”
Ne on kuin vaihtaisivat kuulumisia. Äänenpainoista kuulee, että oikeasti ne iskee toisiaan, sopii siinä jotain tapaamista. Se kertoo toiselle jotain, koettaa kai viestiä meidän elämästä. Koettaa osoittaa, ettei se ole mun seurassa täällä, itsekseen vain, että ollaan eri seurueissa. Kyllähän se sisään tuli mun kanssani, mutta nyt se on vaan liittoutunut tuon kanssa. Kumoan kolmannen viskipaukun, ynähtelen jollekulle, joka koettaa jutella mulle, ei ole kai huomannut, että mua ei vittu kiinnosta. Että mulla on omiakin ongelmia tässä.
”Ai sait! En ollut kuullutkaan. Mutta onnea ihan tajuttomasti, mä tiedän, miten paljon sä sitä halusitkin! Onko se sellaista työtä kuin ajattelitkin?”
Se halasi toista. Nyt jumalauta, sen pitäisi tietää, että mä en salli tuollaista käyttäytymistä. Se tietää, että mä olen se ainut, jota halataan. Niinkuin muka onnittelisi toista. Kolautan lasin kovaa pöytään, taitaa hätkähtää joku siinä vieressä, katsoa mua hetken, ja kadota. Vihdoin.
”Joo, ja oikeestaan vielä enemmän. Mutta ei sua se kiinnosta, ja vaikka kiinnostaisikin, en viitsi tässä kaikkea selittää. Koska pitäisi kai jutella muillekin. Ja sitä paitsi, haluan kertoa sulle ihan kahden kesken siitä työstä ja muutenkin vaihtaa kuulumisia. Ihan totta, me ei olla kahviteltukaan varmaan kuukauteen!”
”Se on kyllä ihan käsittämätöntä. Mutta toisaalta, mulla on vaativa suhde. Sä tiedät, etkö? Niin arvelinkin. Mutta joo, voitais--”
Se on kertonut niille jotain, tuolle nulikalle ainakin. Mun on pakko puuttua asiaan, menen niiden luo ja riuhtaisen sitä hiuksista ja sähisen sen korvaan: ”Mitä helvettiä sä olet noille selittänyt?”
Se tuijottaa mua säikähtäneen peuran silmillään ja koettaa samalla etsiä itselleen apua ja tukea ympäriltään. Sen kädet hapuilee sitä nulikkaa, mä luulen, ja se kai saa kiinnikin. ”Mitä sä tarkoitat?”
”Kyllä sä tiedät”, mä nauran kylmästi. ”Kai mä kuuntelin sun keskusteluas, enkö mä muka ole tarpeeksi selvin sanoin selvittänyt, että sä et jumalauta puhu muiden kanssa ilman mun lupaani, etkä varsinkaan halaa niitä tai sovi mitään kahvitteluja.”
Se katsoo mua anoen, pyytää, että päästäisin sen irti. Tuijotan sitä vaan kylmästi ja vedän sen mukanani, muut taitaa katsoa ihmeissään ja huutaakin, sekin huutaa ja koettaa raapia mua.
”Kuules nyt, nainen. Sä tiedät, että meillä on sääntömme, etkö? Sä tiedät mitä mä odotan sulta ja miten sun pitää käyttäytyä. Sä lupasit noudattaa meidän sääntöjä!” Mä vedän sitä kai liian kovaa hiuksista, mutten mä enää välitä, en vaikka se itkee.
Se raapii mun kättä, koettaa saada itsensä irti. ”Mitään meidän sääntöjä ole!” se huutaa itkien. ”Sä sanoit, että tehdään näin noin ja niin, sä selitit ja selitit. Mä sanoin, että ei käy, etkö sä kuullut! Mä en ala miksikään orjaksi, mä olen mä ja me ei eletä missään helvetin 1800-luvulla, kun naisten piti totella miehiään ja alistua.”
Tajuan sen kasvattaneen pitkät kynnet, kun se työntää niitä mun iholla ja saa yhden ihon läpi. Mä kuulen veren kohinan läpi, kuinka muita tulee huoneeseen, ne repii mua irti siitä.
Mä huudan sille välittämättä muista, vaikka ote sen hiuksista on jo irronnut: ”Me sovittiin! Sä lupasit, ettet sä koskaan koske muihin miehiin, ettet sä puhu niille enää. Sä lupasit olla pelkästään mun!”
Se nauraa, järkyttyneenä, kivusta jäykkänä, vihaisena. Muut vaan katsoo meitä, ne pitää mua paikallaan ja ihmettelee. ”Sä et tajua vieläkään! Kai mä sanoin mitä tahansa, että sä pitäisit kätesi erossa etkä löisi. Kai mä sanoin seuraavana päivänä, että tää on tässä, mä en enää katso sua. Sä et kuunnellut mua, sä vaan seurasit ja seuraat mua. Anna mun olla jo!”
Mä tuijotan sitä ja riistäydyn vapaaksi noiden otteista. Kävelen sen eteen ja ennen kuin se reagoi mitenkään, läimäisen sitä poskelle. ”Saatanan huora! Sä mitään sanonut, selität vaan. Haluat vai vapautes? Kai sä tajuat, että sä luovuit siitä jo!”
Se nauraa hysteerisesti ja kirkuu: ”Mä soitin poliisit tänne jo. Mä en enää jää uhriksi suhteeseen, sun kanssa siitä ei muuta tulisi. Ihan totta, lähestymiskiellon mä tarviin, että sä pysyt poissa.”
Se hyypiö on ilmestynyt mun naisen taakse, pitää siitä kiinni ja kuiskaa jotain sen korvaan. Se nyökkää ja hyypiö katoaa, vaan ilmestyäkseen takaisin kahden poliisin kanssa.
”Hyvää päivää, herrasväki. Olen konstaapeli Jyri Henlund. Meille soitettiin, että täällä on jonkinlainen väkivaltatilanne menossa. Voisitteko kenties kertoa, mitä on meneillään?” toinen kytistä sanoo ja katsoo sitä tarkasti.
Mä kiiruhdan vastaamaan. ”Äkkipikaistuksissani äsken löin tyttöystävääni, ei tule toistuun tämä.”
”Älä viitsi valehdella. Ensinnäkin kaikki näki, että sä revit mua hiuksista ensin ja huusit, väitit, että mun pitää totella sua kaikessa. Toisekseen sä oot hakannut mua joka kerran kun ollaan nähty. Mä en enää jaksa. Lissu kertoi mulle teidän suhteesta, sanoi, että sä olit sitäkin hakannut”, se sanoo, tuijottaa mua jo rauhoittuneempana. Kytät kyylää mua silmät viiruina.
”Okei, eli tässä on siis pitempään kestänyttä väkivaltaa taustalla. Mikä sun nimi on?” konstaapelikyttä kysyy siltä.
”Julia Vienonen”, se vastaa.
”Ja sun?”
Mä en vastaa, se vastaa mun puolesta. ”Toi on Kalevi Luikko.”
Kyttä kiittää ja katsoo mua. ”Kalevi, me lähdetään nyt kamarille sun kanssasi. Jos selviää, että Julia on valehdellut, häntä odottaa syyte. Mutta jos ei, niin se olet sinä, joka kärsii. Joka tapauksessa tulet nyt meidän mukaan.”
Mä tajuan hävinneeni ja lähden niiden kahden mukaan. Hymy sen kasvoilla on onnellisempi kuin koko sinä aikana, kun oon sen kanssa kulkenut ja alan miettiä, että menikö tässä oikeesti taas joku pieleen.
