Kirjoittaja Aihe: Kerran vielä S || FanFic 100 | Drama kai...  (Luettu 1720 kertaa)

Lauranood

  • Unelmien metsästäjä
  • ***
  • Viestejä: 363
  • Melankolisia sanoja ja unelmia
Title: Kerran vielä
Author: Lauranood
Genre: Drama
Rating: S //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Disclaimer: Kaikki kuuluu J.K.R:lle, enkä saa tästä mitäään rahallista tai muutenkaan mitään korvasuta, ihan omaksi ilokseni sävellän (ja ehkä teidän)

A/N Noniin FanFic 100 kisaan tämän värväsin ja 001. Alku olisi sana. Kommentit tervettulleita ^^


Kerran vielä


Tom Valedron vallassa oleminen on kuin elämän loppuminen. Et muista pätkiä elämästäsi. Et tiedä mitä teet, et tiedä miksi teet. Se kaikki on hämmentävää ja saa yksitoistavuotiaan tytön pelkäämään. Aivan kuten se sai nuoren Weasleyn tytönkin. Hän suorastaan vapisi epäillessään Tomin sanoja, jotka ilmaantuivat päiväkirjan kellertäville sivuille.

Se oli sen alku. Hänen ja tuntemattoman Tomin. Hän ei mahtanut sille mitään ja lopulta se otti hänet valtaansa ja vei mukanaan salaisuuksien kammioon, ikuisiksi ajoiksi.

Tom nousi päiväkirjasta niin komeana kuin Ginny oli kuvitellutkin. Hän näki häijyn hymyn ja valkean hammasrivistön. Tom oli demoni ja kerralleen kuollut. Pelottava ja silti niin hurmaava. Ginny ei voinut vastustaa ja lopulta hän vaipui huokaisten maahan. Silmät painuivat raskaina kiinni ja hän jäi loukkuun omaan mieleensä.

Niin pimeää, niin kovaa. Ja silti syyllisyys rinnassani vie kaiken tuon mukanaan. Tiedän, etten olisi tässä jos olisin ollut fiksu, totellut isäni neuvoja.
“Älä koskaan, koskaan luota itsestään ajattelevaan esineeseen, jollet näe missä sen aivot ovat!”
Niin, mutta minä en ollut fiksu. Olin typerä ja lankesin Tomin ansaan, hän hurmasi minut sanoillaan ja valoi minuun itsevarmuutta. Kylväen epätoivoa oikeasti sisälläni.

Nyt olen täällä, omassa päässäni ja yritän kiljua. Tappelu on turhaa, tuhlasin kaiken energiani jo kiukutellessani tätä vastaan. Nyt se tapahtui, minä olen omassa päässäni, eikä kukaan koskaan pelasta minua. Olen ansassa ja kuolen salaisuuksien kammioon. Haluaisin itkeä, mutta en kykene siihen, en enää.

Lopulta annan sen kaiken unohtua ja ajelehdin hiljaisuuteen. Tunnen lopulta jonkun koskevan minuun. Ravistelevan minua. Testaako Tom olenko jo kuollut? Haluaisin huutaa hänelle. Haluaisin kiljua ja paeta, mutta tässä makaan. Ruumis vasten kylmää ja kosteaa kivipintaa. En voi liikauttaa sormeanikaan.

Viimein voin jälleen avata silmäni ja mitä näenkään. Ihastukseni Harry Potterin. Tunnen punastuvani ja alan itkeä. En halua, että hän vihaa minua. En halua potkuja koulusta!


Ginny istui hiljaa nyyhkien McGarmiwan huoneessa. Hänet erotettaisiin, takuulla erotettaisiin. Harry suojeli häntä. Hän ei silti voinut kuunnella tai katsoa McGarmiwan pöydän takana istuvaa rehtoria, ei äitiään eikä isäänsä, ei ketään.
“Vie Ginny hakemaan kaakaota Poppylta”, hän kuuli rehtorin kehottavan ja niin joku lähti viemään häntä kohti sairaalasiipeä.

“Ei hätää Ginny, ei hätää. Tämä unohdetaan. Voit aloittaa kokonaan alusta”, joku ilmoitti lempeällä äänellä.

Uusi alku ei kuulostanut hullummalta. Puristin hetken silmiäni kiinni kiitollisuudesta. Kokonaan alusta…
« Viimeksi muokattu: 21.01.2015 23:05:04 kirjoittanut zougati »
Syyt muuttuvat, mutta määränpää pysyy samana

Lauranoodin Salainen laatikko