Alaotsikko: Sherlock Holmes, Holmes/piikatyttö (vähän Holmes/Watsonia), romance, one-shot
Ficin nimi: Julmasti pihkaantunut
Kirjoittaja: jossujb eli meikäläinen
Fandom: Sherlock Holmes
Tyylilaji: Menisiko romance one-shot tarpeeksi lähelle? Niin, ja enimmäkseen hettiä.
Ikäraja: S
Paritus: Sherlock Holmes/piikatyttö Agatha (ei ole OC, vaan ihan canon-hahmo Charles Augustus Milvertonin tapauksesta). Lisänä siellä on täysin pakollista Holmes/Watsonia.
Vastuuvapaus: Conan Doylehan kauniisti on keksinyt kaiken meidän kaikkien iloksi. Minä nyt hiukan leikin ilman rahallisia tai muitakaan tavoitteita.
A/N: Granadan ihana elokuvan mittainen jakso The Master Blackmailer (perustuen Charles Augustus Milvertonin tapaukseen) toimi tämänpäiväisen ficcini pohjana, ja nimenomaan Granadan versio, sillä siinä vietiin jokseenkin pidemmälle novellissa itsessään vain ohimennen mainittu Sherlock Holmesin väliaikainen kihlautuminen. En kyllä millään saa selvää mikä tuon poloisen piikatytön nimi oli elokuvassa, kun aksentti on niin paksu, että se kuulostaa siltä kun Jeremy Brett sanoisi ”Hickey”. Jonkinlainen lempinimi varmaan kuitenkin kyseessä (Edit: Agatha! Se on Agatha, eli Aggie!). Lopputekstit mitään auttaneet, enkä löytänyt tähän hätään kirjaakaan mistä tarkistaa. Mutta kyseessä on kyllä ehdottomasti ehkä Sherlockhettiparituksista se ehdoton suosikkini (jos kohta sinne nyt luikerteli Holmes/Watsonia völjyyn... kun se on niin canon piruvie)
Julmasti pihkaantunut
”Rakastitko sinä häntä Holmes?”
Lontoota kuritti oikea rankkasateiden aikakausi. Vain hyvin varhaiseen aikaan aamulla saattoi kävellä kuivin vaattein töihin, iltapäivät maata piiskasi säälimätön vesisade. En tehnyt muuta kuin istuin ikkunassa seuraten ikkunalasin valuvia pisaroita. Mustanharmaa taivaan rauhoittava melankolia oli kaunista katsottavaa.
”Etkö aio vastata?” Watson kysyi uudemman kerran. Koskin ikkunaan ennen kuin havahduin.
”Mitä tahdot sitten minun sanovan?”
Näin ystäväni viiksistä että hän oli ärtynyt. Loukkaantuneena tai vain muuten pahantuulisena Watsonilla oli pinttynyt tapa mutristella ylähuultaan, kunnes muuten niin elegantit viikset harottivat sahalaitaisena. Tyytyväisenä hän taas siveli viiksensä sileiksi ja suoriksi, joten vain yksi vilkaisu riittää kertomaan minulle tarpeeksi hänen mielenliikkeistään.
Tosin, vilkaisen usein kyllä useamminkin, enkä edes tohdi kertoa miten tunnen ystäväni ajatukset ennen kuin hän itsekään niitä huomaa. Kuinka tuohtunut hän olikaan siinä päätään pudistellessaan kuin appiukko tyttären esitellessä ensi kerran sulhastaan. Päivittely oli samaa luokkaa.
”En oikeastaan tiedä. On jopa sinulta tavattoman julmaa leikkiä tuolla tavalla viattoman tytön tunteilla. Rinnassani vääntää kun ajattelen minkälaisen sydänsurun poloiselle aiheutit”, paheksui Watson äärimmäisen painokkaasti. Tunsin hänen katseensa niskassani, vaikka olin kiinnostuneempi pisaroista, jotka löivät ikkunaa tuulen kääntyessä.
”Rakas Watson... ” huokaisin pehmeästi silittäen uudemman kerran kylmää lasia. ”Ymmärrät väärin, jos kuvittelet minun suhtautuvan välinpiitämättömästi petokseeni. En ole laisinkaan ylpeä teostani”, vastasin hiljaisesti, mutta selkeästi. Hymyilinkin, näytin varmasti katuvalta. Tiedän ettei rakas ystäväni ole koskaan voinut vihoitella minulle kauaa esittäessäni herttaisen katuvaa. Vaan enpä taidakaan enää vain esittää... mikä on tämä kivulias kihelmöinti luissani? Tavallisesti niin vakaat käteni tärisevät kuin palelisin, muttei kylmä kuitenkaan minua näin värisytä. Olen sisältä kylmissäni, pelkkä sateen katseleminenkin kastelee minut sisältä litimäräksi.
”Holmes? Oletko kunnossa? Valahdit varsin kalpeaksi”, Watson kysyi huolestuneena, noussen lääkärinvaistonsa ohjaamana kokeilemaan pulssiani ja otsaani. Kosketuksesta vetäydyn kauemmaksi.
”Anteeksi,” Watson yskäisee naurahtaen, ettei aina voi tohtoroinnilleen mitään. Kunnon lääkäri ei vapaalla ole koskaan. Olin tietysti huvittunut tohtorini hellyttävälle huolenpidolle. En vain koe ansaitsevani huolta, enkä varsinkaan sääliä. Watson on hyvin oikeassa moittiessaan minua, olin kerrassaan riivatun paha. Julma sydämenmurskaaja niin nuorelle naiselle.
”Ei, älä pyydä anteeksi. Huolenpitosi on osoittautunut useasti korvaamattomaksi. Suuresta sydämestäsi on ollut minulle suuri apu näinä vuosina... ja on minun myönnettävä sinun olevan aivan oikeassa suhteeni. Olin tavattoman julma. En ole varma tekisinkö samoin jos saisin uuden tilaisuuden valita.”
Henkilökohtaisesti en tiedä intohimosta kuin rippeet, jotka olen koonnut muita tutkimalla. Kateus ajaa rikoksiin, mustasukkaisuus murhiin, eikä näin ollen kuvani hempeistä tunteista ole ollut laisinkaan lempeä. Vaan aivan pienen hetken ajan sain kokea millaisena rakkaus näyttäytyy muiden silmille hurmatessani tahallisesti tämän nuoren naisen informaation murusten toivossa. Esiinnyn aina häpeämättömästi valeasuissa taitavasti ihmisiä huijaten omaksi ja asiakkaani eduksi. Silti tuo piikatyttö hämäsi minua kahta paremmin vain olemalla mitä on ja rakastumalla luomaani valheeseen.
En olisi saanut kihlata häntä, oli sitten se ainoa keino tai ei, mutta lankesin yhteen perustavanlaatuisista ansoista. Uskoin omaan rooliini sen hetken ajan kun kuiskasin hänen suloiseen korvaansa naimalupauksen, suudellen hänen pientä ja pehmeää suutaan kunnes henkeni loppui. En edes miettinyt tekeväni niin vain johtolankojen toivossa. Kuinka heikko onkaan miehen mieli, miehen moraali, niin pienestä se katkeaa, kuin naisen tuoksusta!
”Kysymykseesi jotenkin vastatakseni, Watson, olisi väärin sanoa rakastaneeni todella, koska mikään minussa ei ollut todellista”, totesin painokkaasti sanojani tarkkaan harkiten.
”Mutta hänhän taisi kuitenkin rakastua sinuun, tyttöraukka”, Watson jatkoi moitettaan mitaten pulssiani jota ei varmaan ole olemassakaan. En voi tuntea rinnassani lyönnin lyöntiä, en ihmettelisi jos mokoma lihas olisi kuihtunut vain pois olemasta ja minua vaivaamasta. Mutta Watson laski sykettä. Se löi vielä.
”Ei minuun, vaan hahmoon jota ei ole olemassakaan. Olemattomaan alemman luokan putkimieheen jonka puheenparsi murtaa ja vaatteet ovat nuhjuiset”, tokaisin äkäisesti yrittämättä peitellä pettymystä itseenikin.
”Hyvä että huomaat itse ilkeytesi. Voisit kuitenkin käydä maata, otsasi on aivan kylmä. Palellut kun istut siinä vetoisan ikkunan vieressä”, Watson ohjeisti tapansa mukaan vastaanpanemattomasti.
”Ha! Lääkärin määräys! Kuinka sitä voi olla tottelematta?” huudahdin huvittuneena ravistaen Watsonia kyynärvarsista ennen kuin hypähdin alas ikkunalaudalta aivan käskyn mukaisesti. Takassa paloi tuli, mutta se ei lämmittänyt vaikka kävin sen ääreen.
”Äläpäs käy hermoilleni”, Watson naurahti takaisin heristäen sormeaan puoliksi tosissaan.
Olisin voinut viedä kämmeneni liekkeihin enkä usko että ne siitä olisivat kovin mustuneet., on raajani niin kylmät. Vaiko pelkästään raskaat ja voimattomat? Makasin sohvalla jalat koukistettuina silmät kiinni ja mietin. Tunsin naisen hennot käsivarret kietoutuvan vyötäröni ympärille. enkä uskaltanut hengittää. Vaikka se oli vain hellä muisto, niin hapuilin kättäni, epäröin koskea. Ei hän kuitenkaan ollut siinä, eikä koskaan olisikaan. Muistojeni tytön kannalta parempi, jos hän voi unohtaa koskaan sylissäni ollenkaan.
”Ehken ollut oikeasti rakastunut... ehkä vain eläydyin rooliini liikaa. Mutta yksi asia on kuitenkin tosi”, puhuin maistaen katkeran maun kurkussani, joka painoi otsani ryppyyn.
”Mitä tarkoitat?” Watson kysyi nojaillen takkaa kohden lämmitellen sormiaan. Hänen kasvonsa hehkuivat oransseina liekkien valossa.
”Tuo suloinen olento todella välitti valepersoonastani ehdoitta”, hymähdin hiljaa muistellessani miten helposti pitkästyttävän tylsä putkimiespersoonani hurmasi naisen ilman että hän olisi kaivannut mitään muuta. Kyselemiseni ja uteliaisuuteni oli kaiketi hänestä vain hassu ja jännittävä piirre.
”Ei ollut vikoja joita ei olisi voinut sietää”, puhuin itselleni melkein unohdettua Watsonin läsnäolon. Tiedän, että jos tapaisin tuon tavanomaisen tylleröisen rusoposkissaan ja punaisessa pikku nöpönenässään kaupungilla sattumalta pukeutuneena omiin vaatteisiini, silinteriini ja takkiini, ei hän tunnistaisi minua. Olisi kahta julmempaa paljastaa tämä salaisuus, vähemmän sattuu luulla sulhasensa vain karanneen kuin valehdelleen alusta lähtien. Silti mietin... ihan leikilläni vain... mitä tapahtuisi... jos...
”Väittäisin silti että taisit sittenkin vähän pihkaantua”, Watson myhähti. Olin unohtanut, ettei hänkään ollut täysin taitamaton lukemaan minun ajatuksiani sanoitta. Taisin punehtua. Yskäisin. Watson hymyili leveästi. Tuijotimme takkatulta ja olimme kauniin illan vain ääneti.
FIN
