Ficin nimi: Olemassaolon sietämätön kauneus
Kirjoittaja: Maissinaksu
Fandom: Yuri!!! on Ice
Ikäraja: S
Paritus: Otabek/Yuri
Genre: Apea draama ja ripaus hellyyttä
Summary: "Minua voitaisiin varmaan syyttää maanpetturiksikin, mutta miksen minä saa oikeutta syyttää Venäjää mistään?"
A/N: Minulla ei ole ollut tuoreita Otayuri-ideoita pitkään aikaan, joten oli mukavaakin tarttua vanhempaan tekstintynkään ja viedä se loppuun. Larjuskin tätä jo kuumeisesti odotteli. 😄 Sävyltään tästä tuli tavallista apeampi, mutta vaihteeksi näinkin, Yuri!!! on Ice kun on yleisesti niin iloinen ja suopea sarja.
***
Otabek heräsi, kun jotain nelijalkaista ja karvaista hypähti kiinni hänen kylkeensä. Hän ojensi kätensä silitelläkseen sänkyyn mönkinyttä Potyaa ja huomasi silmäluomiensa raosta Yurinkin jo heränneen. Tämä istui sängynreunalla selkä häntä kohti ja venytteli niskaansa syvien hengenvetojen säestyksellä. Jokin tämän olemuksessa kiinnitti Otabekin huomiota tavallista enemmän.
"Yura?" hän kutsui kurkkuaan karaistuaan. "Onko kaikki kunnossa?"
"Ai, huomenta", Yuri mutisi katsahtaessaan häntä olkansa yli. "Herättikö Potya sinut?"
"Niinhän se aina tekee."
"Mmm... Tietää mitä tehdä, pöljä katti..."
"Yura", Otabek sanoi uudelleen. "Mikä on vialla?"
Yuri päästi naurahduksen, joka ei pitänyt sisällään iloisuuden häivääkään. Se kuulosti suorastaan myrkylliseltä.
"Helvetti että oli kiva aloittaa aamu tätä lukiessa", Yuri totesi ja ojensi puhelimensa Otabekille. "Siinä sinullekin ankeutta oikein olan takaa."
"Joku juoruko?"
"Uutinen."
Otabek siristi silmiään puhelimen näytön kirkkaudelle ja alkoi lukea venäjänkielistä artikkelia, jossa oikeistolinjan poliitikko puolueensa tuki takanaan oli avannut reteästi sanaisen arkkunsa. Kyseinen niljakkaan näköinen ukko oli latonut toimittajien uutisoitavaksi joukon niin rumia ja syrjiviä argumentteja, että vähemmästäkin alkoi inhottaa.
Länsimainen liberaali propaganda...
Ihmiskunnan raunioittaminen alkaa pienestä...
Venäjä ei kaipaa homoseksuaaleja...
Moraalin säilyttäminen tarvittaessa voimakeinoin...
Päästyään uutisen loppuun Otabek huokaisi ja lysähti rennoksi kuin tyhjentynyt ilmapallo. Artikkeli oli huono vitsi olematta kuitenkaan mitään satiirilta kalskahtavaa. Jos Otabek oli jotain oppinut, lehdistö ei laskenut leikkiä varsinkaan Venäjällä. Uutisesta ja siihen liittyvistä myöntelevistä kommenteista henki miltei verenhimoinen tunnelma.
"Eräillä on paljon sanottavaa asioista, jotka eivät kaiketi edes koske heitä", Otabek totesi ja kietaisi käsivartensa Yurin ympärille tämän oikaistua hänen viereensä.
"Väliäkö sillä, koskeeko jokin asia juuri itseä? Tuo Makarov latelee aina ties mitä paskaa, mutta silti häntä kuuntelee ja kannattaa häiritsevän moni", Yuri murahti ja jatkoi hetken kuluttua: "Hitto vie miten tuo juttu menikin sohaisemaan vyön alle, vaikken minä edes... äh... tai silti..."
"Mitä sinä et edes?"
"En tiedä osaisinko määritellä itseäni homoksi ja tulla asian kanssa esiin, vaikka se olisikin mahdollista julkisessa keskustelussa... Mitä se ei todellakaan ole."
Otabek kohotti kulmiaan hieman huvittuneena. "Emmehän me olekaan olleet yhdessä kuin kolme vuotta ja nyt sitten päätät kertoa, ettet ehkä olekaan homo."
"Beka, älä viitsi", Yuri tuhahti, eikä sävy ollut yhtä lämmin kuin mitä Otabek oli kuvitellut kuulevansa. "Mitä sitten, vaikken olisikaan? Sinusta minä joka tapauksessa tykkään, sitä ei muuta mikään, mutta olisiko se niin pirun kamalaa, jos olemassaoloni ei istuisikaan johonkin ennalta määriteltyyn muottiin?"
"Ei tietenkään olisi."
"Älä sitten saa sitä kuulostamaan sellaiselta."
Otabek hengitti syvään nenän kautta ja laski kätensä Yurin päälaelle silitelläkseen tämän hiuksia. "Anteeksi."
"Älä pyydä anteeksi. Tuolle ääliöpoliitikolle ja hänen myötäilijöilleen minä tässä olen vihainen, enkä voi edes ilmaista sitä tyydytävästi ilman, että joutuisin hankaluuksiin. Kiva edustaa tätä maata, joka tarjoaisi maailmanmestareilleenkin vastineeksi pelkkää paskaa, jos tiettyjä asioita tulisi ilmi... Minua voitaisiin varmaan syyttää maanpetturiksikin, mutta miksen minä saa oikeutta syyttää Venäjää mistään?"
"Toivoisin voivani sanoa jotain muutakin kuin tyhjiä lohdutuksia", Otabek sanoi hiljaa ja veti Yurin tiukemmin kainaloonsa.
"Ole vain siinä vierelläni ja yritä kestää tätä elämäksi kutsuttua paskaa kanssani", Yuri vastasi tavoitellen kevyttä sävyä.
"Ehkä asiat ovat jonain päivänä toisin."
"Ehkä vielä huonommin."
"Tai paremmin. Mikään synkkä ajanjakso ei ole kestänyt ikuisesti."
Yuri naurahti kyynisesti. "Syvällistä... Mutta siihen kuvitteelliseen tulevaisuuden paremmuuteen asti minun täytyy pyytää sinulta jotain, Beka."
"Pyydä pois."
"Pyydän, että jaksat vielä olla suurin ja ihanin salaisuuteni."
Otabek tunsi, miten hänen sydämensä sai naarmun, ennen kaikkea siksi, että hänestä tuntui pahalta Yurin puolesta. Mukana oli silti ripaus pettymystä, jota hän ei saattanut kiistää. Jokin hänessä oli ehtinyt toivoa, että he olisivat hiljalleen voineet luopua kaikesta salailusta, mutta ikävä kyllä maailma ei aina ollut heidän puolellaan. Ei varsinkaan siellä päin maailmaa.
"Tietenkin minä jaksan."
Ehkä salailussa piilikin jotain selittämättömän ja ennen kaikkea sietämättömän kaunista.