Kirjoittaja: bbrickless
Oikolukija: Winifred<3
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst
Päähenkilö: Bellatrix
Status: oneshot
Vastuuvapaus: En omista mitään muuta, kuin juonen enkä saa ficistä minkään laista rahallista korvausta.
Yhteenveto: Ne muut pakenivat, kielsivät ja minä uskon intohimoisesti oikeaan, kärsin vuoksesi mitä vain.
Alkusanat: Tämä fic osallistuu 12+ virkehaasteeseen.
Muistovarjoja ajatuksissa
Seinissä varjot tuoksuivat loputtomalle tyhjyydelle, ajan heittämille armopaloille joita kukaan ei lopulta edes halunnut. Ymärrys muuttui jo kauan sitten sinisen sävyttämäksi usvaksi, joka leijaili hiljaa tanssahdellen kauemmas, ulottamattomiini. Kattilassa aikaisemmin iloisesti poreillut taikajuomakin ymmärsi surra ja ihmetellä, olla hiljaa ja paikoilleen jähmettyneenä. Todellisuus koitti sitkeästi jäytää mieltäni suolaisena, kirvellen. Viettelevänä valheita ne kuiskivat korvaani ja tunto katoaa jäätyvästä helvetistäni. Hiipuvat toiveeni valuivat ilkkuen hukkaan, kadoten tomupilven lailla näkyvistä. Voisiko herrani hiipua kuten hiillos aikansa kydettyään? Eikö hänen voimansa jäisikään ikuisesti hohtamaan oikeudenmukaisuutta kuraveristen valtaamaan maailmaan?
Haaleaksi jäähtynyttä ruokaa lautasella ja minua yököttää. Sivelen kaunista pimeänpiirtoani ja minut valtaa vahva kaipuu todellisuuteen, sinä olit minulle enemmän kuin muille, olit kaikki, olit, olet ja tulet aina olemaan elämäni. Kartta vääränlaisten joukossa, soihtu jonka pimeys hukutti likaisen valon alleen ja näytti suunnan sinne missä kaikki olisi oikein. Ne muut pakenivat, kielsivät ja minä uskon intohimoisesti oikeaan, kärsin vuoksesi mitä vain.
Kipu on sivuseikka verrattuna tyhjyyteen, itseään ruokkivaan pelkoon ja toivoon, vihaan tätä tekopyhyyttä johon en aio koskaan alistua. Kynnet raapivat vihaisina ihoa rikki ja painuvat lihaan. Eikö olisi absurdia, suorastaan utopista, että pimeyden ruhtinas olisi todella poissa?
Millainen aika ikuisuus on odottaa, jos velhomaailman historiaa on muutettu näin epäoikeudenmukaisesti vääräksi? Pakollinen tarve rikkoa jotain saa puristamaan rintakehää niin voimakkaasti, että hauraimmat kylkiluista antavat kumeasti napsahtaen periksi, ääni saa hymyn kasvoille. Mitä enemmän aikaa kuluu sitä enemmän se hidastuu ja lakkaa merkitsemästä, hetket ovat vain revittyjä osia kokonaisesta, kirkkaasta mielestä jota ei enää ole.
Nyt on lupa huutaa päässä kirkuvia sanoja runoiksi savuisiin varjoihin, onnettomiin elämän kääntöpuoliin, joista ei puhuta ja minä teen niin koska tahdon kuolla mukanasi. Tahdon olla vahva enkä vaipua hulluuteen josta ei ole paluuta, odottaisin vain sitä hetkeä kun näkisin kaikkinielevän pimeytesi valaisemassa kasvoni. Ennen sitä on vain jäätynyt todellisuus, odotukset ja hajallaan oleva minuus jatkuvassa kaamoksessani, auringonvalossa, joka taistelee hyvyydellään sinua vastaan.
Olisipa maailma sellainen kun haluaisin, unenlämpöisenä pysyvä peite minun ja todellisuuteni välillä, tarpeeksi vahva suojaamaan ensimmäistä kertaa haavoitettua mieltäni. Mutta en ole sellainen satu, ne tulevat ja hakevat pois, koska seison sinun rinnallasi, uskon sinuun ja minua rangaistaan, muista minun hyvät tekoni isäntä, muista kuka omisti itsensä sinulle, selviän vuoksesi Azkabanin kiviseinien harmauden, sulkeudun päänisisään ja aion välttää ankeuttajien suudelman, ne otukset eivät tahraa minua, mikään ei halventaisi enempää Lordin alamaisia.
Ja niiden harmaiden kivien ympäröimässä vankilassaan Bellatrix Musta oli yksin päänsä sisällä ja vältti ankeuttajat, seuranaan ainoastaan nurkkien pölypilviä liikuttava tuuli, josta ei apua koskaan ollutkaan.
