Ficin nimi: Mr. Brightside
Kirjoittaja: PadfootLover
Genre: Angst, Drama, Songfic vaikkakaan sanat eivät esiinny suoraan.
Ikäraja: K11
//Pops lisäili ikärajan myös otsikkoonParitus: Sirius/Remus, Remus/Tonks
Varoitukset: Surullista, surullista... Remuksen kusipäisyyden esittelyä
Yhteenveto: The Killers – Mr. Brightside
And I just can't look its killing me
And taking control
Jealousy, turning saints into the sea
Swimming through sick lullabies
Choking on your alibis
But it's just the price I pay
Destiny is calling me
Open up my eager eyes
'Cause I'm Mr Brightside
A/N: tästä inspiksestä saan kiitää Youtubessa olevaa Ms.RJ Lupinin videota. Linkki videoon. Pohjana on myös The Killerssin kappale Mr. Brightside. Toivottavasti nautitte!
Mr. Brightside
Olinko todellakin niin naiivi, kun uskoin että elämä voisi jatkua kuin mitään ei olisi tapahtunut? Jatkaa siitä mihin jäimme ja elää ikuisesti yhdessä?
Tonks oli kasvanut sitten viime näkemän, ehkä siksi että viimeksi kun näin hänet hän oli ehkä viisi. Samat suuret silmät ja leveä hymy hänellä silti oli. Hän oli levoton persoona, ja vaihtoi tyyliään ja ulkonäköään noin viidenminuutin välein. Tosin aina kun Remus oli paikalla, hänellä oli sama harteiden yläpuolella roikkuva musta tukka.
En ymmärrä miksen osannut laskea yhtälöä. Osittain asiat olivat kuin ennen. Jos talo oli tyhjillään, Remus jäi yöksi, ja hetken kaikki oli kuin ennen. Seurassa hän oli pidättyväinen ja vältti kosketusta. Tonksin eleet olivat niin läpinäkyviä, mikä saa minut tuntemaan itseni niin tyhmäksi, kun en tajunnut. Tyttö kosketti hänen käsivarttaan, laittoi käden tämän harteille ja kun he lähtivät yhtä matkaa, samaan suuntaan. Niinä iltoina kun Remus ei jäänyt.
Sitten kerran olin menossa keittiöön ja näin heidät. Jäin oven karmin taakse kuuntelemaan, asetelma vaikutti niin oudolta. Tonks oli liian lähellä häntä. Ja Remus hymyili. Hälytyskelloni soivat. Remus sipaisi Tummat hiussuortuvat tytön kasvoilta. Viha täytti minut. Tuo ele, hymy ja katse. Niiden piti olla minulle. Halusin että ne olivat vain minulle.
Remus kuiskasi käheästi Tonksin korvaan: ”Minulla on vielä asioita mutta nähdään myöhemmin”. Tänään oli minun iltani. Aikoiko hän vielä mennä tapaamaan Tonksia sen jälkeen? Tyttö suuteli häntä huulille ja tuli kohti ovea.
Astuin esiin. Remus kalpeni ja Tonks punastui. Äänestäni kaikui se syvä viha ja halveksinta jota tunsin. ”Remus. Voimmeko vaihtaa pari sanaa?” Huoneen jännityksen tunsi koko ruumiissaan. Olin hiljaa ja vain tuijotin kun Tonks käveli ohitseni ja ulos ovesta. Sillä sekunnilla kun kuulin oven takanani naksahtavan kiinni, kävin hyökkäykseen: ”Kauanko sinä olet naiskellut häntä?!” ”Sirius!” Remus näytti järkyttyneeltä. Hän tiesi että Tonks oli kuullut. ”Millä ajattelit pitää pikku suunnitelmasi kasassa? Saisinko yhden illan viikossa ja joka toisen viikonlopun kuin olisit joku saatanan avioerolapsi?!” ”Sinut tuomittiin Azkabaniin joukkomurhasta! Enkö muka olisi saanut jatkaa elämääni?!” Hän vain seisoi ja keksi selityksiä. Minä kiehuin. ”Ja kaikista maailman ihmisistä juuri Tonks! Minun pikkuserkkuni!! Kuinka paljon nuorempi hän sinua on?! Kymmenen vai kaksikymmentä vuotta?” ”Nymfadora on...” ”Nymfadora? Hän antaa sinun kutsua itseään etunimellä!? ”
Tunsin suurta kiusausta ottaa pöydältä salaattikulho ja heittää se seinään niin kovaa kuin jaksoin. Remus oli juuri tehnyt saman koko suhteellemme. ”Olet säälittävä. Olet tehnyt hänestä minun kopioni. Ehkä on sukuvika olla huomaamatta sellaisia asioita. Vai onko hän niin hullu että kestää sinun pikku pakkomiellettäsi?”
Kesken huutoni ovi naksahti auki. Jäin tuijottamaan Remuksen pelokasta ilmettä kun hän katsoi ohitseni. ”Mistä te puhutte?” Tonks kysyi hiljaisella äänellä. ”Juuri siitä miltä kuulostikin.” Tiuskaisin.
Tonks käveli eteenpäin niin että minäkin näin hänet. Remus otti tytön kasvot käsiinsä ja kuiskasi. ”Nymfadora... Tiedä että rakastan sinua enemmän kuin ketään..” Raivo muuttui sietämättömäksi kivuksi. Tuntui kuin hän olisi repinyt sydämen rinnastani ja upottanut sen happoon. Minun teki mieli vain vajota keräksi lattialle ja hajota.
”Eläkää onnellinen elämä ja hankkikaa paljon lapsia. En välitä.” Käännyin ja kävelin kohti ulko-ovea nieleskellen kyyneleitä. ”Sirius! Et sinä voi mennä ulos!” ”Yritätkö estää? Sinulla ei ole enää minkäänlaista määräysvaltaa minuun”. Olin antanut hänelle sydämeni, kahdesti. Ensimmäisellä kerralla hän viitsi sentään kertoa ettei enää halunnut sitä. Nyt hän vain heitti sen nurkkaan. Vedin hupun päähäni ja astuin ulos sateeseen.
Sade ropisi harteilleni ja huppuani vasten, mutten kääntynyt takaisin etsimään sateensuojaa. Oli itse asiassa yllättynyt, kun olin kävellyt ties kuinka monta korttelia, eikä minuun oltu kiinnitetty minkäänlaista huomiota. Kuten tavallista, Remus ja Dumbledore olivat luultavasti paisutelleet asiaa. ”Ei Sirius, et voi poistua talosta, sinut otettaisiin kiinni alta aikayksikön”. Vesi alkoi imeytyä viittani läpi, ja aloin hakea katseellani pakkaa, jossa pitää sadetta. Katseeni kiinnittyi vähän matkan päässä olevaan Bar-kylttiin. Suuntasin askeleeni kohti sen alla olevaa raskasta tammiovea.
Baari oli ahdas ja savuinen. Nurkassa istui yksinäisiä juoppoja, mutta muuten siellä ei ollut ketään. Laskin hupun päästäni odottaen että joku huutaa: ” Hei, Tuohan on se joukkomurhaaja joka karkasi vankilasta!” Kukaan ei reagoinut. Kävelin tiskille ja istuin korkealle jakkaralle sen ääreen. ”Mitä saisi olla?” Tukeva baarimikko kysyi. ”Viski. Tuplana.” Mies nyökkäsi ja lyllersi hakemaan pulloa ja lasia.
Ajatukseni palasivat taaksepäin, riitaan joka sai minut kerjäämään jotakuta murhaamaan minut, tai vähintään lähettämään Azkabaniin. Tuntui kuin siitä olisi ikuisuus, vaikka aikaa oli tuskin kulunut puolta tuntiakaan. Raivo oli haihtunut. Tuska söi yhä sisuskalujani, mutta vahvin tunne oli itsesääli.
Baarimikko havahdutti minut aatteistani tuodessaan juomani. Hän katsoi minua tarkemmin kuin aikaisemmin ja kysyi: ”Olemmeko tavanneet? Näytät tutulta.” Kaadoin viskin kurkkuuni. Se poltteli laskiessaan alas. ”Ei, emme ole. Anna toinen.” Mies kaatoi lasin täyteen ja minä kippasin sen kurkkuuni.
Baarimikko oli viemässä pulloa pois. ”Jätä se” hän kohautti olkiaan ja jätti pullon lasini viereen. En jaksanut enää edes käyttää lasia, vaan otin huikan suoraan pullosta. Kirosin mielessäni Remuksen ja Tonksin molemmat hornan tuuttiin, vajoten jokaisesta huikasta syvemmälle ja syvemmälle.
Kun olin juonut ehkä puolet suurehkosta viskipullosta, Tunsin käden harteillani. Tunnistin kosketuksen jopa takin läpi ja ravistin käden pois. ”Jätä minut rauhaan.”
Remus istui viereeni ja otin huikan pullosta saadakseni rohkeutta katsoa häntä silmiin. ”En pyytänyt sinua istumaan. Häivy.” Hän ei liikahtanutkaan. ”Mitä? Ei anteeksipyyntöä? Ei saarnaa siitä että aiheutin kohtauksen? ” Tuijotin häntä kiukkuisesti, saaden vastaukseksi hiljaisuutta ja tutkivan ilmeen.
Kumosin kurkkuuni huikan viskiä. Tunsin alkoholin nousevan päähän, antaen rohkeutta puhua suun puhtaaksi. ”Saitko pikkurouvan rauhoitettua?” Kysyin, muka piikitellen, mutten voinut auttaa tunnetta, jonka pelkkä mielikuva Remuksesta ja Tonksista seisomassa käsi kädessä, sormukset sormissa, minussa herätti. Otin uuden ison huikan.
Remus näytti hämmentyneeltä. ” Pikkuvaimo? Mistä sinä sen repäisit?” Tuijotin ripeää tahtia hupenevaa ruskeaa nestettä ja vastasin: ” Minä tunnen sinut. Olet sanonut eläessäsi kahdelle ihmiselle ’minä rakastan sinua’, ja se kertoo suhteella olevan tulevaisuutta. Sitä paitsi, Tonks on viehättävä nuori nainen, mikset haluaisi naida häntä? Simppelit häät herättämättä suurempaa huomiota.” Vatsaani väänsi mielikuva Tonksista valkoisessa mekossa Remus rinnallaan vaihtamassa sormuksia.
”Luku tietysti perustuu oletukseen, ettet ole hokenut sitä suuremmalle joukolle ollessani poissa. ” Sain taas kivusta huolimatta aikaan piikittelevän lauseen, mutta päädyin kuitenkin ottamaan huikan.
Aloin jo turhautua hänen paheksuvaan tuijotukseensa kun kaadoin polttavaa juomaa kurkkuuni. Pyyhin suupieleni ja kysyin ärtyneesti: ” Oliko sinulla jotain asiaakin? Vai ajattelitko vaan että tarvitsen ’tukea’?” Remus näytti havahtuvan mietteistään. ” Harry ystävineen murtautui ministeriöön ja jäi kuolonsyöjien ansaan.” Juoma pärskähti suustani. ” MITÄ?! Mikset heti sanonut?”
Nousin nopeasti seisomaan ja horjahdin pahasti, mutten kaatunut. ”Unohduin ajattelemaan.” ”Niin tosiaan teit. Millä ajattelimme päästä sinne?” ”Luuletko että pystyt lentämään luudalla?”
Oluttuoppia kiillottanut baarimikko nosti katseensa hämmentyneenä. Hän oli ilmeisesti kuunnellut koko keskustelun. ” Jatka sinä vain kiillottamista.” Tiuskaisin ja otin muutaman askeleen ovelle päin ja lähes kaaduin, niin että Remuksen piti ottaa minut kiinni.
”Ilmeisesti et. Tulet minun kyytiini.” Riuhtaisin itseni irti. ”En tule kanssasi saman luudan selkään!” Hän tarttui minusta kiinni ja lähti taluttamaan ulos. ”Ei taida olla muuta vaihtoehtoa.”
Remus oli jättänyt luudan baarin ulkopuolelle, ja nousin kyytiin pyristelemättä pahemmin vastaan. ” Pidä minusta kiinni”
Mieleeni palasi liuta kivuliaita muistoja: Minun vanha moottoripyöräni. Minä ajoin ja Remus istui takanani, kädet ympärilläni hengittäen niskaani. Tunsin samaa vapauden hurmaa noustessamme ilmaan kuin joskus vuosia sitten. Minun oli tullut sitä ikävä. Miten voit tuntea olosi vapaaksi, kun olet suljettuna taloon josta lähdit vannoen, ettet enää koskaan palaa?
”Miksi Harry alun perin meni ministeriöön?” kysyin saadakseni ajatukseni pois Remuksen niskasta ja halusta painaa huulet sitä vasten. Toinen nikama oli hänelle herkkä paikka. Mahtoiko Tonks tietää sen?
Onnekseni Remus katkaisi ajatukseni. ” Hän näki voldemortin kiduttamassa sinua., ja lähti pelastusretkelle.” ”Eikö sen pojan päässä ole yhtään järkeä? Kuinka monta kertaa häntä varoitettiin siitä yhteydestä?! Mennä nyt Voldemortin ansaan edes tarkistamatta faktoja...”
Remus huokaisi. ”Hän teki juuri niin kuin James olisi tehnyt joskus vuosia sitten. Tai sinä. ”
Ehkä oli kysymys siitä. Olin muuttunut. Hukannut sen nuoruuden impulsiivisuuden, joka Tonksilla yhä oli. Teki taas mieli ottaa huikka viskiä, ja kirosin sitä jätin pullon baariin.
Olimme hiljaa ja katsoimme alla kiitävää kaupunkia. ”Koska tapasit Tonksin?” Kysyin hiljaa, kuin kysymyksen jolla ei todella ollut väliä. Vaikka tällä oli. ”Ensimmäisen kerran pari vuotta sen jälkeen kun jouduit Azkabaniin. Uudelleen ehkä kolme vuotta sitten.”
Kolme vuotta. Samoihin aikoihin kun karkasin. Jos olisin ensin tavannut Remuksen, ja sitten vasta lähtenyt etsimään Peteriä, näin ei ehkä olisi käynyt.
”Minä en ymmärrä sinua.” Hän kuiskasi. ” Mikä minussa sitten mättää, kun herra kaikkitietävä ei ymmärrä minua?” Sanoin muka huolestuneena. ” Älä viitsi. Et ole vihainen. ” ” Mistä niin päättelet?”
Hän oli kyllä oikeassa, mutta halusin tietää mitä tein väärin. ” Piikittelyt ja vihaiset ilmeet kertovat toista, viskipullo toista. Et juo kun olet vihainen. Juot kun olet masentunut.”
Tietysti. ”Lopeta tuo analysointi. Minun syvimmät tuntoni eivät enää kuulu sinulle!” Tiuskaisin. ” Minun syyni se silti on.” Niin totisesti onkin! ” Toivon vain että pääset siitä yli.” ”Hey, I’m fine ’couse I’m Mr. Brightside.” Päässäni pyöri kappale jota en ollut kuullut vuosiin. Vousia sitten tavattiin sanoa, että minua ei satuta mikään. Siksi sain lempinimen ”Mr. Bringhtside”.
Kappale tuntui lähenevän loppuaan.
Yöilma oli jo selvittänyt päätäni, ja pystyin jopa kävelemään suoraan kun lopulta pääsimme sisään ministeriön aulaan. Muut kiltalaiset olivat jo järjestäytymässä eivätkä erityisemmin kiinnittäneet meihin huomiota. Tonks kuitenkin tuli meitä vastaan ja katsoi minua oudosti ottaen Remusta kädestä. Vatsaani väänsi ja käännyin pois.
Vauhkomieli katsoi minua pitkään ja kysyi: ”Paljonko olet juonut? Ehkä sinun ei kannata tulla mukaan...” ”Juuri sopivasti. Älä yritä pilata minulta ensimmäistä kertaa kun pääsen mukaan johonkin. ”
Joku kysyi hiljaa olenko kunnossa, vilkaisten samalla Remusta ja Tonksia. Sain paljon sääliviä ja osaa ottavia katseita, jotka eivät todellakaan saaneet oloani paremmaksi. Tajusin vain että kaikki muut tiesivät, paitsi minä.
Kävelimme käytävää eteenpäin ja minun teki mieli huutaa kaikille niille säälijöille: ” Jättäkää minut rauhaan! Olen kunnossa! Eikö meillä ole pelastusretki käynnissä?!” Onneksi alkoi kuulua taistelun ääniä eikä kukaan enää voinut keskittyä minuun.
Syöksyimme suureen huoneeseen jonka keskellä oli jonkinlainen holvikaari. Harry hymyili leveästi nähdessään minut ehjänä. Jos hän oli ehtinyt katsoa kahdesti, hän olisi tajunnut olevansa väärässä. Olin kaukana ehjästä.
Ilma täyttyi lentävistä kirouksista ja keskityin aiheuttamaan mahdollisimman paljon kipua. Olin siinä humalan tilassa, jossa ei tuntenut mitään. Meni täysillä eteenpäin välittämättä riskistä tulla kirotuksi.
Näin sivusilmällä Remuksen ja Tonksin taistelemassa selät vastakkain kuin klassisin taistelupari. Aina kun silmäni osui heihin heitin ikävimmän kirouksen minkä keksin sille kuolonsyöjälle jota vastaan taistelin. Yleensä osuin, sillä motivaatiota löytyi. Tahdoin jonkun kärsivän yhtä pahasti kuin minä, vaikken voinutkaan satuttaa sitä joka sen aiheutti.
Mietin ohimennen sattuisiko häntä, jos en enää olisi tässä. Jos vihreä valonsäde todella osuisi minuun, välittäisikö hän?
Olin ajautunut salin keskelle, lähelle holvikaarta. Naureskelin mielessäni ajatukselle että huoneesa taisi olla melkoinen Mustien sukukokous, sillä sain vastaani toisen serkkuni, Bellatrix Lestrangen.
Kiroukset lävistivät ilmaa ja väistin helposti Bellatrixin tainnutusloitsun. Huusin hänelle jotain ja annoin katseeni ajautua Remukseen joka taisteli käsi Tonksin kädessä. Katseemme kohtasivat. Näin vihreän valon välähdyksen, ja tunsin kuinka se löi minua rintaan.
Kaikki tuntui hidastuvan. Kuulin Bellatrixin naurun, Harryn huudon mutta kaikkein kirkkaimpana näin Remuksen kasvot.
Hänen silmänsä levisivät järkytyksestä. Ei muuta. Järkytys. Ei surua. Ei tuskaa. Kuulin korvissani kappaleen loppusoinnut.
I never... Se katse sattui enemmän kuin mikään muu. En olisi koskaan satuttanut häntä niin. Jos osat olisivat toisin päin, olisin ollut aina hänen. I never... Jos olisin nähnyt hänen kaatuvan viimeisen kerran, olisin elänyt loppuikäni kivuissa. En olisi kestänyt. I never... Kaaduin verhon taakse ja kaikki pimeni.
