Ficin nimi: Vain yhden valinnan varassa
Kirjoittaja(t): Minä itse
Oikolukija/Beta: Isoveljeni(17.v)
Tyylilaji/Genre: Fantasia
Ikäraja:K11
Varoitukset: Saattaa sisältää kohtia, jotka eivät sovi heikkohermoisille.
A/N: Päätin nyt kirjoittaa jonkin verran muualla suosiota saaneen tarinani tänne. Toivottavasti nautitte. Kommentoikaa myös ihmeessä, varsinkin, jos haluatte jatkoa. Jos lukijoita tulee, niin jatkan pian. I hope you enjoy!
LUKU 1
Olen aina miettinyt miksi elämäni on niin vaikeaa. Tai ainakin minun elämäni, sillä tuntuu, että toisilla se on paljon helpompaa. He ovat hyvännäköisiä, heillä on ystäviä ja he ovat hyviä kaikessa. Minä taas olen ruma ja syrjitty enkä osaa mitään. Miksi näin? Miksei kaikkien elämä voisi olla tasavertaista?
Kyllästynyt huuto herätti minut ajatuksistani ja samassa tajusin, että olin seisoskellut hyppytornissa jo liian pitkään. Olin vain vaipunut jossain kohti ajatuksiini.
Takaani kuului kärsimättömiä huutoja ja huomasin, että oli aika hypätä. En kuitenkaan ollut varma pystyisinkö siihen. En ollut ikinä hypännyt näin korkealta.
Tärisin kauttavaltani. Käteni olivat puristuneet tornin reunalla oleviin kaiteisiin. Tunsin kun sydämeni pampatti, kohta se varmaan hyppäisi ulos.
Pakotin itseni kurkistamaan reunan yli ja suljin samassa silmäni, olin niin hirveän korkealla, että minua alkoi pyörryttää. Nyt täytyisi kuitenkin pitää itseni vakaana, sillä takanani odotti monia ihmisiä.
Lopulta käännyin takaisin päin ja lähdin portaita alas. Hivuttauduin yhä kasvavan jonon ohi ihmisten kiukkuisista vastusteluista huolimatta.
Pian olin alhaalla ja lysähdin uupuneena istumaan. Yritin tasata hengitystäni samalla, kun katselin muiden hyppäämistä. Minua hävetti, miksen itse uskaltanut tehdä sitä?
Takaani kuului tuttu ääni: ”Voivoi tyttöparkaa, alkoiko huimata? Oliko torni sinulle liian korkea? Pelottiko niin paljon ettet uskaltanut hypätä vai?”.
Huokaisten nousin seisomaan ja käännyin. Katsoin pitkää, tumma hiuksista tyttöä, joka tuijotti minua ilkikurisesti ja pidätteli nauruaan.
”Ei, ei, lähdin vain hakemaan vettä. Entä sinä Marlene, uskallatko itse hypätä?”, heitin vastaan yrittäen pitää ääneni tyynenä.
Marlene nauraa räkätti ja nojautui lähemmäs. ”Kuules Sandra, etkä ole sattunut huomaamaan, että minä olen himpun verran rohkeampi kuin sinä?”, hän sähähti ja liittyi sitten olkiaan nakellen jonoon.
En jäänyt katsomaan hänen hyppyään, vaan suuntasin kulkuni pukuhuoneille. Minua ei enää huvittanut jäädä uimahallille, olin taas onnistunut pilaamaan päiväni aivan totaalisesti.
Vaihdoin nopeasti uimapukuni tummaan t-paitaan ja mustiin farkkuihin, ennen kuin lähdin poispäin.
Kotona päivä ei jatkunut yhtään sen parempana. Pikkuveljeni roikkui kokoajan perässäni ja huuteli kaikkia hävyttömyyksiä. Hän oli varmaan taas kuullut juoruja meidän luokkalaisilta.
Lopulta sulkeuduin omaan huoneeseeni. Menin ikkunan ääreen ja katsoin alas. Näkymä oli kaunis, sillä huoneeni oli yläkerrassa, kadun puolella. Ikkunasta katsottuna ihmiset näyttivät pieniltä ötököiltä ja siellä täällä loisti katulamppujen himmeitä valoja.
Istuin siinä pitkään, mutta lopulta katseeni osui kelloon ja totesin, että oli aika mennä nukkumaan. En edes jaksanut vaihtaa yöpukua, vaan lysähdin sängylle ja nukahdin.
Aamulla nukuin pommiin ja minulle tuli kiire. Söin aamupalan ja riensin nopeasti taksiin, kerkesin juuri ja juuri.
Istuin taksissa tavanomaisella paikallani auton takaosassa. Toiset keskustelivat edessä kiihkeästi, mutta en kuunnellut heitä. Katsoin vain ohi kiitäviä maisemia ja annoin ajatusten pyöriä vapaasti päässäni.
Luokkaan kävellessäni kuulin ne tutut ilkeydet, jotka kuulin joka päivä. Yritin olla välittämättä toisista oppilaista, mutta toisinaan se osasi olla hyvin vaikeaa.
Ensimmäinen tunti oli kuin yksi painajainen. Meillä oli matikkaa, ainetta, jota vihasin kaikkein eniten. Olin aina ollut huono matikassa.
Inhosin myös opettajaa. Hänellä oli mielestäni liian iso nenä ja pienet silmät. Hänen melkein valkoiset hiuksensa harottivat joka suuntaan ja hän vilkuili ympärilleen kuin haukka, joka etsii pahaa-aavistamatonta saalista, johon iskeä nokkansa.
Loputtomalta kestävän tunnin jälkeen laahustin kaapilleni. Vaihdoin matikan kirjat musiikin kirjoihin ja läimäytin kaapin oven kiinni.
Olin tavanomaisesti yksin koko välkällä. Välillä vakoilin erästä poika ryhmää, joka norkoili kaappien lähellä. Kaikki olivat futiksen pelaajia ja todella hyvännäköisiä.
Kun kello sitten viimein soi, laahustin musiikin luokkaan paikalleni luokan perälle.
Musiikin opettajasta minä pidin. Hänellä oli pitkät tummat hiukset ja lempeät, hieman pisamaiset kasvot.
Tänään aloitimme opettelemaan uutta kappaletta pianolla. Musiikin opettaja soitti ensin malliksi.
Kappale oli kaunis, kaunein minkä olin kuullut. Se oli tunteikas. Hieman surullinen, mutta silti jotenkin onnellinen. Katsoin opettajan sormia, jotka liukuivat sulavasti pianon näppäimillä.
Yhtäkkiä silmäluomeni tuntuivat todella painavilta ja minua alkoi nukuttaa. Laskin pääni pulpettiin ja tuijotin itsepäisesti opettajaa. En kuitenkaan voinut mitään sille, että painuin hiljalleen uneen.
Risut & Ruusut:)
