Nimi: Tuhka ja pimeys
Kirjoittaja: hedge14
Ikäraja: K-11
Genre: Scifi ja eiköhän tämä angstin puolelle mene.
Summary: "Hän on pimeys, tuhka ja hiili."
A/N: 5 x jotain uutta-haasteessa mukana, Uusi miljöö.
-Tuhka ja pimeys-Ja me etsimme häntä.
Jotkut sanovat, että emme koskaan löydä sitä, mitä etsimme. Vapisevin sormin olemme tutkineet, repineet Linnunrataa, silitelleet pehmeiksi haavat, jotka sen tähtienväliseen pimeyteen teimme. Eikä Linnunradan loiste piilotellut häntä, jumalaa, joka sen oli joskus ammoin luonnut.
Suuntasimme aluksemme pois. Etsimme pimeyttä, jota ei ole.
Täällä on vain valoa.
Niin monta tähteä, että kukaan ei ole niitä koskaan laskenut. Paitsi hän. Mutta hänkin on ne varmasti unohtanut, tähtösensä, nimetyt, jotka jopa hänen muistissaan ovat vaipuneet unholaan. Haaveissamme unelmoimme siitä ajattomasta ajasta, kun hän takoi tähdet taivaallemme, kaikkien kansojen ja maiden taivaalle, planeettojen kulkua kaitsemaan.
Purjehdimme tähtien välistä merta miettien käsiä, jotka niiden hohtavia, polttavia pintoja on koskettanut.
Kymmenentuhatta vuotta matkamme alusta me laskeudumme alas kaukaisemmalle planeetalle kuin koskaan. Kävelemme suojapuvuissamme pinnalla ja laitteistomme huutavat kirouksia ilmaan. Liika säteilyä. Lähdemme.
"Tämä on turhaa." Sanoo kapteenimme kun nousemme olemattoman ilmakehän läpi taivaisiin. "Hän ei ole täällä. Ehkä häntä ei ole."
"Hän on." Sanomme kapteenille ja sivelemme pyhän kirjamme kulunutta kantta. "Hän on se, joka loi tähdet. Kaikista jumalista mahtavin."
Kapteeni murahtaa jotain. Käskyttää ohjaamon laitteistot äärirajoilleen. Muutamia meistä pelottaa kapteenin uskon heikkous. Vahvimmat meistä sanovat, että sillä ei ole väliä. Heikoimmat tuntevat samaa pistosta sydämissään kuin kapteenimme. Ehkä häntä ei ole.
Avaamme pyhien kansien sisään sidotut runot. Laulamme ne ilmaan, jota aluksen sisällä kierrättää mekaaninen koneisto. Ilma maistuu niiden liitosten rasvalta.
Saarnaaja nousee väkijoukon keskelle. Hän puhuu jumalastamme, mutta monen mielestä miehen sanat eivät vedä vertoja runojen suloiselle totuudelle.
"Hän on pimeys, tuhka ja hiili. Hän on luoja, joka istuva olemattomuudessa. Hän yksin voi johtaa meitä, sillä hänen luomiaan ovat kuut ja tähdet. Hopeaa ja kultaa ovat hänen vaatteensa, hopeaa ja kultaa hänen aatoksensa. Hän teki korkeat katot päidemme ylle, teki pimeydestä valon, erotti taivaat toisistaan silloin kun maata ei vielä ollut."
Me hymyilemme lauseille, jota saarnaaja huutaa. Me painamme kätemme yhteen ja uskomme. Me hajaannumme takaisin arkeen, takaisin aluksen kaikkiin kolkkiin. Tulevat päivät tuovat mukanaan vastauksia moniin kysymyksiin, mutta häntä me emme löydä. Taaksemme jääneet kyselevät meistä, lähettävät signaaleja peräämme.
"Mitä siellä on?" Sen he haluavat tietää, vaikka sama kysymys on verhottu tuhansiin toisiin kysymyksiin avaruudesta, planeetoista, kiertoradoista, vedestä, materiasta ja vetypilvistä. Ja me vastaamme parhaamme mukaan, se on myös tehtävämme, meidän jotka kurkotamme syvemmälle kuin koskaan ennen. Koneemme lyövät reikiä pimeään aineeseen ja mustiin aukkoihin. Mittarimme kuiskivat avaruuden kohinaa.
Opimme asioita, joita emme enää lähetä niille, jotka jälkeemme jätimme. Haravoimme katseellamme kaikkeutta ja iskemme aluksemme eräänä hetkenä läpi siitä. Yritämme etsiä aikaa eteenpäin tai taaksepäin, mutta emme ole enää varmoja kumpaa haimme, kun iskeydymme madonreiästä läpi. Lähetämme signaalin, mutta kukaan ei vastaa.
Hälytyssireenit huutavat punaisina. Hengitämme hiljaa ja peloissamme. Aina ennen meille on vastattu.
Kapteeni lyö tukikoodin aluksen järjestelmään ja punaiset valot sammuvat. Kuluu hetki ennen kuin tavalliset valot syttyvät. Kuuntelemme pimeydessä sireenien vaimentuvaa ääntä, joka halkoo ilmaa ympärillämme ja pakottaa tärykalvot äärimmilleen.
Lopulta ääni katoaa. Kapteeni lähettää toisen kutsun.
Puremme kynsiämme, sillä tiedämme, että olemme jo liian kaukana muista, jotta he kuulisivat kutsuhuutomme.
Kapteeni huokaa.
"Tarkastakaa, mitä menetimme."
Paljon. Ja yllättävän vähän.
Sektori viisi on pahoin vahingoittunut. Ilmalukko on iskeytynyt sen ja muun aluksen välillä kiinni. Mittarimme kertovat, että oven toisella puolella on tyhjiö eli aluksen runko on iskeytynyt auki. Muutamat itkevät sektorissa kuolleiden perään. Korjaukset tehdään ulkokautta, mutta jatkossa kukaan ei uskalla asua siellä.
Korjausryhmäläiset ovat ensimmäisiä, jotka pääsevät katselemaan ympäröivää avaruutta kunnolla. Heidän mukaansa paikassa ei ole mitään tuttua. Alus ei ole yhdenkään galaksin sisällä, mutta aivan lähellä hehkuu meille aiemmin tuntematon suunnaton galaksi. Vain muutama valovuosi ja voisimme jo tutkia sen reunimmaisia tähtiä.
Sille annetaan nimi.
WKL 30991 DD.
Olemme jo kauan sitten lakanneet palvelemasta kauneutta.
Aluksemme ei ole muutoin pahoin vaurioitunut. Liitokset pitävät, johdot kulkevat paikoillaan. Tietokoneet saadaan käyntiin, vaikka osa niistä oli huolestuttavasti sammunut. Korjausryhmä sanoo, että sektori viiden vahingot eivät vaikuta aluksen stabiliteettiin.
Kurottelemme jälleen. Etsimme häntä, etsimme uutta tietoa ja ymmärrystä. Etsimme tietä kotiin. "Pakko madonreiästä on päästä kaikkiin suuntiin ajassa." Sanoo kapteeni. Hän on vanha ja väsynyt. Me olemme kaikki vanhoja ja väsyneitä.
Supisten aluksen käytävillä kirotaan matkaamme. Jumalaamme. Hänen nimissä olemme purjehtineet liian kaukaisille rannoille.
Maailma on nuori.
Viisaimpia, vahvimpia, se innostaa."Ettekö ymmärrä? Hän voi olla aivan lähellämme, yhä luomassa!" Mutta suurin osa meistä tahtoisi vielä kotiin. Monet meistä olivat uskoneet, että he eivät koskaan palaisi. Nyt he katuvat, sillä se on totta.
Itkeviä kasvoja, rukoilevia hulluja. Saarnaajat hiljenevät yksitellen. Madonreiästä tulee uusi jumalamme, vapahtajamme. Vain se voi pelastaa meidät. Vain me voimme pelastaa itsemme.
Eräänä päivänä, eräänä yönä, eräänä vuotena, eräänä vuosituhantena meistä kukaan ei enää usko.
"Häntä ei ole olemassa." Sanoo kapteeni. "Häntä ei koskaan ollut olemassa."
Me nyökkäämme.
Vimmaisina jatkamme työtämme. Käännymme sisään. Enää ei tähtien valo kutsu meitä, enää emme kasta jalkojamme neitseellisten planeettojen vesiin. Hakkaamme lukuja koneisiimme, yritämme luoda uudelleen sen kurjan virheen, joka tänne meidät toi. Huudamme, oi huudamme, kun lukumme eivät ole tarpeeksi.
Sitten.
Ihme.
Onnistumme. Aluksemme liikahtaa ja moottorit hiljentyvät. Madon suu avautuu ja liu'umme sen suuhun. Pimeys iskee lujaa ja kirkuvat ihmiset tippuvat kuolaten maahan. Raavimme metallilattiaa ja odotamme, kunnes se on ohi.
Aluksemme ohjaamon ikkunoissa avautuu pimeys.
Meitä kylmää. Aaveina nousemme seisomaan ja tuijotamme siihen, joka ohuen pinnan läpi katsoo meihin.
"Hän on pimeys, tuhka ja hiili."
Kuiskaus lankeaa lattialle ja puhuneen ääni sulkeutuu. Nauru kasvaa hänen kasvoillaan, mutta ei pääse irti keuhkoista.
Käännämme katseemme pimeydeltä, mutta tutkimme sitä. Kaiken tietomme, taitomme käytämme sen mittaamiseen. Mutta se on suunnaton. Niin suunnaton, että sitä ei edes ole. Olemme tulleet sinne, mitä etsimmekin, vastaukseen.
Vastaus on outo.
Täällä ei ole ketään.
Mitään.
Vain me.
Olemattomuus ympärillämme on sellainen, että sitä ei voi pukea sanojen vaatteisiin. Me olemme, mutta se ei ole. Tämä ei ole alku. Alku ei ole vielä tullut. Viisautemme kasvaa hulluudeksi. Jo aiemmin moni meistä jätti elämän, veti narut irti kuolemattomuudesta. Nyt monet muut yrittävät seurata niiden jalanjälkiä, jotka lähtivät aiemmin. He epäonnistuvat. Täällä ei ole kuolemaa.
Eikä elämää.
Tahtoisimme etsiä sitä. Purjehtia, niin kuin joskus ammoin. Mutta täällä ei ole suuntaa aluksemme ulkopuolella. Täällä ei ole avaruuden merta, sen kauniita planetaarisia rantoja, meteoroidien keitaita tyhjyyden aavikoiden keskellä.
Emme vaella. Pysymme paikoillamme.
Ja joskus me tajuamme, että meidän täytyy tehdä jotain.
Luoda.
Iskemme mielemme yhteen ja kietoudumme toisiimme. Kaiken datamme me puristamme tietoisuutemme lähteeksi. Tietokoneen suorittimet ja aivojemme hermosolut huutavat, kunnes luomme tyhjyydestä uudet. Mielemme nousevat lauluun ja äänetön alus pysyy yhä äänettömänä.
Aluksemme ohjaamon kannella me kuiskaamme elämän eloon tyhjyydestä. Teemme sen kuvauksemme, kaltaiseksemme. Samat raajat, elimet ja hermot. Ehkä kasvot ovat muistutus menneisyydestä, jonkun jo kauan aikaa sitten unohdetun muisto. Tuskin. Emme me muista enää heitä. Emme muista kohta enää mitään. Kaiken me annamme hänelle, kaiken tietomme, kaikki taitomme. Puhallamme häneen sielumme, kirjoitamme rakkautemme hänen lihaansa. Hänen käsistään teemme yhtä uteliaat kuin omistamme.
Ja me nimeämme hänet aluksemme mukaan.
Meidän jumalamme.
Ilmarinen.