Sydämen asialla, Tonks/Remus, K11, drama, h/c, romance OSA 4, 07.07.2010

[Milgia]

// Alaotsikko: Fandomnano 2010 & FF10

Title: Sydämen asialla
Author: Milgia.
Pairing: Tonks/Remus, Tonks/Carlisle.
Rating: K11 oletan. //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Genre: Drama, Hurt/comfort, Romance.
Disclaimer: Potter hahmot ovat Rowlingin ja Carlisle Meyerin, hahmot jotka eivät kuulu kumpaakaan näistä, ovat minun.
Warnings: Kuolonsyöjät ovat aika oudot tässä 
Summary: Ensin kaikki on hyvin, sitten kaikki on aivan toisin.

A/N: Elikä, fandomnano ficcini, olen kunnianhimoinen ja pyrin 50 000 sanaan, no kuitenkin, sitten tällä ficillä osallistun myös FF10 haasteeseen, sanalla 9. Viikot. Toivottavasti en onnistu feilaamaan tätä ideaa!

Omistettu Lady Dynamitelle joka teki mulle ihanata bannerit tähän nanoon ja Penberille, joka sai minut osallistumaan tähän haasteeseen ja on jaksanut kuunnella minua tämän ficin kanssa : D <3<3

1.Luku

»Sovitaanpa nyt sitten niin että kukaan ei lähde yhtikäs mihinkään» Minerva sanoi, vahvistaen sanojaan jokaiseen porautuvalla katseellaan. Jokainen vastasi nyökkäyksellä vuorollaan, oli kuunnellut sanat tai ei. Oli pakko päästä kokouksen asialistalla eteenpäin.
»Kuolonsyöjät yrittävät iskeä jälleen jästikeskuksiin, mutta Taikaministeriö yrittää estää sen keinolla millä hyvänsä» Arthur sano. Arthur sormeili jästimustekyniään, joilla hän kirjoitti aina muistiinpanot kokouksissa, vaikka niiden käytössä havaittiin hyvinkin usein käyttöongelmia.
»Miksi he haluavat iskeä? Saada aikaan kaaosta? » Harry kysyi uteliaana.
»Kyllä, sotkea jästien asiat täysin jotta voivat keskittyä syöksemään jästiministerin vallasta» Alastor sanoi.

»Meidän pitää siis lähteä Kuolonsyöjien luo,» Tonks totesi, keikkuen kepeästi tummalla puutuolilla.
»Enkö juuri sanonut että kukaan ei lähde minnekään, aivan liian vaarallista. Emmekä voi tehdä vielä mitään» Minerva sanoi vakaalla äänen sävyllä, kohdistaen käskyn suoraan Tonksille.
»Pakkohan meidän on mennä, emme voi jättää asiaa sikseen» Tonks sanoi pingotuneesti, hakien katseellaan tukea muista.
»Odotamme että Ministeriö tekee aloitteen,» Alastor sanoi.
»Silloin voi olla jo liian myöhäistä, luulisi teidän edes tietävän Arthur ja Alastor» Tonks tuhahti ja potkaisi Harrya nilkoille.
»Minkä takia? »Harry kuiskasi.
»Olisit nyt sinä edes voinut olla minun puolellani» Tonks sihahti, eikä ollut kulunut kuin sekunteja, naisen hiusten muuttuessa leiskuvan punaisiksi.

»Emme lähde Nymphadora» Alastor murahti.
»Tajuatteko te hyvät ihmiset ja ystävät, että todella suurella todennäköisyydellä siihen mennessä, kaikki on jo menetetty, nyt on pakko tehdä jotakin ennen kuin he tekevät seuraavan siirtonsa» Tonks muistutti katkeraan äänensävyyn.
»Pitääkö se vääntää sinulle rautalangasta vai kenties jostakin muusta että ymmärrät, että se on tällä hetkellä hyvin vaarallista, meidän on pakko odottaa ensimmäistä siirtoa Ministeriöstä, vaikka sisäpiirintietoina mutta kuitenkin» Kingsley tuhahti.
»Kaikki ovat minua vastaan, hyvä on, lähden sitten yksinäni. Selviän aivan varmasti yksin» Tonks uhmasi ja nousi kolisten suuren ja pitkän pöydän äärestä, tuolin kaatuessa lattialle kyljelleen.
»Nymphadora! Älä mene, olet suutuksissa, sitten asiasta ei ainakaan tule mitään ja sinulle käy huonosti» Remus yritti puhua tai oikeammin huutaa naiselle, jotta saisi tämän perumaan sanansa ja tulemaan takaisin.
»Ei, kuulostan ehkä uhmaikäiseltä lapselta, mutta en tule koska asialle on kerta kaikkiaan tehtävä jotakin, ainakin saatava selville mitä kannattaa tehdä ja koska» Tonks älähti miehelle vastaukseksi.
Remus huokaisi ja peitti kasvonsa, peli oli menetetty hänen osaltaan.

Nainen oli lähtenyt näyttävästi ja kuuluvasti. Jokainen suuren pöydän ääressä istuva oli hämääntynyt, eikä tiennyt mitä tehdä seuraavaksi. Jonkun olisi lähdettävä Tonksin perään ja saatava hänet muuttamaan mielensä jollakin tavalla, tai edes varmistamaan ettei hän tekisi minkäänlaisia tyhmyyksiä suutuspäissään.
»Minä ehdottaisin että joku meistä lähtisi hänen peräänsä, hän suostuttelisi Tonksia palaamaan ja jättämään asian rauhaan» Kingsley ehdotti.
»Olen Kingsleyn kannalla, ehdottaisin Remusta,» Harry sanoi muina miehinä ja iski silmää Ginnylle joka istui häntä vastapäätä.

»Miksi minä? » Remus heti kyseenalaisti Harryn ehdotuksen. Hän ei halunnut lähteä nuorikon perään, korjaamaan tämän asioita.
»Kyllä me nyt kaikki tiedämme Remus,» Kingsley naurahti. Remus oli hämillään, hän yritti käydä läpi viime kuukausina tapahtuneet asiat mielessään.
»Mitä te tiedätte? » Remus kysyi rauhallisesti.
»Että teidän välillänne on aivan varmasti jotakin,» Hermionelta lipsahti.
»On se hyvä että joku tietää, koska minä en tiennyt tuota» Remus sanoi ja sormeili pergamentin reunaa huolimattomasti, joka oli taipunut hieman hiirenkorvalle.
»Lähtisit Remus, sinua hän kuuntelisi. Kaikki kuuntelevat sinua ja noudattavat ohjeitasi, paremmin oikeastaan kuin minua» Minerva hymyili.
»Pah sanon minä, suurentelette tapanne mukaan asioita,» Remus tuhahti.
»Ja sinä vähättelet diplomaattisia taitojasi» Kingsley huikkasi väliin, Remus huokaisi syvään. Muut olivat siis päättäneet että hän lähtisi, vaikka väkisin naisen perään.

»Tiedätkö sinä että hän on ihastunut sinuun? » Hermione sanoi tuike ruskeissa silmissään. Remuksen liike pysähtyi, silmät lasittuivat ja suu aukesi.
»Siis mitä sinä sanoit? » Remuksen oli pakko tarkistaa, hän ei ollut uskoa korviaan.
»Hän on yhä ihastunut sinuun, vaikka torjuitkin hänet kauan sitten,» Hermione sanoi.
»Olinkin jo unohtanut sen»Remus peitteli itseään, yritti olla puhumatta itseään pussiin.
»Voisit siis nyt korjata asian ja mennä hänen peräänsä, näyttää että välität hänestä edes ystävänä,» Kingsley ehdotti.
»Minkä takia teidän pitää ottaa aina nuo sydämenasiat esille? » Remus huokaisi, hän oli lähes taipunut lähtemään perään.
»Noh, mene jo, pian voi olla liian myöhäistä. Tiedän että sitä sinä et ainakaan halua» Minerva vetosi kylmästi miehen omaan tuntoon.

»Hyvä on, hyvä on. Minä menen, minä menen,» Remus huokaisi ja nousi pöydän äärestä. Ruskea puvuntakki oiottiin ja heitettiin päälle.
»Olette sitten valmiudessa, en takaa että selviämme takaisin kunnolla edes kahdestaan. En osaa käsitellä uhmakkaita naisihmisiä» Remus muistutti, heilautti kättään ja lähti muiden luota.

»Nyt vain odotellaan, haluaako joku kupillisen kahvia tai teetä? » Molly huokaisi.
»Keitä kaikille, juovat sitten jos juovat» Arthur sanoi. Jokainen keräsi paperinsa ja muistiinpanonsa kasaan, siirtäen kilta asiat syrjään takaraivostaan.
»Kukaan meistä ei voi lähteä ennen kuin heiltä on tullut viesti, tai että he ovat tulleet takaisin, sen verran riskialtista touhua kaikki nyt on,» Kingsley huokaisi.
»Mikäs täällä istuskellessa» Harry tuhahti. Ginny oli istuutunut poikaystävänsä viereen, siron käden levätessä Harryn polvella.

»Mielestäni Remus voisi vain myöntää itselleen, että hän varmasti pitää Tonksista enemmän kuin ystävänä» Kingsley sanoi.
»Mielestäni meillä ei ole oikeutta keskustella tällä tavalla heidän asioistaan» Harry sanoi väliin, jonkun oli pidettävä etenkin Remuksen puolta tunneasioissa. Harry tiesi ettei Remus puhunut niistä.
»Se on kyllä totta, mutta joskus väistämätöntä» Molly sanoi. Yleensä kiiltävä kahvipannu leijuskeli itsekseen kupilta toiselle pöydän ympäri, mutta nyt Molly halusi kuluttaa aikaa ja kaatoi jokaiseen kuppiin yksitellen, maitovaralla tai ilman juojasta riippuen.
»Onko sokeri täällä vai keittiössä? » Alastor kysyi, jotta puheenaihe siirtyisi muihin asioihin.
»Keittiössä, älä turhaan nouse, minä käyn hakemassa sen. Haluaako joku maitoa tai kermaa? » Molly vielä kyseli.
Tonks oli päässyt Remusta muutamaa askelta edelle, mutta miehelle ei teettänyt kuin pientä päänvaivaa seurata naisen jälkiä. Taikajälkiä oli helppo seurata, puhumattakaan jäljistä joita Remus aisti tahtomattaan ihmissuteuden takia tarkentuneilla aisteillaan.

Nainen oli juuri kaikkoontunut puiston syrjäiseltä laidalta suuren tammen alta seuraavaan paikkaan. Kun tarkasti muisteli mistä oli puhuttu viime kuukausina, sai selville minne Tonks kaikkoontui. Kuului suhahdus kuin tuulahdus ja mieskin oli kadonnut.

Tonks väijyi hyvin keskittyneesti Kuolonsyöjiä varjojen turvin, hän tarkkaili koko ajan ympärilleen, mutta silti Remus pääsi hiljaisin askelin hänen taakseen.
»Tarkkaavaisuutta» Remus sanoi matalalla äänellä naisen korvaan, saaden Tonksin säpsähtämään.
»Minä keskityin tarkkailuun,» Tonks sihahti ja huitaisi Remusta kauemmas.
»Ympäristöäkin pitää tarkkailla, kuka tahansa voisi yllättää sinut tällä tavalla ja olisit mennyttä,» Remus sanoi ja kyykistyi naisen viereen.
»Hetken lipsahdus ja saarnaat minulle,» Tonks tuhahti ja jatkoi tarkkailua.
»Se hetken lipsahdus voi muuttua ikuisuudeksi tuosta vain» Remus sanoi.
»Se on kyllä totta,» Tonks myönsi ja teki nyt kunnolla tilaa Remukselle.
»Mitä sinä oikein odotat? » Remus kysyi hiljaa.
»Sitä että tuo neljäs lähtee pois, puheista päätellen se tapahtuu aivan näillä minuuteilla,» Tonks kuiskasi miehen korvaan, ottaen tukea kivestä jotta ei horjahtaisi miehen syliin.
»En ymmärrä, jos tahdot iskeä miksi oikein odotat? » Remus uteli.
»He ovat päävastuussa seuraavasta iskusta, onnistumme ehkä jopa estämään iskun, tai ainakin lisäämään aikaa» Tonks sanoi vakaalla äänellä.

»Hieno suunnitelma, muut olivat aivan turhaan huolissaan sinusta,» Remus hymähti, ja hapuili taikasauvaansa povitaskusta, varmistaen että se olisi siellä ja helposti saatavilla. Millä hetkellä hyvänsä se pitäisi saada sieltä ja nopeasti jotta ei kävisi huonosti. Keskittyminen ja tarkkaavaisuus kun herpaantuisivat pariksi sekunniksi kaikki olisi mennyttä.

»Nyt hän lähti, pitäisikö meidän vain pamauttaa tainnutus? »Tonks kysyi hiljaa ja oli juuri nousemassa kun Remus pisti kätensä hänen eteensä.
»Älä vielä, olemme nimittäin niin pahassa alakynnessä jo nyt että odotetaan neljännen varma poistuminen,» Remus totesi ja veti naisen takaisin kyykkyyn.
»Odotetaan sitten vielä hetki» Tonks huokaisi ja otsa rypyssä keskittyi etsimään taikasauvaansa.
»Oletko hukannut sauvasi? Aika uhkarohkeaa sanoisinko,» Remus ihmetteli.
»No en» Tonks vastasi heti, mutta jatkoi silti etsimistä.
»Katsopa farkkujesi takataskusta» Remus sanoi huvittuneena.
»Ei voi olla, miksen opi koskaan…» Tonks huokaisi ja oli hakkaavinaan päätään kallioon.

»Tonks keskity» Remus muistutti naista katse yhä neljännessä Kuolonsyöjässä.
»Koko ajan, nyt hän on ollut jo pois hetken aikaa. En usko että hän enää voisi liittyä kolmen joukkoon,» Tonks sanoi ja nosti kätensä niin että taikasauva tähtäsi keskimmäiseen kuolonsyöjään.
»Tainnutu» nainen sihahti, punainen suihku lennähti sauvan kärjestä keskimmäisen vatsaan.
»Ei hassumpi aloitus,» Remus hymähti ja lähetti tainnutuksen myös.
»He huomasivat meidät, nyt on pakko ruveta taistelemaan,» Tonks sanoi ja nousi seisomaan.

Remusta kadutti että hän oli lähtenyt naisen perään, eihän hän ollut edes yrittänyt kääntää naisen päätä ja nyt olisi liian myöhäistä. Ei ollut enää muuta tehtävissä kuin auttaa naista hädässä taistelemalla hänen kanssaan niin että kuolonsyöjät jäisivät alakynteen ja he voisivat lähteä ehjin nahoin pois.
»Sinuna jättäisin yrittämättä edes voittaa meitä, olemme ylivoimaisia teitä kahta kohtaan,» Travers sihahti Remukselle ja pienellä sauvan näpäytyksellä Remus joutui väistelemään kellertäviä säteitä, joiden vaikutusta mies ei edes halunnut tai edes ehtinyt arvailla.
»On epäkohteliasta aloittaa tuolla tavalla taistelu, kysymättä toiselta» Remus totesi väistellessään parhaansa mukaan ja yrittäen torjua loitsien Traversin iskut.

Tonks taisteli kahden miehen kanssa jotka Remus tunnisti Nottiksi ja Yaxleyksi, heidän kanssaan he olivat taistelleet aiemminkin, monista eri syistä, heidän maillaan ja killan mailla.
»Oletteko te nyt sitten reiluja kun kaksi isoa miestä taistelee yhtä naista vastaan? » Tonks kysyi viekkaasti yrittäessään tainnuttaa Yaxleyta vuorostaan.
»Sinähän olet parempi kuin me yhteensä, niin te kaikki sanotte,» Yaxley tuhahti ja tiukalla käännöksellä sai osuttua Tonksia olkapäähän, aiheuttaen ruhjeen. Nainen piteli olkaansa hetken, joutuen sen takia tulituksen alle, josta hän selviytyi niukin naukin heittäytymällä maahan.

Nott käytti tilaisuutta hyväkseen ja pääsi kirjaimellisesti niskan päälle.
»Luulit voittavasi meidät, tuollainen tytön heitukka ei meitä voita» Nott kihisi ja painoi sauvansa Tonksin kaulavaltimolle. Remus havahtui taistelun tuoksinnasta ja huomatessaan Tonksin olevan ahdingossa kahden kuolonsyöjän kiusattavana.
»Vaimoasi kiusataan oikein olan takaa, eikö olisikin varsin mukavaa jos pääsisit nauttimaan samasta tuonne lattialle? » Travers kysyi viekkaasti ja sanattomasti sai sauvastaan punaisen suihkeen joka osui Remusta suoraan alaselkään. Mies valahti sekunnin murto-osissa maahan, selälleen, takaraivon kolahtaessa kylmään kivilattiaan.

Veltto keho makasi maassa, Travers käytti hetkeä hyväkseen ja alkoi äänetönnä liikutella Remusta edes takaisin, ylös ja alas, riepottaen suuntaan jos toiseen ja välillä pudottaen lattialle. Keho oli täynnä ruhjeita ja mustelmia, takaraivosta valui norona tummaa verta. Miestä ei ollut tunnistaa.
Tonks kiljaisi katseensa osuessa Remuksen kohdille. Traversin eleistä näki kuinka mies nautti toisen kiduttamisesta, silmät kiiluivat yhä enemmän mitä enemmän verta valui.
»Mitä te olette tehneet? » Tonks huudahti kyyneleet poltellen silmäkulmia.
»Näyttäneet että meitä ei kannata tulla häiritsemään kun suunnittelemme jotakin, nyt on sinun vuorosi,» Yaxley virnisti ja iski silmää Tonksille.
»Mitä tahansa teetkin, älä tee hänelle enää yhtikäs mitään, minä voin kärsiä kaiken,» Tonks myöntyi ja haki katseellaan edes vähän armoa miehiltä.
»Jätämme teidät tänne selviytymään, teemme itsellemme vain lisää hallaa jos tapamme lisää kiltalaisia, tehtävä epäonnistuu,» Travers selosti kylmäkiskoisella äänensävyllään kuin mitäkin päivälliskeskustelua.

»Ette voi» Tonks yritti inahtaa, mutta ei saanut suustaan kuin pienen kuiskauksen.
»Voimme» Nott hörähti ja silmänkääntötempun omaisesti veti taskustaan köyden jolla hän sitoi naisen ranteet.
»Eiköhän tämä sinua estä, tai ainakin hidasta» Nott hymähti karkeasti. Tonks oli aikeissa aukaista suunsa, mutta pitikin sen kiinni, jottei kukaan tajuaisi tehdä mitään pahempaa hänelle. Näin avunpyytäminen olisi helpompaa.

Kolme kuolonsyöjää katosi silmänräpäyksessä kuin tuhkatuuleen, Tonksista oli hyvin outoa että kaikkoontuminen kävi noin helposti, joku oli varmasti hänen huomaamattaan poistanut joitain suojataikoja.

Kyyneleet polttelivat naisen silmäkulmia, hänen oli vaikea keskittyä suojeliuksen luontiin ilman käsiä, kun silmäkulmasta hän näki koko ajan Remuksen verisen ja tajuttoman ruumiin. Oli hänen syytään että Remus makasi hänen vierellään tuossa kunnossa.

Hopeinen susi kiisi pian tilasta kauas pois. Tonksin olo helpottui asteen, kun hän tiesi että apuja olisi pian tulossa. Nainen yritti herätellä Remusta, puhumalla ja hieman tönimällä polvellaan, mutta mies ei tehnyt elettäkään, ei minkäänlaista reaktiota.
»Minä melkein tapatin sinut. Hienoa. Miksi minun piti lähteä,» Tonks tuhahti itselleen ääneen.

Tonks ei voinut muuta kuin istua Remuksen vierellä ja odottaa muita saapuvaksi, hän kiersi katseellaan koko alueen, paikka oli viileä ja täynnä kiveä lattiasta kattoon. Kivenmurikoita oli siellä täällä, heidän odottelupaikkansakin löytyi helposti, tai niin Tonks ainakin oletti ja muisteli, että se oli ollut se jossa oli ollut neljä kiveä kasassa. Hänellä ei ollut hajuakaan missä päin Englantia he nyt olivat, kaukana vai lähellä lähtöpaikkaa.

»Katsokaa! » Ginny huudahti ja osoitti ikkunalle, jonka takana hohti hopeinen susi.
»Nymphadoran suojelius» Alastor murahti.
»Jotakin on aivan varmasti sattunut,» Molly huudahti ja ryntäsi avaamaan ikkunan jotta suojelius lennähtäisi sisätiloihin.
»He pääsivät pahasti niskanpäälle, Remus on erittäin huonossa kunnossa. Kuolonsyöjät lähteneet, tulkaa auttamaan, » Tonksin heleä ääni jota kaikki kuuntelivat tarkkaavaisina kaikui keittiössä.
Kahahdus, kaikki nousivat pöydästä tuolit rymisten valmiina lähtöön.
»Ketkä sinne menevät? » Harry tajusi kysyä ennen kuin kaikki ilmiintyisivät suuna päänä.
»Olen sitä mieltä että ainakin sinä, sitten Alastor ja Arthur jos Remus pitää kantaa, jonkun täytyy olla Tonksin kanssa» Minerva vastasi kysymykseen niin hyvin kuin taisi.
»Minä menen Ginnyn kanssa suoraan Mungoon kertomaan asiasta etukäteen Thomasille,» Molly ehdotti.
»Kuulostaa hyvältä, tulen itsekin teidän mukaanne, Hermione voisitko sinä mennä miesten mukaan? » Minerva ehdotti.

»Minä käyn ministeriössä, kuolonsyöjät aikovat varmasti aikaistaa aikataulua» Kingsley sanoi ja pyyhälsi pois muiden tieltä. Ryhmät koottiin ja ilmiinnyttiin sovittuihin kohteisiin. Suojeliusta seuraamalla oli helppo löytää ilman välivaiheita oikeaan paikkaan, nyt kun suojaukset oli poistettu.

Harry, Arthur ja Alastor posahtivat keskelle kivistä ja hämärää tilaa, ei kauheasti tarvinnut katsettaan siirrellä kun jo huomasi Tonksin ja Remuksen tämän vierellä.
»Tuolla he ovat,» Harry huudahti ja käveli ripein askelin heidän luokseen. Hän ei uskaltanut juosta, kun ei tuntenut aluetta ollenkaan.
»Harry» Tonks huokaisi helpotuksesta, kyynelten seasta oli erotettavissa pieni hymyn kare.
»Mitä on tapahtunut? » Harry kysyi, aukaistessaan tiukkoja solmuja naisen ranteista.
»Väijyimme. Taistelimme ja sitten yhtäkkiä he pääsivät niskanpäälle aivan kirjaimellisesti, en nähnyt kaikkea kun yritin päästä pois, mutta yhtäkkiä Remusta heiteltiin … ja … ja sitten lopuksi Remus makasi tuon näköisenä lattialla,» Tonks kyynelehti.
»Nousepa ylös, ilmiinnytään Mungoon, Molly ja Ginny ovat jo siellä,» Hermione sanoi ja tarjosi kättään Tonksille, jotta nainen pääsisi maasta ylös.
»En voi jättää Remusta… minun vikani koko juttu. Tajuatteko, minun takiani hän makaa tuossa kunnossa,» Tonks vollotti.
»Shhh… Ei se ollut sinun vikasi, koskaan ei voi tietää koska käy huonosti» Hermione puhui rauhoittavaan äänensävyyn.

»Mutta kun se oli minun vikani,» Tonks huokaisi syvään. Nainen pyyhki kyyneleensä sinisen takkinsa hihaan, johon jäi tummat ripsivärijäljet.

»Hän on tajuton, saanut pahoja vammoja, hänet pitää viedä niin nopeasti kuin voimme» Alastor totesi.
»Mitä teemme? » Arthur kysyi epävarmasti.
»Leijutus vai kannammeko hänet? » Alastor ajatteli ääneen, kuitenkin esittäen saman kysymyksen Arthurille.
»Mikä on teille helpointa ja aiheuttaa vähiten lisää vammoja Remukselle? » Hermione otti osaa miesten väliseen keskusteluun. Hyväksyvästi molemmat nyökkäsivät Hermionen ehdotukselle.
»Leijutus, ehdottomasti» Alastor sanoi ja mittaili Remusta katseellaan.
»Minä en kyllä ole kovinkaan hyvä siinä loitsussa, enkä halua että Remukselle aiheutuu lisää vammoja,» Arthur myönsi häpeilemättä toisille.
»Alastor tai Harry voi tehdä sen, he osaavat takuuvarmasti» Hermione siirsi vastuun toisille,
»No minä teen sen, tajuatteko, että me hukkaamme hänen aikaansa vain tässä kun mietimme kuka sen tekee,» Tonks ärsyyntyi toisten käytökseen.

»Minä teen sen» Harry sanoi. Vaaleaan kankaaseen verhottu käsi vakaana, muutamia sanoja mumisten Remuksen keho nousi ainakin kymmenen sentin korkeuteen ilmaan.
»Kaikki tähän ympärille» Alastor ohjeisti. Valkoisin rystysin Tonks puristi Hermionen rannetta, hakien tukea ja turvaa.
»Minua pelottaa» Tonks kuiskasi juuri ennen kuin kaikkoontumisen kieputus joka suuntaan alkoi.

Horjuvasti kaikki lämähtivät Mungon yhdyspaikkaan, refleksin omaisesti kalpeakasvoinen Tonks antoi heti ylen kun jalat osuivat maahan. Hermione valahti kalpeaksi, yrittäen estää omaa oksennusrefleksiään.
»Et taida voida kovin hyvin? » Hermione kysyi.
»Vain shokkireaktio, se menee kyllä ohi,» Alastor sanoi, keskittyen kuitenkin siihen että Remus pysyi ilmassa kun Harry etsi oikeaa mallinukkea.
»Molemmat pitää saada nyt heti Mungoon sisälle,» Arthur huokaisi ja löysi heti ensimmäisellä katsauksella oikean mallinuken, hän väänsi vasenta kättä ja ovi aukesi.

Remusta tuettiin vielä leijumisen lisäksi, jottei niska tai mikään muukaan paikka retkahtaisi sen enempää. Alastor ohjaili joukkoa ja Arthur sekä Harry leijuttivat ja valvoivat Remusta. Tonks puristi yhä Hermionen rannetta. Silmät liikkuivat samaan vauhtiin kuin hissi näkyi liikkuvan kultaisessa numerotaulussa hissin seinällä.
»Miten tämä kestää näin kauan? » Tonks kysyi turhautuneena.
»Luulet vain, enää yksi kerros… nyt ollaan perillä oikeassa kerroksessa,» Alastor sanoi.

Ovet avautuivat täysin itsekseen, toisella puolella käytävällä heitä seisoi vastassa Thomas.
»Olen varannut Remukselle vuodepaikan, sinut Tonks tutkitaan myös aivan pian,» Thomas sanoi pehmeällä äänellään. Hän ohjasi heitä ja pyysi nuorempaa vaaleaa poikaa heidän avukseen, jotta tajuton Remus saataisiin vuoteeseen.
»Valitettavasti uudet käytännöt estävät teitä tulemasta huoneeseen tutkimuksien ajaksi, joten joudutte odottamaan täällä,» Thomas sanoi haikeasti ja sulki oven varovaisesti muiden edestä.

»Mitä? » Tonks pidätteli jälleen kyyneleitä, Molly tuli naista lähemmäs, yritti rauhoittaa läheisyydellä, mutta Tonks työnsi hänet pois.
»Molly, en halua» Tonks nyyhkäisi.
»Minun vikani. Tajuatteko se oli minun vikani että Remus makaa nyt tuolla, täysin kuoleman kielissä, minun olisi pitänyt kuunnella teitä. Olen hänen kuoleman enkelinsä…» Tonks sanoi hiljaa, mumisten polviensa takaa. Nainen piti polviaan sylissä, heijaten itseään pienesti.
»Tonks, ei se ollut todellakaan sinun vikasi, tuo olisi voinut tapahtua koska vain… » Harry sanoi, käsi Ginnyn lanteilla.
»Mutta… jos en olisi joutunut alakynteen, ei Remuksen keskittyminen olisi herpaantunut,» Tonks sanoi vapisevin äänin.
»Et saa ottaa sitä niskoillesi» Molly lohdutti vuorostaan, pitäen kuitenkin kätensä tiukasti sylissään.
»ETTE te ymmärrä, minä tunnen kamalaa syyllisyyttä asiasta, sydäntä raastaa, tunnen sen kiven sydämelläni,» Tonks sanoi. Hänen katseensa oli lasittunut vastaanottotiskin pastellisävyiseen tauluun, jonka lempeä naisihminen hoiti potilasta.

Jokainen heistä liikehti levottomasti, yrittäen saada aikaansa kulumaan. He yrittivät vuorotellen helpottaa Tonksin oloa, mutta nainen ei ottanut apua vastaan, vaikka hakikin tukea ja turvaa istumalla muiden välillä puisella penkillä. Harry ja Ginny seisoskelivat, vaihtoivat painonsa jalalta toiselle. Hermione istui Alastorin vieressä ja katseli huolestuneena Tonksia koko ajan, joka heijasi itseään Mollyn ja Arthurin välissä istuen.

Ovi naksahti lupaavasti, kaikki paitsi Tonks siirsivät katseensa vaaleankeltaisen oven suuntaan.
Thomas astui ulos ovesta, kasvoillaan huoli. Hän ei sanonut mitään, tuli vain lähemmäs muita.
»Minulla on teille kerrottavana erittäin vakavia ja huonoja uutisia, on hyviäkin. Kummat tahdotte kuulla ensin? » Thomas kysyi rauhallisesti, kädet rennosti ristissä.
»Hyvät» Kaikki paitsi Tonks sanoivat yhteen ääneen. Tonksista kuitenkin näki että hän kuunteli tarkkaavaisesti vaikkei hän vastannutkaan kysymyksiin.
»Hänellä ei ihme kyllä ole sisäisiä vaurioita ollenkaan. Kylkiluita ja oikean käsivarren luu ovat murtuneet. Takaraivon haava saadaan ommeltua, se paranee ajan kanssa täysin. Remus paranee kyllä, mutta…» Thomas kertoi, hänen ilmeensä huolestui entisestään mitä pidemmälle hän kertoi.
»Mitä? Mitkä ne huonot uutiset ovat? » Harry sanoi ääneen sen jota kaikki ajattelivat.
»Pään vammat ovat kuitenkin niin pahat että hän on vajonnut koomaan, en osaa yhtään arvioida herääkö Remus siitä koskaan,» Thomas sanoi.

»MITÄ? » Tonks huudahti yhtäkkiä. Kyyneleet valuivat taas naisen poskille.
»Hän on minun takiani koomassa, eikä välttämättä herää enää koskaan» Tonks vollotti.
»Minusta on tullut tappaja,» nainen jatkoi.
»Sinun vikasi se ei ollut, ellet sitten ollut kuolonsyöjän kanssa kiduttamassa häntä? » Thomas sanoi.
»En tietenkään ollut! Mutta hän lähti kuitenkin minun perääni, kun olin liian jääräpäinen,» Tonks murehti.
»Se olisi voinut käydä, » Thomas aloitti, mutta jätti sanomatta, tietäen miten Tonks luultavasti reagoisi asiaan.
»Hänen vanhemmilleen on ilmoitettava,» Molly sanoi haikeasti.
»Ei heitä kiinnosta» Hermionelta lipsahti. Molly katsoi nuorta naista hyvin hämmästyneenä.
»Vaikka he olisivat heittäneet Remuksen kodistaan pois, he silti rakastavat poikaansa, heillä on oikeus tietää tästä,» Molly sanoi tiukasti.
»Totta» Thomas puolsi Mollyn mielipidettä.

»Murhaaja ei ainakaan voi kertoa» Tonks murehti.
»Sinä et ole murhaaja! » Harry huudahti jo hieman ärsyyntyneen äänensävyyn.
»Minä jään hänen luokseen» Tonks ilmoitti välittämättä Harryn mielipiteestä.
»Sinut täytyy tutkia ensin, tarvitset lepoa,» Thomas muistutti.
»Valvominen on velvollisuuteni, minun täytyy yrittää korjata jotenkin asiaa,» Tonks sanoi
»Hyvä on, mutta sinun täytyy levätä,» Thomas sanoi, ennen kuin kukaan muu ehti ilmaista mielipiteensä asiasta.
»Kiitos» Tonks hymähti jopa ja lähti Thomaksen perään, muiden jäädessä hölmistyneen näköisinä vastaanottoon.

***

A/N2: Luulenpa että tämän mittaisia lukuja tulee jatkossakin, ellei kovin ihmeitä tapahdu ja innostun kirjoittamaan 12 sivun lukuja taas : DD

M

[Penber]

Ihiih. Pääsinki jo nyt lukemaan tämän ^^<3.

Voi Remus parkaa, en voi muuta sanoa ): Ei ole kyllä yhtään kiva tämä. Ja Tonks oli nii pirun ärsyttävä alussa. Ihme jukuripää. Onks tää jotenki tyylii seiska kirjan aihoihin sijottuvaa vai? (Olen sokea jos en huomannu mitää mainintaa siitä :'D).

Harry oli yllättävän reilu kaveri :--D. Ajatteli Remuksen tunteitaki..

Harry sanoi väliin, jonkun oli pidettävä etenkin Remuksen puolta tunneasioissa. Harry tiesi ettei Remus puhunut niistä.

Oijoi *___*. Ihi. Mutta Pena kiittää tässä välissä ja kumartaa.

[Milgia]

Penber Jee<3 No siis en tie tarkemmin muuta ku et kirjojen jälkeisiin vuosiin.  Harry on aina reilu kaveri ainaski mun mielestä Thanks my dear Watson<3

Ja jatkoa tulee Jee! Älkää sitten kovin suuttuko miulle ku tähän pamahti sellainen kiva ylläripylläri vieras :''D  No minkäs teet kun tajunnanvirta oli sitä mieltä nii sitten kirjotetaan niin

2.Luku

»Olet saanut todella pahoja vammoja, saanko kysyä mistä ne ovat tulleet? » Thomas kysyi uteliaana ja järkyttyneenä, vaikka Tonks oli vasta näyttänyt käsivartensa ja säärensä.
»Jäin kirjaimellisesti heidän alleen, olin aikamoisessa ahdingossa. Isoja miehiä ja he osaavat valitettavasti käyttää loitsuja todella hyvin» Tonks huokaisi ja kääri siniset hihansa takaisin paikoilleen.
»Joudun vaatimaan sinua riisumaan paitasi pois. Sattuuko tällä hetkellä johonkin? » Thomas kysyi.
»Niskaa jomottaa ja mustelmat ovat kipeitä kun ne osuvat johonkin, ehkä vähän heikko-olo, siinä kaikki» Tonks vastasi niin hyvin kuin osasi.
»Olet säästynyt hyvin, sinulta ei ole murtunut mitään. Painelen niskaasi, sano kun sattuu,» Thomas ohjeisti ja aloitti kevyen painelun. Mitä lähemmäs niskakuoppaa mies eteni, sitä enemmän Tonks kiemurteli tuskasta.

»Venähdys» Thomas totesi heti. Tonks kohautti olkiaan vastaukseksi, mutta tajusi sen olevan virhe, kun sen jälkeen niskassa tuntui viiltävää kipua.
»Tarvitset lepoa ja rauhallisuutta, muista venyttää kaikkia lihaksiasi kunnolla. Tarkistan vielä jalkasi jos sopii? » Thomas kysyi kohteliaasti jälleen. Tonks riisui farkkunsa ja ojenteli jalkojaan Thomasia kohti.
»Olisi riittänyt jos olisit vain käärinyt lahkeesi ylös,» Thomas hymähti. Tonks peitti kasvonsa käsillään.
»Ei se mitään, käteni saattavat tuntua kylmältä» Thomas muistutti. Hän kävi läpi Tonksin molemmista vaaleista sääristä, lihakset, mahdolliset murtumat ja venähdykset, mustelmat ja naarmut. Ainoastaan naarmuja ja mustelmia löytyi.
»Oletko tosissasi, aiotko todella jäädä hänen luokseen. Et voi tietää onko hän koomassa päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia tai vuosikymmeniä» Thomas katsoi Tonksia suoraan silmiin, pyytäen häneltä totista vastausta.

Tonks ei kääntänyt katsettaan pois, vaikka mielensä teki.
»Olen, olen sen hänelle velkaa, vaikka hän makaisi siellä tietämättä siitä,» Tonks sanoi vilpittömästi.
»No, en voi estääkään sinua. Minun on kuitenkin kerrottava, että näin ei käy kovin usein, joten joudun kutsuman tänne collegani, joka on erikoistunut ihmisten aivoihin ja niiden toimintaan. Hän osaa paremmin auttaa sinua, hän on oikeastaan opiskellut tavallistakin lääketiedettä paljon enemmän kuin minä» Thomas kertoi, kirjoittaessaan potilasraporttiin joitakin tietoja, mitä uskalsi kirjoittaa.

»Kukahan hän on? Olenko tavannut hänet joskus? Tonks uteli hyvin kiinnostuneena.
»En usko» Thomas hymähti ja ohjasi naista samalla Remuksen huoneeseen.
»Olen kursinut hänet kokoon» Thomas sanoi, yrittäen vapauttaa ilmapiiriä.
»Muut odottavat varmasti tuolla käytävässä, mutta minä en aio lähteä» Tonks kääntyi Thomasia kohti.
»He voivat käydä kymmenen minuutin vierailulla nyt, jos sinulle käy? » Thomas ehdotti? Tonks nyökkäsi, hänestä oli outoa päättää Remusta koskevista asioista, vaikkei hän ollut miehen vaimo, eikä tytär.
Remus näytti hauraammalta kuin koskaan ennen, kasvot ruhjeilla, silmät kiinni, vaalean peiton alla. Tonksin teki mieli suojella miestä, niin kuin Remus oli aiemmin yrittänyt häntä. Tonks hipaisi Remuksen kämmenselkää lempeästi, miehen ilo oli nyt viileähkö, kun yleensä se hehkui lämpöä.

He rynnistivät huoneeseen vaikka Thomas oli varmasti sanonut heille että piti olla rauhassa.
»Remus parka» Molly parahti ensimmäisenä, hän oli pyyhältämässä vuoteen luo, mutta Arthur nappasi vaimoaan hellästi ranteesta.
»Voimme olla hänen seuranaan vuorotellen, ettei sinun tarvitse yksinäsi olla» Harry sanoi ystävällisesti.
»Kiitos mutta ei kiitos, se on minun vastuuni, olen sen hänelle velkaa,» Tonks sanoi kädet puuskassa.
»Et ole, me haluamme auttaa sinua ja häntä» Harry sanoi.
»Tonks, et selviä yksin» Hermione sanoi. Kaikki olivat samaa mieltä, mutta Tonks halusi hoitaa asian yksin.

Kaikki käännähtivät katsomaan kun ovi aukesi jälleen, ensin tuli Thomas joka avasi enemmän ovea seuraavalle tulijalle.
»Hienoa, olette kaikki yhä täällä. Minä esittelen teille tuttuni, hän on myös lääkäri ja ottaa Remuksen hoitaakseen» Thomas esitteli vieressään olevan miehen, joka oli vaaleaihoinen ja vaaleahiuksinen mies kuparinvärisine silmineen. Mies oli pukeutunut hyvin asiallisesti ja kuitenkin rennosti, tummansiniseen neuleeseen, vaaleansiniseen kauluspaitaan, tummiin housuihin ja harmaisiin nahkakenkiin.
»Miten mies voi olla noin komea,» Hermione sanoi suupielestään Ginnylle niin hiljaa kuin taisi.
»Älä muuta sano» Ginny kuiskasi takaisin.

»Esittelen sinut heille» Thomas sanoi miehelle, joka hymyili lämpimästi.
»Hän on Carlisle Cullen, erikoistunut aivoihin ja niiden toimintaan» Thomas esitteli.
»Olisin voinut sen itsekin tehdä» Carlisle sanoi.
»Olen Harry Potter» Harry aloitti esittelyn ja ojensi kätensä Carlislelle, joka ravisti kättä kevyesti.
»Nymphadora Tonks, syyllinen, voit kutsua Tonksiksi» Tonks esittäytyi vuorostaan.
»Hän valehtelee, olen Ginny Weasley,» Ginny nauroi.
»Hermione Granger» Hermione kätteli vakaasti, tiukasti puristaen.
»Sinulla on tiukka ote, » Carlisle hymähti ja sai Hermionen punastumaan. Tyttö kuiskasi Ginnylle, miehen käsien olevan kylmät.
»Molly Weasley, Ginnyn äiti» Molly esitteli itsensä, hymyillen niin että silmärypyt näkyivät silmäkulmissa.
»Arthur Weasley» Arthur kertoi.
»Me olemmekin tavanneet joskus aiemmin, Alastor Vauhkomieli» Alastor murahti.
»Niin olemmekin, työnmerkeissä ikävä kyllä» Carlisle muisti.

»Onko kuka teistä hänen vaimonsa? » Carlisle kysyi uteliaana.
»Hän ei ole naimisissa» Thomas korjasi.
»Onko vanhemmille sitten kerrottu? » Carlisle kyseli.
»Juuri ennen sinun tuloasi lähetin kirjeen» Thomas kertoi.

»Thomas kertoi että tässä tapauksessa on omat vaikeutensa, kun hän on ihmissusi. Kooma ei kuulemma täysin estä muodonmuutoksia, ulkoisesti ehkä, mutta sisäisesti fyysisesti ja psyykkisesti tapahtuu muutoksia joka tapauksessa. » Carlisle kertoi, pitämättä ylimääräisiä taukoja.
»Vielä kysyisin hänen omaisistaan? » Carlisle tahtoi tietää mahdollisimman paljon tulevasta potilaastaan.
»Luulen, että he ovat Remuksen lähiomaiset, vaikka eivät ole sukua. Hän ja hänen vanhempansa elävät aivan eri ympyröissä, uskoakseni eivät kovinkaan paljoa pidä yhteyttä? » Thomas vastasi muiden puolesta, havaitessaan muissa pientä kiusaannusta äskeisen kysymyksen jälkeen.
»Mielenkiintoista, kenen kanssa keskustelen asioista? » Carlisle katseli vuorotellen jokaista kuparin värisillä silmillääm.
»Minun» Tonks ennätti sanoa ennen muita, sen tarkemmin ajattelematta etukäteen.
»Selvä, huomenna tapaamme uudelleen, mutta jos sinulla on asiaa voit tulla luokseni koska tahansa» Carlisle sanoi ystävällisesti.
»Kiitos paljon» Tonks hymyili.
»Aika on lopussa, tulkaa huomenna uudelleen,» Thomas hätisteli muita pois heilutellen käsiään.

Tonks oli istuutunut vuoteen vierellä olevalle nojatuolille, levottomasti hän liikahteli joka hetki johonkin suuntaan, vaihtoi jalkojensa paikkaa, naputteli kengänkärjellään lattiaa, sormeili nojatuolin saumaa. Hän sulki silmänsä, piti niitä kiinni muutamia sekunteja, ajan kuitenkin tuntuessa ikuisuudelta, avasi silmänsä etsien niillä vastakkaisesta seinästä jotakin kiintopistettä itselleen.

Pään sisällä pyöri miljoonia ajatuksia, eikä Tonks saanut mielenrauhaa, verkkokalvoissaan hän näki koko ajan tapahtuneet, kuinka Remusta oli kidutettu, kuinka veri valui miehen otsalla. Tonks ei vain pystynyt istumaan paikoillaan, hänen oli saatava jotakin tekemistä.

Naista kun ei väsyttänyt, eikä kellokaan ollut paljoa.
»No Remus, aiotko herätä koska? Olisi hieno yllätys jos olisit herännyt kun palaan takaisin,» Tonks puhui Remukselle, vaikka tiesikin sen ettei mies kuulisi mitä hän puhui.
»Olenko muistanut koskaan mainita kuinka komealta sinä oikein näytät? » Tonks sanoi, taputti miestä kädelle lempeästi ja avasi oven varovaisesti, kuin peläten herättävänsä jonkun.

Tonks tiesi että Thomas olisi vielä työvuorossa ja että hänen työhuoneensa oli käytävän päässä. Ensimmäisillä askelilla Tonks huomasi vasempaa jalkaansa pistelevän ja varpaiden kipristelevän, jalka oli puutunut. Kipristely tuntui vatsanpohjassa asti kutkuttavana tunteena.

Nuori nainen ei ehtinyt kuin ajatella koputtamista ja nostaa oikean kätensä ylös, kun ovi avattiin.
»Onko jokin hätänä Tonks? » Thomas kysyi heti, Tonks ravisti vastaukseksi päätään, katsoen kuitenkin Thomasin ohi pidemmälle työhuoneeseen jossa Carlisle Cullen istui työpöydän ääressä keskittyen kirjoittamiseen.
»Hei, Tonkshan se oli? » Carlisle nousi seisomaan, huomatessaan naisen tullen huoneeseen.
»Juu oli, eikä minulla muuta ollut kuin että oloni on aivan liian levoton, enkä pysty istumaan paikoillani» Tonks myönsi hieman häpeillen asiansa, siirtäen painoaan jalalta toiselle.
»Auttaisiko kenties kupillinen teetä? » Carlisle kysyi ja tarjosi saman tien naiselle valkoisen teekupin lautasineen.
»Oh, kiitos» Tonks kiitti hämmentyneenä.
»Olin juuri kaatanut teen kuppiin, enkä ollut ehtinyt juoda siitä kun sinä tulit» Carlisle paikkasi heti.

»Haluatko maitoa? Tiedän että te britit juotte teenne maidon kanssa,» Carlisle kysyi uteliaana.
»Luulin että tekin olette brittiläinen myös, » Tonks ihmetteli, joi pari kulausta höyryävän kuumaa teetä ja oli polttaa suunsa.
»Olen minä, tai oikeastaan olin, olen joskus kauan sitten asunut täällä, mutta lähes koko elämäni olen kuitenkin asunut Amerikassa, täkäläiset tavat ovat siis päässeet unohtumaan,» Carlisle kertoi ja hymyili pehmeästi perään.
»Voisinkin kertoa tässä välissä, anteeksi keskeytys. Carlisle on täällä yötä päivää, jos siis tarvitset apua, seuraa tai jotakin, tule hänen luokseen» Thomas keskeytti ja muistutti Tonksia.
»Ethän itse ole täällä yötä päivää? Emme voi tietää kuinka kauan hän makaa koomassa, se voi jatkua vuosiakin» Carlisle huokaisi.
»Tiedän, mutta olen sen todellakin hänelle velkaa,» Tonks sanoi ja luopui teekupistaan, laskien sen Thomasin työpöydän kulmalle.
»Kiitos tämä auttoikin ja se että tiedän täällä olevan jonkun,» Tonks kiitti molempia, katsoen kuitenkin vain kuparin värisiin silmiin, ne olivat lumoavat vaikka Tonks piti enemmän Remuksen meripihkan värisistä silmistä.
»Ai niin, sinä varmasti tarvitsisit nukkumapaikan? » Thomas kysyi vielä.
»Ei, en tarvitse ainakaan täksi yöksi» Tonks heilautti kättään miehille.

Tonksilla oli nyt levollinen olo, silmät tuntuivat painavan monta sataa kiloa ja leukaluut menevän sijoiltaan, kun hän haukotteli. Helpottuneena Tonks avasi oven, kurkkasi Remuksen suuntaan toiveikkaana, mutta sai pettyä kun mikään ei ollut muuttunut. Hän rojahti nojatuoliin, asettui sykkyrään ja sulki silmänsä, ei kestänyt kauaa kun Tonks oli jo vajonnut untenmaille.

Tonks oli joutunut kiviseen tilaan, samaan jossa hän oli ollut aiemmin samana päivänä. Kymmenen kuolonsyöjää suunnitteli iskua jonnekin. Hän kääntyi ja näki itsensä ja Remuksen väijymässä kivien takana. Tonks olisi halunnut varoittaa ja estää itseään ja Remusta, mutta hän oli näkymätön kaikille.

Yksi kuolonsyöjä hyökkäsi hänen kimppuunsa ja loput yhdeksän Remusta vastaan. Tonks ei uskaltanut katsoa, hänen teki mieli kiljua ja auttaa Remusta, hän pääsi seuraamaan tahtomattaan aitiopaikalta kuinka Remus jäi kuolonsyöjien alle ja kuinka häntä rymyytettiin.

Yhtäkkiä kuolonsyöjät katosivat, Remus sätki maassa, yskien verta, Tonks juoksi miehen luo ja näki itsensä tekevän samoin. Remus nosti kätensä naisen polvelle ja sitten hänen hengityksensä lakkasi. Molemmat huusivat Remuksen nimeä ja heittäytyivät Remuksen ruumin ylle.
»Remus, Remus» Tonks huusi ja itki.

Nainen säpsähti hereille, eikä heti muistanut missä oli. Hän tunsi kyyneleiden valuvan poskillaan, hän oli myös varma että oli huutanut miehen nimeä ääneen. Huoneessa tuntui myös olevan kylmä.

Tonks pohti mitä kello mahtoi olla, viitsisikö sitä lähteä kävelemään käytäville. Nainen päätti lähteä kävelemään ja rauhoittumaan. Vaaleansinisävyinen käytävä oli autio, ei kuulunut pihahdustakaan mistään, siellä oli myös melko valoisaa. Tonks oli huomannut kävellessään kellon seinällä, se näytti puolta kolmea.

Naisen askeleet kumisivat autiolla käytävällä. Tonksia hirvitti kävellä yksinään ja yhtäkkiä hänen eteensä hyppäsi mies. Tonksin sydän hypähti kurkkuun ja tykytti tuhatta ja sataa.
»Oih, olet intohimoisin ihailijani, tulet keskellä yötä tapamaan minua jotta saat nimikirjoitukseni,» Mies kiljahti ja löi kätensä yhteen innostuneesti. Tonks oli ihmeissään, hän yritti muistella missä oli tavannut tämän miehen ennen. Miehellä oli hunajan väriset kiharat sivujakauksella ja vihreät silmät, sekä kiiltävän valkoinen hammasrivistö.

Samassa Tonks muisti kuka oli kyseessä kun mies hyppi tasajalkaa innostuneena. Mies oli Gilderoy Lockhart, Harryn, Hermionen ja Ginnyn itseään täynnä ollut heidän entinen Pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, jota Mollykin oli lähes palvonut.
»Ei, en tarvitse sinun nimikirjoitustasi, haluaisin vain kävellä,» Tonks sanoi.
»No minä voin kävellä sinun kanssasi, kävely on oikein mukavaa kun on keskustelukumppani,» Gilderoy hihkui.
»Ei käy» Tonks tuhahti, hänen teki mielensä lyödä päätään seinään.

Tonksin pelastaja kuitenkin saapui, brunette naishoitaja juoksi kovaa vauhtia heidän luokseen.
»Olen hyvin pahoillani, että hän häiritsi, hän pääsi karkaamaan osastoltaan,» hoitaja pahoitteli.
»Ei se mitään» Tonks haukotteli.
»Voinko auttaa sinua jotenkin? » brunette hoitaja kysyi.
»Ehm… Onko tohtori Cullen missä tällä hetkellä? » Tonks kysyi.
»En muista nimeä, minkä näköinen hän on? » hoitaja kysyi ja piteli Gilderoyta paikoillaan niin hyvin kuin pystyi.
»Mies, vaaleat hiukset, pulisongit, kalpea iho ja kuparinväriset silmät» Tonks listasi.
»Ai hän, näin hänet äsken tuolla tekemässä töitä. Kuka kumma tekee näin myöhään töitä? » hoitaja ihmetteli ja näytti vapaalla kädellään oikean oven.
»Sen kuin tietäisi. Kiitos paljon » Tonks hymähti.

Oven alta kajasti valo, oikeasta ovesta ei siis voinut erehtyä.
»Sisään» kuului oven takaa Carlislen ääni kun Tonks astahti oven eteen, hämmästyneenä hän raotti ovea ja kurkkasi sisään.
»Anteeksi, häiritsen sinua taas, » Tonks sanoi hiljaa.
»Ei se mitään, en minä kuitenkaan nuku koko yönä» Carlisle sanoi ja siirsi työnsä sivuun.
»Näytät siltä että tarvitset seuraa,» Carlisle kysyi varovaisesti.
»Voi olla, tiedätkö mikä auttaisi painajaisiin? » Tonks kysyi.
»Puhuminen auttaa kaikista parhaiten asiaan» Carlisle sanoi ja viittoi Tonksia istumaan tuolille.
»Näit varmasti painajaista tapahtuneesta, painaako mieltäsi jokin siinä asiassa? » Carlisle yritti kaikin tavoin helpottaa toisen oloa.
»Painaa, ja helvetisti painaakin» Tonks sanoi tiukasti.
»Mikä? Carlisle yritti saada Tonksin puhumaan.
»Minä aiheutin kaiken, minä olin jääräpäinen ja lähdin, minun perääni hän lähti, minä en kuunnellut ketään. Minä jäin kuolonsyöjien alle, minun takiani hänen keskittymisensä herpaantui ja häntä alettiin kiduttaa. » Tonks kertoi hiljaisella äänellä, kiertäen Carlislen katsetta.

»Sinusta voi tuntua siltä ja tiedän että tuntuukin, enkä voi kieltää sinua tuntemasta, mutta voin sanoa että se on turhaa, ei noista mikään ollut sinun vikasi, ihminen ei luonteelleen mitään voi» Carlisle sanoi rauhallisesti, nojautuen käsivarsiinsa ja Tonksia kohti.
»Mutta… sydäntä painaa silti kylmä ja painava möhkäle» Tonks näpräsi paitansa hihan nappia.
»Mieti muuta, älä vatvo sitä, se helpottaa kyllä. Voisit myös kirjoittaa, piirtää tai soittaa asian pois mielestäsi» Carlisle ehdotti.
»Voidaanko lopettaa, minusta tuntuu että olen terapiassa,» Tonks vääntelehti tuolissaan.
»Anteeksi, taisi innostua hieman liikaa,» Carlisle pyyteli anteeksi.
»E se mitään, mutta minusta olisi mukavampaa puhua jostakin muusta. Saanko kysyä onko sinulla perhettä,» Tonks kysyi varovaisesti.

»Tietysti saat. Olen naimisissa, hänen nimensä on Esme Cullen, pitäisit hänestä. Minulla on kuusi ottolasta, Bella ja Edward, heistä tuli pari ja heillä on tytär nimeltä Renesmee. Rosalie ja Emmett, Alice ja Jasper. » Carlisle kertoi muitta mutkitta elämästään Tonksille.
»Ottolapsia, mielenkiintoista, luulin että olet hyvinkin nuori,» Tonksilta lipsahti.
»Kolmisenkymmentä. Kerropa itsestäsi vuorostasi» Carlisle pyysi.
»Asun yksin, olen aurori ja Remus on hyvä ystäväni,» Tonks kertoi mitä osasi ja kehtasi. Tuntien kuitenkin olonsa kevyemmäksi kuin aikoihin, toisen ihmisen kanssa puhuminen siis helpotti.
»Sinähän olet lääkäri? Miten oikein päädyit siihen ammattiin? » Tonks uteli vielä.
»Olin lapsesta asti pitänyt biologiasta, kemiasta ja matikasta» Carlisle listasi.
»Ehm, saanko vielä kysyä miksi valvot vielä tähän aikaan? » Tonks kysyi, ollessaan aikeissa nousta nojatuolista ylös.
»No saat tietää sen joskus myöhemmin, lupaan sen» Carlisle sanoi ja iski Tonksille silmää, jonka oli pakko kääntää katseensa pois jotta mies ei näkisi hänen poskilleen kohonnutta punaa.

»En ole utelias, hyvää yötä» Tonks sanoi haukotellen ja venytellen käsiään.
»Kauniita ja rauhallisia unia» Carlisle toivotti johon Tonks hymähti vastaukseksi ja sulki sitten oven perässään.

Kevyin ja rauhaisin askelin Tonks hyppeli lattiaruutujen reunoja myötäillen Remuksen huoneeseen ja taas kurkkasi ensimmäisenä oliko Remus kenties herännyt, hän sai taas kokea karvaan pettymyksen asian suhteen.

Tonksin teki mieli mennä Remuksen viereen nukkumaan, mutta hän kuitenkin sai maltettua mielensä ja asettui uudelleen sykkyrään nojatuolille. Nyt hänen oli hyvä olla, rauhallinen ja seesteinen olo sydäntä myöten.

Nainen sulki silmänsä ja vajosi levolliseen ja rauhaisaan uneen. Seuraavan kerran Tonks havahtui vasta aamulla, auringonpaisteeseen ja siihen että joku töni häntä olkapäästä. Tonks räväytti silmänsä nopeasti auki, toivoen että herättäjä olisi Remus, mutta ei ollut.

Lockhart oli päässyt huoneeseen ja herättänyt hänet.
»Huomenta, koska olet innokkain ja hartain ihailijani toin aamiaiseni sinulle, ole hyvä» Lockhart ojensi tarjottimen suoraan unisen ja hämmentyneen Tonksin syliin, hammasrivistö välkkyen.
»Noh, kiitos paljon. Minulla ei kyllä ole nyt yhtään nälkä» Tonks yritti työntää tarjottimen Lockhartille takaisin.
»Pidä se, en ehdi syödä, kun minun täytyy mennä kirjoittamaan nimikirjoituksia valokuviii, koska pian tänne saapuu joukko tyttöjä jotka ihailevat minua suuresti» Lockhart selitti innoissaan.
»Sepä hienoa» Tonks mutisi ja laski aamiaistarjottimen lattialle, jotta voisi venytellä jäykkiä olkapäitään ja niskojaan. Toiveikkaasti hän katsahti Remuksen suuntaan, joutuen taas pettymään rankasti.

»Voisitko poistua, aion ruveta vaihtamaan nyt vaatteita,» Tonks selitti hätävalheen, jotta hän saisi miehen pois huoneesta.
»Tietysti, innokkain ihailijani saa sen mitä tahtoo,» Lockhart nauroi ja vilkutti Tonksille koko matkan, siihen asti kunnes hän sulki oven perästään.
»Vihdoin» Tonks huokaisi ja istahti huoneen vilpoiselle lattialle venyttelemään pohjelihaksiaan.

Pohkeissa tuntui mukavalta, kun niitä ei ollut tullut aikoihin venytettyä. Tonks mietti samalla mitä kello mahtoi olla, kun hänen omansa oli jäänyt päämajalle. Seuraavaksi Tonksilla oli venytysvuorossa reisilihakset, mutta niitä hän ei ehtinyt kunnolla venyttää, kun joku keskeytti sen koputtamalla oveen ja Tonks joutui nousemaan ja avaamaan tulijalle oven.

»Haluatko kuvani nimikirjoituksella? » Lockhart kysyi. Tonks huokaisi raskaasti, hänen teki mielensä hakata päätään ovenkarmiin.
»En kiitos, käypä tarjoamassa sitä vastaanoton noidalle» Tonks ehdotti hymyssä suin.
»Oikein hyvä idea, kiitos paljon» Lockhart taputti käsiään yhteen.
»Näkemiin» Tonks pamautti oven kiinni Lockhartin nenän edestä.

Lähes tulkoon heti sen jälkeen, joku koputti jälleen ovea. Tonks puri huultaan ja ärsyyntyneenä avasi oven.
»Hyvää huomenta, nukuitko hyvin? » Carlisle tervehti naista, kainalossaan ruskea paperipussi.
Nukuin, kiitos kysymästä» Tonks hymähti ja avasi oven auki kokonaan.
»Punahiuksinen naisihminen… oliko hän Molly nimeltään? Hän toi sinulle vaihtovaatteita,» Carlisle ojensi paperipussin Tonksille.
»Kiitos, osaatko sanoa mistä saisin ruokaa? Minun ei nyt aivan ensimmäisenä tee mieli syödä tuota yhden potilaan tuomaa aamiaista» Tonks kysyi.
»No en suosittele. Kanttiini löytyy kolmannesta kerroksesta, kun kävelet sitä käytävää et voi kulkea sen ohi,» Carlisle kertoi reitin.
»Kiitos oikein paljon, voisinkin nyt lähteä nauttimaan aamiaista,» Tonks ehdotti.
»Voisin tulla sinun seuraksesi, niin ei tarvitse yksin syödä, eivätkä potilaat häiritsisi sinua,» Carlisle kysyi.
»Tekisitkö niin? En todellakaan haluaisi että Lockhart tai joku muu tulisi samaan pöytään istumaan,» Tonks sanoi helpottuneella äänensävyllä.
»Tietysti, en usko että Lockhart ole kovin hyvää ruokaseuraa. Enkä kyllä minäkään, koska minulla ei juuri nyt ole nälkä» Carlisle sanoi.
»En pakota sinua tulemaan» Tonks muistutti.
»Ei, en tarkoita sitä… se on vähän monimutkainen juttu,» Carlisle sanoi tavalla josta Tonks ymmärsi että pitäisi vaihtaa puheenaihetta.
»No mennäänkö? » Tonks kysyi.

»Etkö vaihda vaatteita? » Carlisle ihmetteli.
»En, laiskottaa» Tonks kohautti olkiaan ja hivuttautui oviaukosta miehen ohi käytävälle. Carlisle nyökkäsi ja pääsi muutamalla askeleella Tonksin edelle.
»Olet nopea» Tonks ihmetteli puoliääneen.
»Lääkärin täytyy olla, katsopa nyt tarkkaan minne sinut vien jotta osaat jatkossa sinne itseksesi,» Carlisle muistutti.
»Koko ajan» Tonks sanoi ja hymyili muikeasti, hän yritti kävellä aivan miehen kannoilla, mutta se kävi naisen voimille hyvinkin nopeasti.

»Muista kolmas kerros» Carlisle muistutti heidän astuessaan hissiin.
»Yritän muistaa» Tonks sanoi ja katseli jälleen hissin näytön liikkuvia numeroita hyvin keskittyneesti.
»Tästä vasemmalle» Carlisle sanoi hissin pysähtyessä kolmanteen kerrokseen.

Hetken kuluttua heidän vasemmalla puolellaan oli useita pöytiä tuoleineen ja kuin pienen kahvilan leivostiski.
»Teetä, kahvia, mehua, maitoa. Kaikkea löytyy» Carlisle luetteli.
»Kai täällä ruokaakin saa? » Tonks kysyi.
»Saa, saa. Ruoka löytyy tuolta,» Carlisle nyökkäsi ja näytti toista pidempää tiskiä hieman kauempana.
»Ah, no niinpä näkyy,» Tonks huokaisi.
»Minä etsin meille hyvän paikan, jos sopii kyselen hieman asioita Remukseen liittyen,» Carlisle kysyi varovaisesti.
»Sopii se» Tonks sanoi ja keräsi lautaselleen perinteisen aamiaisen, pekonia, munakokkelia, makkaroita, paahtoleipää, marmelaadia ja vielä niiden lisäksi hän otti suuren kupillisen teetä.

»Minulla on hirveä nälkä,» Tonks ajatteli puoliääneen ja aloitti syömisen.
»Löysin potilastiedoista hyvin mielenkiintoisen kohdan. Tiedätkö onko Malin kuinka ympyröissä mukana? » Carlisle kysyi uteliaana.
»Ai? Minun täytyy kyllä tunnustaa että en todellakaan tiedä kuka tämä Malin on? » Tonks oli hyvin ihmeissään ja hörppäsi maitoteetä.
»Remuksen vaimo, enkä ole varma onko hän eronnut naisesta vai onko nainen kuollut? » Carlisle sanoi.
»Eikö täältä löydy tämän naisen tietoja? » Tonks kysyi.
»En katsonut vielä» Carlisle sanoi.
»En minä ainakaan ole häntä koskaan tavannut, eikä hän ainakaan killassa ole mukana. Olivatko he naimisissa? » Tonks kysyi uteliaana.
»Kyllä, mutta selvitän vielä asian ja katson hänen paperinsa, ei muuten, mutta hänet oli silloin merkitty Remuksen omaiseksi.» Carlisle selitti Tonksille jonka ilme kertoi kaiken.
»Ymmärrän» Tonks sanoi ja jatkoi halukkaana syömistään.

»Ihan kuin et olisi syönyt sitten eilisaamun? » Carlisle kysyi varsin huvittuneen näköisenä.
»Itse asiassa söin eilen kyllä lounaankin,» Tonks sanoi.
»Oh, kello näyttää aivan liikaa. Thomas tulee varmasti pian katsomaan Remusta,» Carlisle totesi yhtäkkiä katsahtaessaan rannekelloonsa.
»Kiitos muistutuksesta. Hyvää työpäivää» Tonks toivotti ja jäi vielä pöytään istuskelemaan ja juomaan teemukillisensa loppuun.

***

A/N2: Lockhart <3 

 M

[Penber]

OUMAIKAAD!! Lockhart! <3 Oon just lukemassa kakkos kirjaa, nii iha hyvään saumaan pompahti tämä herra tähän. Aivan suloinen ja mahtava! Mie ainakin haluan nimmarin! Mistä niitä saa? ^^

Hmm. En pidä kolmiodraamoista! Varsinkaa sellasista, missä lemppariani petetään millään tasolla. Ja joku Cullenin, oli se heistä kuka tahansa.. Arf! Sinä senkin! :---D Mut silti aina luen/katson kaikkii kolmiodraamoi. Ne kutkuttaa niin!

Virheponkarihenkari.

»Mikä? Carlisle yritti saada Tonksin puhumaan.

Toiset tollaset... >> merkit puuttuu :3...

ehkä vähän heikko-olo

Miusta se on iha vaa heikko olo.. Niinku huono olo on kanssa ilman viivottimia.. Mutta joo, sitten jotain aivan totaalisen täydellisen erilaista.

»En pakota sinua tulemaan» Tonks muistutti.

Aihihi. Miks mies nauran tälle? Johtuukohan kellonajasta? :--DDD

Pena kiittää.

[Milgia]

Penber Gracias, Hartelijk dank and Thank you very much <3 Oot ihana ku oot kommentoinu<3 Lähetän sulle sen nimmarin : D  En tie tuleeko sitä kolmiota sitten käytännössä kovinkaan mehevänä? No nyt kun lainasit tuon tuolla tavalla erilleen niin totta, se on aika hauska lause : DD

A/N: Sanasodan tajunnanvirta aiheutti taas vaikka mitä Ja siis kaikki mitä on sanasodissa kirjoitettu on myös julkaistu!

3.Luku

Tonks nousi pöydän äärestä, juuri parahiksi, nähdessään Lockhartin saapuvan kanttiiniin.
»Mitä helkkaria tuo täällä tekee, hänen pitäisi olla suljetulla, » Tonks mutisi itsekseen.
»Hei uskollisin ihailijani, en nyt ehdi puhua kanssasi kun haen muille ihailijoilleni syötävää,» Lockhart juoksi kepein keijumaisin askelin naisen ohi.
»Sepä harmi» Tonks myhäili. Riemuiten salaa ja sisäisesti että miehellä oli ollut kiire.

Tonks käveli rauhassa, kiinnittäen huomiota ympärilleen. Käytävillä alkoi jo olla hälinää, joka sai Tonksin olon kotoisaksi, olihan hän tottunut asumaan melkein pari vuotta Päämajassa silloin tällöin.
»Ah, täällä sinä oletkin Tonks, miten itse voit? » Thomas tervehti jo melko kaukaa, kättään heilauttaen.
»Kiitos hyvin, ainakin nyt. Entä itse? » Tonks kysyi vastakysymyksen kohteliaasti.
»Hienosti, kuljemmeko yhtä matkaa Remuksen huoneeseen? » Thomas kysyi.
»Kyllä se käy. Ne venytykset joita käskit tehdä, ne toimivat oikein hyvin» Tonks sanoi hymyillen.
»Hienoa, saitko nukuttua? » Thomas kohotti kulmiaan.
»Sain, vaikka heräsinkin keskellä yötä, mutta kiitos Carlislen sain lähes tulkoon heti unta,» Tonks kertoi.
»Ai, kävitkö hänen työhuoneessaan? » Thomas kysyi uteliaana.
»Kävin, puhuimme hetken ja sitten tunsin oloni mukavammaksi.
»Hienoa» Thomas sanoi ja painoi hissinnappulaa.

»Onko mitään tietoja tullut» Tonks kysyi yhtäkkiä.
»Mitä tarkoitat? » Thomas ihmetteli.
»Remuksen voinnista? Muutoksia? » Tonks selitti käyttäen käsiään.
»En ole vielä käynyt siellä tänään» Thomas muistutti.
»Ainiin, olen pahoillani koska en muistanut sitä taaskaan,» Tonks huokaisi.
»Ei se mitään, ymmärrän kyllä,» Thomas sanoi ja astui hissiin, ennen kuin ovet olivat edes auenneet loppuun asti.
»Mikä se kerros olikaan? » Tonks varmisti ja katsahti Thomasia kohti.
»Ensimmäinen» Thomas hymähti ja näytti vasemmalla kädellään oikean nappulan.
»Niinpä tietysti, miksen ikinä opi noita numeroita, vaikka aina katselen tuota numerotaulua,» Tonks sanoi jälleen katse numerotaulussa.
»Jotkut eivät muista ikinä numerosarjoja» Thomas muistutti.
»Hyvin lohduttavaa» Tonks nauroi.

»Annan sinulle erikoisoikeuden olla läsnä Remuksen tarkastuksessa, olet nyt hänen omaisensa, kun hänen vanhemmistaan ei ole kuulunut yhtään mitään» Thomas kertoi, heidän astuessaan hissistä ulos.
»Ahaa, no… »Tonks hämääntyi.
»Kyllä sinä voit olla hänen omaisensa, ei se sinun vikasi ollut ja omaisetkin tekevät joskus virheitä» Thomas sanoi.
»Olet kyllä aivan oikeassa» Tonks hymähti.

Jälleen, kun Tonks astui huoneeseen, hän katsahti Remuksen vuodetta kohti ja joutui pettymään.
»Odotat häntä» Thomas totesi varovaisesti.
»Tietysti, hän on ystäväni, minulle hyvin tärkeä sellainen» Tonks sanoi ja käänsi katseensa pois, ettei Thomas näkisi punaa poskilla. Hymy halusi nousta omia aikojaan naisen poskille.
»Vain ystävä? » Thomas kysyi mukamas ohimennen.
»Vain…» Tonks sanoi, ja tajusi liian myöhään jättäneensä lauseen liian vajaaksi.
»Ahaa» Thomas sanoi muina miehinä aloitellessaan tarkistusta.

Tonks näpräsi nojatuolin saumaa, jottei möläyttäisi mitään ylimääräistä.
»Aiotko viettää täällä paljonkin aikaa? » Thomas kysyi.
»En tiedä, kyllä varmaankin» Tonks vastasi ja nousi nyt tuolista katsomaan lähemmäs mitä Thomas teki.
»Aiot siis ottaa vapaata töistä? » Thomas kysyi uteliaana.
»Ainiin, ne työt… En ole puhunut Ministeriön kanssa mitään siitä» Tonks parahti.
»Luulen että Arthur on hoitanut asian puolestasi, sellaista me ainakin puhuimme tänään aamulla,» Thomas kertoi.
»Ai mitä? Silloin kun Mollykin kävi täällä? » Tonks kysyi.
»Juuri silloin» Thomas sanoi.

»Hänen tilansa on vakaantunut eilisestä, muita hyviä uutisia ei sitten olekaan, eikä kyllä pahojakaan joten voit olla onnellinen nyt » Thomas sanoi.
»Jaa-a» Tonks huokaisi.
»Kyllä sinä voit olla, tämä tarkoittaa sitä että hän saattaa joskus ehkä jopa herätä» Thomas kertoi hymyillen mahdollisia hyviä uutisia.
»Hienoa» Tonks sanoi ja tunsi perhosten lentelevän vatsassaan. Hymy tahtoi taas nousta omia aikojaan ja kiristi nyt Tonksin poskipäitä kuumottaen.

Päivä oli alkanut mukavasti ja Tonks oli tyytyväinen, vielä tyytyväisemmäksi tekisi ainoastaan se että Remus heräisi, mutta se olisi hyvin epätodennäköistä.

»Minä lähden nyt ja suosittelen sitä sinullekin, käy edes kävelemässä sisäpihalla jos ei muuta» Thomas pyysi tai oikeastaan jopa käski.
»Kyllä, kyllä, vaihdan ensin vain vaatteet,» Tonks nyökkäsi.
»Käykin sitten kanssa, tarvitset raitista ilmaa,» Thomas sanoi tuimasti kerätessään tavaroitaan mustaan nahkalaukkuun.
»Kyllä minä käyn» Tonks vastasi jämäkästi.
»Hyvä, se on tärkeää,» Thomas heilautti kättään ja lähti.
Thomasin antama käsky kuulosti houkuttelevalta, joten Tonks vaihtoi nopeasti ylleen puhtaat vaatteet, vaaleat farkut ja punaisen tunikan. Tonks oli tyytyväinen Mollyn valitsemaan asukokonaisuuteen, hän ei itse ollut koskaan käyttänyt niitä yhdessä, mutta silti ne näyttivät todella hyviltä.

Tonks muisti että sisäpihalle pääsisi toisesta kerroksesta ainakin, hän suuntasi jälleen hissille.
»Hyvää päivää» vaaleahiuksinen hoitaja tervehti tullessaan Tonksia vastaan hississä.
»Morjens» Tonks vastasi naiselle ja astui hissiin.

»Toinen kerros» Tonks ajatteli ääneen jotta varmasti muistaisi oikean kerroksen.
»Mihinkäs neiti on menossa? » vanhempi mies kysyi uteliaana naiselta.
»Sisäpihalle kävelylle, entä te? » Tonks kysyi kohteliaasti.
»Samaan paikkaan, samaan paikkaan» mies nyökkäsi.
»Oletteko omainen? » Tonks kysyi varovaisesti.
»Juu, kyllä, rouva on tuolla osastolla, kun vessanpönttö hyökkäsi hänen kimppuunsa, raukka parka» vanhempi mies sanoi haikeasti.
»Kamalaa, en tiennytkään että niitä on taas liikkeellä? » Tonks ihmetteli.
»Onhan niitä, saimme sen naapurista jotka muuttivat pois. Päätimme vaimon kanssa ettemme koskaan enää ota keneltäkään vessanpönttöjä ettei sitten käy samalla tavalla» mies hymähti.
»Niin kannattaa tehdä» Tonks sanoi ja huomasi hissin pysähtyneen.

Nainen jäi odottamaan että vanhempi mies menisi ensin ulos.
»Daamit ensin» mies sanoi kohteliaasti.
»Kiitos paljon» Tonks hymyili ja astui ulos.

Sisäpihalle paistoi aurinko, kävi pieni tuulenvire ja korviin kantautui iloine puheensorina. Pihalla kasvoi paljon lehtipuita, omenapuita ja kauniita kukkivia pensaita. Kukkapenkkeihin oli istutettu paljon erilaisia ja erivärisiä kukkia, kävelyreittien varsille oli laitettu valkoisia puisia puistonpenkkejä, joilla istuskeli vanhoja ihmisiä.

Tonks veti raikasta ulkoilmaa keuhkonsa täyteen. Toinen henkäys ja nainen aloitti kävelyn. Rauhaisin askelin nainen käveli, katsellen koko ajan ympärilleen, pysähdellen sinne tänne jotta voisi katsella tarkemmin erilaisia kukkia ja kuuntelemaan mitä linnut visersivät.

»Päivää, saanko liittyä seuraanne? » punapäinen nainen kysyi Tonksilta.
»Toki, mutta on täällä muitakin, joiden seura olisi teille ehkä parempi,» Tonks sanoi varovaisesti.
»Mielestäni on mukavaa jutella nuorten ihmisten kanssa, kuunnella mitä mieltä he ovat maailmanmenosta,» nainen selitti.
»No mikäs siinä sitten, haluatteko puhua jostakin tietystä aiheesta? » Tonks hymähti.
»En, mutta kai saan esitellä itseni? Martha Atkinson» nainen sanoi hymyillen.
»Nymphadora Tonks» Tonks esitteli itsensä.
»Kaunis nimi sinulla» Martha sanoi.
»Itse en pidä siitä ollenkaan, pyydän ihmisiä kutsumaan minua sukunimelläni, josta pidän paljon enemmän,» Tonks kertoi.
»No Tonks, oletko kokenut suruja vai mitä, vai miksi olet täällä Mungon sisäpihalla kävelemässä? »
Martha kysyi.
»Olen ystävänäni, takia, hän vajosi koomaan,» Tonks sanoi surullisena.
»Olen hyvin pahoillani, no minun mieheni on onneksi hereillä, hänellä sattuu vain olemaan hieman sydänvaivoja,» Martha kertoi.
»Toivottavasti hänkin toipuu, onko hän kauankin ollut täällä? » Tonks kysyi uteliaana.
»Kaksi viikkoa, jos hyvin käy mieheni pääsee jo ensi viikolla kotiin,» Martha sanoi iloisella äänensävyllä.
»Oih, sepä hienoa» Tonks sanoi ja iloitsi aivan vilpittömästi.

»Oletko sinä metarfomaagi, kun hiuksesi ovat tuollaisen väriset? » Martha ihmetteli, katsellen Tonksin vaaleansinistä kiharapilveä.
»Olenhan minä, mistä sinä tunnistat sen? » Tonks kysyi, hän mietti kuumeisesti näkyikö hänessä muita merkkejä siitä.
»Pojanvaimoni on myös sinunlaisesi, hän pitää silti vain yleensä vaaleita hiuksia, en ymmärrä miksi hän hukkaa taitoaan» Martha päivitteli.
»Toiset pitävät tästä taidosta ja toiset eivät, minä esimerkiksi pidän siitä hyvin paljon ja hyödynnän sitä töissä,» Tonks kertoi hymyssä suin.
»Ah, missä sinä oikein sitten työskentelet? » Martha kysyi.
»Taikaministeriössä aurorina» Tonks kertoi.
»Mielenkiintoista, mieheni oli ennen eläkepäiviään aurori myös, hän rakasti ammattiaan,» Martha muisteli.
»Entä poikanne, mikä hän on ammatiltaan? » Tonks jatkoi kysymyksien kyselyä.
»Vaatturi, hän ja hänen vaimonsa tapasivat hänen liikeessään,» Martha selitti tohkeissaan.
»Joskus ammatin kautta tosiaankin löytää rakkauden, toisin kuin minä» Tonksilta lipsahti, samassa hän katui sanojaan.

»Etkö sitten ole löytänyt itsellesi ketään? » Martha ihmetteli syvästi.
»En, tai olen, mutta hän ei vastaa tunteisiini, ei vastannut ainakaan silloin kun hänelle niistä kerroin, enkä tiedä vastaako koskaan, koska rakkauteni kohde on hän joka makaa nyt koomassa» Tonks selitti ja antoi patoumien aueta.
»Harmillista, kyllä sinä rakkauden löydät ja jos hän herää niin uskon että suhteenne on vakaampi sen jälkeen,» Martha sanoi.
»Minä uskon muuta, hän ei varmaan edes muista minua, jos hän herää» Tonks murehti.
»Kyllä hän muistaa, todella pieneltä osalta katoaa muistista pätkiä kooman aikana,» Martha muistutti.
»Minun tuurillani hän on osa juuri sitä pientä osaa,» Tonks huokaisi raskaasti.
»Piristy tyttökulta, kävelläänpä vähän eteenpäin, kukkaloiston katseleminen tuo hyvän mielen» Martha sanoi ja lempeästi tuuppaisi Tonksia eteenpäin.

»Ehkä niin on parasta,» Tonks hymähti ja tarjosi naiselle käsivartensa.
»Kiitos paljon » nainen sanoi, tarttuessaan Tonksin käsivarteen.
»On mukavaa keskustella eri ihmisten kanssa, se tuo positiivisia muutoksi elämänkulkuun ja heistä voi löytää sen elämänsä rakkaudenkin,» Martha hymähti.
»Tuo on kyllä totta,» Tonks sanoi nyt jo hymyillen.

He kävelivät käsikynkkää reittiä pitkin, pysähtyen ihastelemaan kukkia, puhumaan eriasioista ja nauramaan niille. Tonks tunsi olonsa todella mukavaksi ja rakastetuksi pitkästä aikaa. Hän muisti taas minkä takia piti ikäihmisistä joskus enemmän kuin omaikäisistään. Heidän kanssaan pystyi keskustelemaan asioista.

»Oih, minun mieheni lääkkeet jaetaan kohta, minun täytyy lähteä jotta näen onko niihin tullut joitakin muutoksia mistä parantaja on puhunut,» Martha sanoi ja taputti Tonksin käsivartta.
»Minäkin voisin käydä katsomassa ystävääni,» Tonks sanoi vastaukseksi.
»Kuljemme siis hetken vielä samaa matkaa, missä kerroksessa hänen huoneensa on? » Martha kysyi.
»Ensimmäisessä» Tonks sanoi.
»No niin minunkin mieheni huone, pääsemme siis kulkemaan samaa matkaa,» Martha ilostui vilpittömästi. Silmäkulmiin syvenivät naururypyt vilpittömästä hymystä.
»Niin pääsemmekin,» Tonks nauroi.

He kävelivät rintarinnan hissiin, iloisesti rupatellen odottivat hissin kulkua ja astuivat siitä ulos naureskellen.
»No tässä on minun mieheni huone, toivottavasti näemme vielä jatkossakin,» Martha sanoi.
»Toivottavasti, olisi suorastaan ilo nähdä toistekin,» Tonks sanoi hymyillen ja vilkutti Marthalle rennolla ranteella.

Hitaasti Tonks avasi oven, kurkaten ensin sisään, olisiko Remus herännyt, mutta niin ei ollut päässyt käymään.

Tonks istahti hetken mielijohteesta Remuksen sängyn reunalle, otti miehen käden omaansa.
»Heräisitpä, saisit nähdä sen ihanan naisihmisen kenen kanssa juttelin juuri äsken, hän oli oikein mukava,» Tonks kertoi, vaikka tiesi ettei Remus ymmärtäisi.
»Sinä näytät niin huolitellulta nytkin, vaikka makaat koomassa… no paitsi tuota sänkeä lukuun ottamatta, sinä kyllä pidät siitä, joten en taida ajaa sitä vielä pois, saat tehdä sen sitten itse jos heräät tällä viikolla,» Tonks sanoi ja kurottautui silittämään miehen poskea.

»Avaan verhot, jotta saat auringonpaistetta,» Tonks höpötti Remukselle koko ajan, avatessaan sinisiä verhoja sivuun. Hän pysähtyi katselemaan maisemia, niitä tekomaisemia jotka oli loitsittu näkymään huoneiden ikkunoista, onneksi säätilat kuitenkin määrittyivät oikean säätilan mukaan.

Maisemat olivat liian teennäisiä ja Tonks käänsi katseensa Remuksen suuntaan, eikä mies ollut vieläkään herännyt. Kylmä möhkäle tömähti taas Tonksin sydämen päälle, syytä nainen ei tiennyt, mutta ahdistus oli suuri.

Tonksin teki mieli kyynelehtiä, mutta hammasta purren hän lähti pois huoneesta, hän halusi muualle, nieleksimään kyyneleitä ja ajattelemaan jotakin muuta.

Kanttiini tuli hänelle ensimmäisenä mieleen. Sinne hän suuntasi.

Naisen teki mieli rommia, mutta harvemmin sairaalan kanttiinissa sellaista myytiin, joten Tonks tilasi suuren kupillisen mustaa vahvaa kahvia, ilman sokeria. Siihen oli hyvä purra surunsa.
Yksin hän istahti ikkunan eteen ja pöydän ääreen. Poissaolevana Tonks katseli ikkunasta ulos, jossa tällä kertaa näkyi oikeita maisemia.

Hän ei huomannut kenenkään tulevan, ennen kuin joku kosketti häntä lempeästi olkapäähän. Tonks säpsähti ja käännähti miestä kohti.
»Anteeksi että säikäytin sinut, en olisi saanut tehdä niin,» Carlisle sanoi.
»Ei se mitään. Istu jos haluat,» Tonks sanoi värisevin äänin.
»Itkettääkö sinua? » Carlisle kysyi hieman ihmeissään.
»Kyllä, en tiedä mistä se kylmä möhkäle jälleen pompahti sydämeni päälle,» Tonks huokaisi ja keskittyi taas kahviinsa.

»Kerro huolesi, minä ehdin kyllä kuunnella,» Carlisle sanoi lempeästi ja nojautui hieman eteenpäin, jotta Tonksille välittyisi kuinka paljon Carlislea oikeasti kiinnosti ja kuinka paljon hän välitti.
»Kertoisin jos tietäisin. On hieman ahdistavaa, mutta en tiedä ahdistaisiko minua enemmän jos olisin kotona enkä yhtään tietäisi Remuksen olotilasta,» Tonks tasapainotteli ääneen puhuen.
»Vain sinä itse osaat vastata tuohon. Kuule minulle tuli juuri äsken mieleen, että haluaisitko… sairaaloissa on yleensä tapana huolehtia koomapotilaiden ulkonäöstä. Haluaisitko sinä tehdä sen? Ajaa Remuksen sängen? » Carlisle kysyi yrittäen samalla siirtää naisen ajatuksia toisaalle.
»Saisinko? » Tonksin mielenkiinto heräsi, silmissä pilkahti.
»Ei, en tee sitä vielä» Tonks sanoi perään.
»Mikset? »Carlisle uteli.
»Remus näyttää paremmalta sängen kanssa, en halua että hän näyttää kuolleelta» Tonks huokaisi syvään.
»No tee se kun haluat,» Carlisle hymähti.
»Anteeksi kun kysyn mutta miten kellään voi olla tuon väriset silmät kuin sinulla on? » Tonks uteli varovaisesti.
»En voi kertoa, valitettavasti. Tai ehkä joskus myöhemmin» Carlisle sanoi hiljaa, ettei kukaan muu kuulisi kuin Tonks.
»Yritän olla olematta liian utelias» Tonks nauroi.

»Kiitos, nyt on taas parempi mieli. Hei muuten, onko minulla koskaan mahdollisuutta tavata vaimosi? » Tonks kysyi saaden Carlislen hämmästymään.
»Heti kun haluat, tulisitte varmasti hyvin toimeen,» Carlisle sanoi. 
»Oih, kuulostaa ihanalta, minä voisin kyllä nyt käydä pistäytymässä kotona, vanhempieni luona, kerrothan heti jos jotain muutoksia tapahtuu? » Tonks sanoi helpottuneesti.
»Tee se, kyllä kerron, aivan varmasti» Carlisle vannoi ja hoputti Tonksia heiluttamalla oikeata kättään.
»Menossa koko ajan» Tonks sanoi ja nousi pöydästä muistaen myös ottaa tarjottimen mukaansa.

Nainen vei ne tiskin toiseen päähän, leijuvalle telineelle ja poistui kanttiinista kepein askelin. Tonks ei ollut aikoihin nähnyt vanhempiaan, hyvästä syystäkin, he odottivat nyt joka kerta että Tonks toisi vävykokelaan mukanaan vierailulle, joka kerta kuitenkin Tonks tuotti vanhemmilleen pettymyksen tullessaan yksin.

Tonks kulki pidemmän reitin kautta ulos Mungosta, hengittäen koko ajan syvin henkäyksin raikasta ulkoilmaa, jota hyvin vähän sai Mungon seinien sisäpuolella. Hän katseli kaupungin vilskettä nauttien siitä, etsien samalla hyvää piilossa olevaa paikkaa ilmiintymiseen, kun ei hänellä luutaakaan ollut.

Paikka löytyi vihdoin vanhan ja ränsistyneen kahvilan takaa, roskapönttöjen luota. Varovaisesti, kolistelematta ja kaatamatta mitään Tonks kaikkoontui kotiinsa, ajatellen sitä koko sydämestään.

Hänestä oli ihanaa päätyä tutun talon, tutulle pihalle, pimpottaa tutun oven tuttua ovikelloa ja odottaa äitinsä tai isänsä tulevan avaamaan hänelle oven.
»Hei Dora, ihan nähdä sinua pitkästä aikaa» Ted huudahti ja sulki tyttärensä syleilyynsä, rutistus oli isällinen, kaipauksellinen ja lämmin. Tonks nautti tästä halauksesta täysin siemauksin ja olikin kietonut omatkin kätensä isänsä ympäri niin hyvin kuin taisi.
»Niin on, mutta minulla on huonoja uutisia. Koskien yhtä kiltalaista» Tonks sanoi hiljaa.
»Mitä on tapahtunut? Tai kelle on tapahtunut jotakin? » Ted kysyi heti ja päästi tyttärensä taloon sisälle.
»Remukselle, hän joutui pahaan alakynteen kuolonsyöjien kanssa ja nyt hän makaa koomassa Mungossa, olin tämän päivän, viime yön ja eilisen illan siellä» Tonks sanoi murheellisesti.
»Voi kamaluus, no toivottavasti hän herää. Haluatko teetä, kahvia tai jotakin muuta? » Ted kysyi.
»Missä rommipullosi on? Mieleni on tehnyt jo monta tuntia kirsikkarommia,» Tonks hymähti.
»Totta kai saat rommia, käyn hakemassa lasit, käy sillä välin tervehtimässä äitiäsi, hän on yläkerrassa,» Ted kertoi ja läksi keittiöön.

Tonks siveli rappusten tuttua kaidetta, kävellessään portaita ylös, hän muisti vieläkin että kolmanneksi ylin narahti inhottavasti ylös tullessa.
»Hei äiti, missä olet? » Tonks huudahti käytävällä.
»Vierashuoneessa” hänen äitinsä vastasi heti.

Vierashuoneen ovi oli auki, siellä hänen äitinsä oli petaamassa vierashuoneen vuodetta.
»Kesäsiivouksen aika» Andromeda sanoi ja laski lakanat käsistään sängylle.
»Mitäs sinulle kuuluu? » Andromeda kysyi.
»Hyvää, mutta Remus joutui Mungoon,» Tonks sanoi hiljaa.
»Se ihmissusi? » Andromeda varmisti.
»Hän kyllä, mutta miksi kutsut häntä sillä nimellä? » Tonks kysyi.
»En kutsu, minun piti vain varmistaa että muistan oikean ihmisen. Autatko peiton kanssa? » Andromeda kysyi.
»Toki, mikset tee tätä taikomalla? » Tonks kysyi.
»Näin tämä on mukavampaa, käännä sieltä kulmasta» Andromeda sanoi.

»Minkä kumman takia väität hänestä niin paljon,» Andromeda ihmetteli, yrittäen nähdä vastausta tyttärensä kasvoilla.
»Koska hän on ystäväni ja … » Tonks aloitti mutta sulki sitten suunsa nähdessään äitinsä ilmeen.
»Ja? Onko hän sinulle enemmän kuin ystävä? » Andromeda kysyi ruskeat silmät aivan viiruilla.
»Äh, äiti älä katso minua noin. Ei, ei hän ole mutta olen vastuussa koko asiasta tavallaan,» Tonks sanoi ja keskittyi lakanoihin jotta Andromeda ei voisi saada asian oikeaa laitaa selville hänen kasvoistaan.
»Luulin, tai siis oletein että kuolonsyöjät aiheuttivat sen etkä sinä. Minähän olen monen monta kertaa sanonut että kömpelyyksissäsi vielä tapat jonkun,» Andromeda tuhahti.
»Ei hän edes kuollut. Enkä se todellakaan ollut minä, en todellakaan. Etkä luota tyttäresi taitoihin edes sen vertaa että uskoisit, etten voisi tappaa ketään vahingossa, etenkään häntä,» Tonks sanoi pingottuneella äänensävyllä. Silmät leimahtivat tumman ruskeiksi.

»Etenkään häntä» Andromeda tarttui juuri niihin sanoihin joihin Tonks ei halunnut hänen tarrtuvan.
»Vaikea selittää, et kuitenkaan tahtoisi ymmärtää asiaa sillä oikealla tavalla, teet omia tyhmiä johtopäätöksiäsi etkä kuuntele minua loppuun asti. No haluat siis tietää, hän tuli auttamaan minua ja joutui hyökkäyksen kohteeksi. Oletko tyytyväinen kun se en ollut minä kömpelyyksissäni? » Tonks tiuskaisi.
»Mustien veri kiehuu taas, olkaahan nätisti,» Ted sanoi leikittelevään äänensävyyn ja kilisteli laseja äänimerkiksi, jotta saisi molempien huomion itseensä.
»Äiti ei tahdo ymmärtää tyttärensä sydämen asioita» Tonks tuhahti.
»Vaikea ymmärtää koska Nymphadorani ei niitä minulle selitä,» Andromeda sanoi hyvin tiukasti, ilmaisten että hänen sanansa oli se viimeinen.
»Älä kutsu minua tuolla nimellä! Käytä vaikka mieluummin Doraa» Tonks pyysi .
»Minä kutsun tytärtäni juui sillä nimellä jonka olen hänelle aivan itse valinnut syntymänimeksi. Etkä sinä voi sitä kieltää» Andromeda sanoi. Ted seurasi sivusta heidän keskusteluaan, enää edes yrittämättä saada kiinnittämään naisten huomiota jonnekin muualle.

»Dora, haluatko vielä sitä rommia? Jätetään äitisi siivoamaan, jos tunteet vaikka viilenisivät siinä muutaman sadan astetta,» Ted ehdotti tyttärelleen.
»Haluaisin kiitos» Tonks hymähti ja paha tuuli oli mennyt menojaan tummien silmien kanssa.
»Pullo on olohuoneessa,» Ted viittoi Tonksin lähtöön.

»Kaadanko lasin täyteen? » Ted kysyi heidän istuessaan kahden kesken olohuoneessa, lasien ollessa vielä sohvapöydän kulmalla.
»Ehdottomasti. Ensin haluatte että minä saisin ystäviä, sitten kun minulla on niitä te teilaatte ne lyttyyn – tai no äiti teilaa heidät lyttyyn. Hän aina sanoo olevansa erilainen kuin muut Mustat mutta silti hän arvostelee erilaisia ystäviäni nenän vartta pitkin,» Tonks sanoi ärsyyntyneenä ja odotti kärsimättömänä että Ted kaataisi lasit täyteen.

»Rauhoitu tyttöseni, teistä löytyy samaa vaikket sitä haluaisikaan. En osaa vastata tuohon kysymykseen yhtään sen paremmin kuin sinäkään, mutta luulen että se vain on veressä, eikä siitä pääse yli eikä ympäri» Ted sanoi ja aloitti lasillisensa rauhallisesti toisin kuin tyttärensä joka joi lasillisen tyhjäksi yhdellä kulauksella.
»Olet varmasti oikeassa. Minun pitäisi löytää itselleni aviomies, jotta äiti lopettaisi nuo puheensa ja epäilyksensä kaikesta. Sitä ei vain löydy jos etsin sitä. »Tonks sanoi ja pyöritteli lasiaan sormillaan pöydän nurkalla.
»Älä pudota lasia, äitisi ei pitäisi siitä ollenkaan,» Ted muistutti.
»Aina äiti ja äiti. Isä miten kestät häntä? » Tonks kysyi varomatta sanojaan.
»Rakkaudella, rakastan häntä koko sydämestäni hyvinä ja huonoina hetkinä» Ted sanoi lyhyesti ja hymyili sanojen päätteeksi.

»Niin tietysti, en osannutkaan sitä ajatella… tai oikeastaan osaan. Tiedätkö juuri sen takia minä haluan huolehtia Remuksesta ja maksaa hänelle velkani, koska minä rakastan häntä, en tiedä rakastanko ystävänä vai enemmän, mutta kuitenkin,» Tonks sanoi ääneen mitä hänelle oli juuri tullut mieleen.
»En voi nyt sanoa muuta kuin että hienoa tyttöseni, tee juuri niin kuin sinusta tuntuu oikealta,» Ted sanoi ja kaatoi Tonksin lasin puolilleen rommia.

»Helpommin sanottu kuin tehty» Tonks lisäsi isänsä neuvoon.
»Totta, mutta hyvän eteen on aina tehtävä paljon töitä,» Ted muistutti.
»Niin, olet taas oikeassa,» Tonks huokaisi.

***

A/N2: Mums. Toivottavasti en feilannut Andromedaa kovin pahasti.

M

[Penber]

Ahm. Mieki haluan tollasen isän, jolta saa hyviä elämänohjeita! :3 Ja toi Martha oli aivan ihana! Itse tykkään yleensä ikäihmisistä, ku ne on niin.. suloisia ja tietää paljon elämästä ja sillee.

Aaa. En osaa sanoa mitään! :--D Oon niin huono kommentoimaan ja kohta alkaa se minun sarja niin vilkuilen kelloaki tässä oikein mukavasti. Mutta siis.. Toi Tvaikku-tyyppi on niin Remuksen oloinen! Että ei ihme jos Tonks vähän ehkä ihastuu siihen (tai ehkä on jo? O.o)...

Lockhart juoksi kepein keijumaisin askelin naisen ohi.

Ihihi<3

Ei muuta tällä erää! :--D Pena kiittää ja kuittaa.

[Ginerwa7]

Lisäälisäälisää.
En kamalasti löytänyt silmiin pistäviä virheitä. Ihana tarina ja ihanat hahmot ja ihana paritus.
En osaa sanoa oikein mitään, kun olen niin hurmiossa tuosta uusimmasta ja ihanasta luvusta. Osaat kirjoittaa tosi hienosti ja tykkään kirjoitustyylistäsi.
Lisäälisäälisää ja hetihetiheti!
~Ginerwa7

[Milgia]

Penber: Kiitos : D <3 Joo onhan se Carlisle vähän Remuksen tyyppinen ihan Meyerinkin kynästä saatuna : D Lockhart on paras.

Ginerwa7: Kiitos : D Oikein punastun ^^ ole hyvä vain.

A/N:Nyt tulee jatkoa, olipas vaikeaa kirjoittaa tätä lukua, tää on jotenki ihan turha, ensimmäistä kertaa olen samaa mieltä omasta tuotoksestani mitä Penber<3 aina on omistaan, eli siis skeidaa :''D no en tie.

Tämä kömpelö luku omistetaan Rowenalle, hän tyksii Remuksen vanhemmista aivan erityisesti, toivottavasti en tuota kovin suurta harmitusta (en osaa  taivuttaa tota sanaa enää). Näette siis Remuksen vanhemmat, en tiedä miksi mutta aina kun kirjoitan Remuksen isästä mieleeni tulee Åke Lindman, Koittakaa kestää.

4.luku

»Kai jäät yöksi? » Ted kysyi kun kello näytti myöhäistä iltaa.
»Voisin kyllä jäädäkin. Carlisle lupasi ilmoittaa jos jotakin muutoksia tulee,» Tonks haukotteli ja hymähti perään.
»Carlisle? Kukas hän oikein on? Joku mukava nuorukainen Mungosta? » Ted uteli.
»Mukava kyllä, mutta ei nuorukainen, luulisin. Hän on Thomasin hyvä ystävä ja erikoistunut tuollaisiin asioihin» Tonks selitti, jättäen kuitenkin muutamia asioita kertomatta, asioita joita ei itsekään tiennyt aivan täysin varmaksi.
»Onko hyväkin ammatissaan? Tarkoitan siis että onko hän juuri valmistunut vai tehnyt töitä kauankin? » Ted uteli jälleen.
»Jos oikein ymmärsin, niin hän on tehnyt todella monta vuotta, ehkä pari kymmentä. Niin ja onko minun huoneeni siinä kunnossa että voisin nukkua siellä?» Tonks epäili, hän venytteli ja haukotteli, niin että hänestä tuntui kuin hänen leukansa napsahtaisi sijoiltaan millä hetkellä hyvänsä.
»On, tai niin ainakin luulisin. Ellei äitisi sitten ole tehnyt siellä jotakin, jota kylläkin epäilen suuresti,» Ted muisteli.
»Hienoa, minne äiti on oikein kadonnut? » Tonks ihmetteli.
»Ärsyyntynyt varmastikin niin paljon että hän siivoaa koko yläkerran lattiasta kattoon,» Ted arveli, monien vuosien kokemuksella.
»Voisin pyytää häneltä anteeksi» Tonks ehdotti.
»Erittäin hyvä idea, teepä se kultaseni» Ted hymyili ja taputti tyttärensä kämmenselkää lempeästi.

»Äiti? » Tonks huuteli yläkerran käytävällä ja askelsi sitä edes takaisin.
»Niin? » Andromeda kysyi korotetulla äänensävyllä hänen ja Tedin makuuhuoneesta.
»Tahtoisin pyytää sinulta anteeksi» Tonks sanoi pieni puna poskillaan.
»Minunhan tässä sinulta pitäisi pyytää anteeksi, saahan tyttärelläni olla mielipiteet» Andromeda myönsi ja iski silmää.
»Laitetaanko yhdessä sinun vuoteesi kuntoon? » Andromeda kysyi.
»Mistä tiedät? » Tonks kysyi veitikkamaisesti.
»Äidinvaistoni sanoi että jäät yöksi» Andromeda sanoi ohimennen. X

Siitä oli kulunut jo kaksi vuotta kun Tonks oli yöpynyt vanhassa omassa huoneessaan, oli hän vanhempiensa luona käynyt senkin jälkeen, mutta yöpymiselle ei silloin ollut aikaa.

Tonks painoi ovenkahvan alas, odotti naksahdusta ja työnsi oven auki. Huoneessa oli viileää, mutta silti jokseenkin tunkkaista. Hän nosti katseensa, hänen silmiinsä osuivat keltaiset verhot peittämässä ikkunoita. Ikkunan oikealla puolella hänelle poseerasi The Weird Sisters ja sen alapuolella oli Tonksin sänky. Fuksian värinen päiväpeite peitti sängyn ja sen peitteen päällä lepäsi vihreitä tyynyjä ja musta Labradorinnoutaja koirapehmolelu, jonka hänen isänsä oli hänelle ostanut kauan, kauan sitten.

Vaaleat seinät toivat huoneeseen avaruutta, vaikka lattialla oli kirkkaan keltainen matto, vasemmalla oli puinen työpöytä ja punainen puutuoli sen äärellä. Tonksin työpöytä oli järjestetty, jos hän asuisi huoneessaan vielä, pöytä olisi kuin pommin jäljiltä, eikä sieltä löytäisi niitä kahta vaaleaa sulkakynää ja mustepulloa.

Vasemmalla seinällä oli valkoista puuta oleva kirjahylly, täynnä erivärisiä valokuvakehyksiä ja rasioita ja muutamia kirjoja kouluajoilta, joita voisi joskus tarvita. Sininen nojatuoli hyllyn vieressä oli muhkea, siinä oli ollut mukavaa kirjoittaa lomilla kouluaineita ja siihen oli ollut liian helppo vain heittää likaiset vaatteet.

Avonaisen oven takana oli hänen suurehko vaatekaappinsa tyhjillään, kun kaikki käyttökelpoiset vaatteet oli siirretty Tonksin nykyiseen asuntoon.

Tonks tunsi olonsa kotoisaksi vanhassa huoneessaan, hän tiesi myös että hänen äitinsä vaihtoi lakanat ja pesi yöpuvun tasaisin väliajoin, jotta Tonksilla oli aina mahdollisuus yöpyä kotonaan, joten siitä ei tarvinnut huolehtia sekuntiakaan. Nainen veti päiväpeitteen pois, sängyssä oli sillä hetkellä keltaiset lakanat ja vaaleansininen satiiniyöpaita lepäsi tyynyllä.

Seinällä oleva kello tikitti lähemmäs kahtatoista, se kello ei ollut pettänyt häntä koskaan, sen avulla Tonks ei ollut myöhästynyt kellon hankkimisen jälkeen enää mistään.

Tonks riisuutui ja heitteli vaatteena rennolla ranneliikkeellä nojatuoliin epämääräiseen kasaan. Satiiniyöpaita tuntui paljasta ihoa vasten taivaalliselta, kun oli edellisyön nukkunut päivävaatteissaan jotka hiersivät ja painoivat sieltä täältä.

Nainen pujahti lakanoihinsa ja huone pimeni. Pienien kääntyilyjen jälkeen hän nukahti. Tonks näki kauniita unia ja vähän omankin kullan kuvia, ne olivat täynnä haaveita ja toiveita.

Tonks heräsi omia aikojaan, katsahtaen unisesti kohti kelloa, viisarit kertoivat kellon olevan kymmenen, hän oli saanut nukkua kymmenen ihanaa ja rauhaisaa tuntia kunnon sängyssä, ilman huolen häivääkään.

Haukotellen ja venytellen nainen mönki sängystä ylös, eikä jaksanut pukeutua, joten tallusteli yöpuvussaan alakertaa kohti.
»Huomenta, otatko aamiaista? » Andromeda kysyi.
»Teetä kupillisen voisin ottaa,» Tonks hymähti ja suoristi kätensä korkealle, venytelläkseen niitä.
»Nukuitko hyvin? » Andromeda kysyi äidilliseen sävyyn ja kaatoi valkoisen kupin täyteen tummaa Earl Grey- teetä.
»Nukuin, enkä nähnyt inhottavia uniakaan, vaikka heräsin kyllä siinä tunteessa että tänään tapahtuisi jotakin,» Tonks sanoi mietteliäästi.
»Saattaa tapahtuakin, nimittäin ensi yö on täysikuu yö,» Andromeda sanoi, hän katsahti automaattisesti keittiön ikkunan suuntaan muutaman sekunnin ajaksi ja käänsi katseensa taas tyttäreensä.

Tonks järkyttyi, nielaisi väärään kurkkuun ja alkoi yskiä.
»Ei se noin järkyttävä asia ole» Andromeda toppuutteli.
»On se! Ymmärrätkö sinä, että kukaan ei vielä tiedä kuinka koomapotilas reagoi siihen, se voi olla kohtaloksi, se voi parantaa asia tai sitten ei tapahdu mitään, kukaan ei tiedä» Tonks selitti kiihkeästi, ensin toivuttuaan yskänpuuskasta.

»En tullut ajatelleeksi asiaa tuolta kannalta, siitä puheen olle, se joku Carl kaipaili sinua jo aikaisin aamusta», Andromedan ilme kirkastui.
»Carlisle! Etkä voinut aiemmin sanoa» Tonks tuhahti. Hän joi teemukillisensa niin nopeasti loppuun, että poltti kitalakensa ja hänen äitinsä katsoi häntä tuimasti.
»Juuri tuon takia, että olisit saanut nauttia aamusi rauhassa,» Andromeda sanoi.
»Oli ihana nähdä äiti kulta, kiitos kaikesta. Nähdään pian» Tonks huusi.
»Nähdään» Andromeda vastasi vauhtipilvelle joka oli ainoastaan jäänyt keittiöön Tonksin lähtiessä kamalalla vauhdilla pois.

Onneksi hänellä ei ollut autoa, hän olisi ollut aivan liian hermostunut keskittymään sen ajamiseen. Ilmiintyminen oli joka tapauksessa myös turvallisempaa ja nopeampaa kuin moottoriajoneuvojen käyttö.

Oikean kerroksenkin hän muisti juuri ja juuri, vapisevin sormin hän painoi oikean nappulan alas ja hissi humahti liikkeelle. Tonks säpsähti ja astui askeleen harhaan. Tonks naputteli kengänkärjellään hissin lattiaa, odotellessaan oikeaa kerrosta. Kuului se tuttu ääni ja ovet aukenivat.

Hän etsi katseellaan josko Carlisle tai Thomas olisi sillä hetkellä käytävällä, mutta käytävillä ei ollut juuri ketään, muutamia ihmisiä odotteli penkeillä ja hoitajat juttelivat heidän kanssaan.
»Huomenta» kuului yhtäkkiä jostakin tuttu ääni, sydän hypähti Tonksin rinnassa säikähdyksestä.
»Huomenta, en mielestäni nähnyt sinua äsken täällä» Tonks ihmetteli ja kääntyi kannoillaan Carlislen suuntaan.
»Osaan liikkua hyvin hiljaa, se on minun tapani liikkua työpaikalla,» Carlisle sanoi huolimattomasti.
» Sinulla on erikoisia tapoja. Äiti kertoi tänään että sinulla oli minulle jotakin asiaa? » Tonks puheli.
»Niin olikin,» Carlisle sanoi ja ohjasi kädellään naisen kulkusuuntaa.
»Onko jotakin tapahtunut? » Tonks pysähtyi kuin seinään ja kysyi.
»Ei, valitettavasti suuntaan taika toiseen, mutta sinun olisi syytä mennä hänen huoneeseensa. Remus on saanut vieraita, hänen vanhempansa tulivat aikaisin aamulla,» Carlisle kertoi.

»En ole tavannut heitä koskaan» Tonks säikähti.
»Älä huoli, minä tulen kyllä mukaasi, jos niin tahdot» Carlisle hymähti. Hän oli pysähtynyt Remuksen huoneen oven eteen kädet vaaleanharmaiden housujen taskuissa.
»Mitä jos he eivät pidä minusta, tai siitä että joku heille vieras hoitaa ja valvoo heidän poikaansa. Luulevatko he että olen Remuksen vaimo, enkä ole» Tonks hermoili oven edessä käsi ovenkahvalla.
»Rauhoitu, olen kanssasi koko ajan. Kyllä he varmasti pitävät sinusta, he varmasti arvostavat sitä että joku on huolehtinut heidän pojastaan. Enkä luule että he pahastuvat jos et olekaan tuleva miniä», Carlisle rauhoitteli ja väänsi ovenkahvaa, hipaisten vahingossa Tonksin kämmenselkää.

Tonks hämääntyi siitä viileästä kosketuksesta, hän oli luullut että Carlislen kosketus olisi ollut lämmin, suorastaan hehkunut lämpöä.
»Toivottavasti olet oikeassa,» Tonks huokaisi ja astui miehen perässä huoneeseen.

Ujona kuin pikkutyttö Tonks kulki aivan Carlislen vanavedessä, miehen takaa Tonks katseli ja näki Remuksen vanhemmat hänen sänkynsä ympärillä.

Remuksen äiti, oli kylmänoloinen, hänen ruskeat hiuksensa oli tarkasti kiharrettuna ja sidottuna niskaan. Teräväleukaiset kasvot sinisine silmineen, eivät huokuneet samanlaista äidillistä lämpöä kuin Molly aina hehkui, rypyt silmäkulmissakaan eivät pehmentäneet kasvojen piirteitä. Nainen oli samanmittainen kuin Tonks itse, jos Tonks osasi oikein arvioida pituuden. Huulilla ei ollut hymyn pilkettäkään, ne olivat täysin ilmeettömät ja tiukasti virtaviivaisesti supussa.

Vaatteet olivat säädylliset, sukkien saumat olivat täysin suorassa, harmaa hameenhelma ylettyi polven alapuolelle. Hänellä oli jalassaan mustat koristeettomat mattanahkakengät pienellä korolla Valkoinen silkkipaita oli tiukasti napitettu ylös asti.

Tonksia kylmäsi, häntä säälitti Remus parka, ei ihme jos hän ei halunnut pitää vanhempiinsa minkäänlaista yhteyttä. Hänen oli pakko siirtää katseensa Remuksen isään ja sai yllättyä positiivisesti.

Toisin kuin vaimonsa, isä hymyili vaikka eleistä näkyikin että hän suri poikansa puolesta, Tonks ymmärsi heti samaisella sekunnilla mistä Remus oli perinyt tyylitajunsa ja ulkonäkönsä. Mies oli ikäisekseen komea ja karismaattinen. Lähes harmaat hiukset, siellä täällä maantienruskeaa, olivat siististi 50-luvun tyylisellä sivujakauksella ja hiuspyörteillä. Hiukset kehystivät pehmeitä kasvoja ja meripihkan värisiä silmiä. Hänellä oli myös tuuheat viikset, jotka sopivat hänelle erittäin hyvin.

Hän oli pitkä ja kapea kuten Remuskin, hänellä oli yllään, vaalea kauluspaita, ruskea puvunliivi, saman väriset housut ja puvuntakki, sekä nahkaiset kapeakärkiset kengät jalassa ja kädessä kokonaisuuteen sopiva hattu.

Pariskunnan pukeutumistyylistä näki, millä vuosikymmenellä he olivat olleet nuoria ja minkälaisen kasvatuksen he olivat pukeutumisen saralla saaneet.

»Päivää tohtori», Remuksen isä tervehti kohteliaasti yhtä vaikutusvaltaisella ja karhealla sävyllä kuin poikansa.
»Hyvää päivää» Carlisle tervehti takaisin.
»Richard Lupin, Remuksen isä, ja te olette? » hän esitteli itsensä ja tarjosi tiukan kädenpuristuksen molemmille.
»Carlisle Cullen» Carlisle vastasi asiallisesti ja astui askeleen taaemmas, jotta Richard näkisi Tonksin.
»Nymphadora Tonks,» Tonks hymähti.

»Sinäkö olet se reipas nuori nainen joka on huolehtinut Remuksesta? » Richard kysyi uteliaana.
»Minähän se» Tonks sanoi ujosti, tajuten samassa, että hän jutteli juuri parhaillaan unelmiensa appivanhempiensa kanssa.
»Kävikö sinulle pahasti taistelun tuoksinnassa, kuulin että hän auttoi sinua», Richard kysyi kohteliaasti.
»Hieman rasitusta, mustelmia ja sen sellaista» Tonks selitti, varoen hieman sanojaan, jottei loukkaisi ketään.

»Sinäkö olet se tyttö, jonka takia poikana on tuossa kunnossa? Tuntuuko omassa tunnossa miltään kun selvisit ehjin nahoin, toisin kuin poikani? » Helen kysyi katkeraan sävyyn. Tonks oli hyvin ihmeissään tästä lievästä syytöksestä jonka sai.
»Helen, se ei ollut hänen syynsä, koskaan ei tiedä käykö huonosti ja koska käy. Hän varmasti sydämessään kärsii ilman sinun syytöksiäsikin,» Richard sanoi.
»Hän ajoi poikani ahdinkoon, ja jos Remus ei herää…» Helen tuhahti.
»Meidän pitäisi olla kiitollisia että Remus ei sentään kuollut» Richard muistutti, Tonks oli helpottunut, että joku oli hänen puolellaan.
»Puolustat häntä ja olet omaa vaimoasi vastaan? » Helen sanoi hyvin närkästyneesti.
»En voi olla tuollaisen järjettömyyden puoltaja, vaikka oletkin rakas vaimoni. Näetkö hänkin suree ja tahtoo että Remus vielä heräisi», Richard sanoi tyynesti. Tonks ymmärsi mistä Remus oli perinyt diplomatian lahjansa.

»Älä tule lähemmäs. Ethän vain ole Remuksen vaimoehdokas? » Helen loi epäileviä katseita Tonksiin.
»En» Tonks sanoi ja uhmasi naisen kieltoa, tullen lähemmäs.
»Hyvä, hän ei ansaitse kaltaistasi kevytkenkäistä hempukkaa» Helen sähähti.
»Minä en ole kevytkenkäinen hempukka. Remus saa naida kenet haluaa», Tonks sanoi hammasta purren, Remuksen äidin sanat loukkasivat häntä.
»Kieltää vielä kaiken, no miten selität Remuksen tilan ja hameesi pituuden? » Helen kysyi ja mittaili Tonksia katseellaan hyvin karsaasti.
»Pukeutumiseni ei liity asiaan millään tavalla» Tonksin pinnan ruuvit alkoivat kiristyä.
»Minkä minä sille voin, että poikasi on niin ritarillinen, eikä jätä edes minunlaistani kevytkenkäistä hempukkaa pulaan» Tonks näpäytti vielä.
»Sotket poikani teot tähän, jos et olisi noin…» Helen aloitti.
»Helen, lopeta, syyllistät tyttöparkaa aivan liikaa» Richard pyysi käskevään äänensävyyn.

»Minä en ole kuraverinen, sitä olit kai sanomassa? » Tonks aavisteli pingottuneella äänellä Helenin sanoja.
»Miten…» Helen kismiintyi.
»Äitini kuuluu Mustien sukuun, joten sinulla ei pitäisi olla valittamista verestäni, eikä mistään muustakaan» Tonks älähti.
»No onpa siinä tyttönen, lokaa sukunsa maineen» Helen tuhahti omahyväisesti.
»Niin lokaankin, koska en ole kuolonsyöjä» Tonks lisäsi.

»Silti olet kuin he, olet tappaja, tapoit melkein poikani, se on sinun vikasi jos hän ei enää erää ja jos herää, niin ei välttämättä voi kävellä tai muistaa» Helen syytti Tonksia kylmästi.
»MINÄ EN OLE TAPPAJA, POIKANNE ON HENGISSÄ, MINÄ SENTÄÄN VÄLITÄN. VÄLITTÄISIT SINÄKIN» Tonks korotti ääntään, pidätellen kyyneleitä, jotka jo polttelivat naisen silmäkulmia.
»Sinä Helen-rakkaani, et sano tähän asiaan enää sanaakaan. Olen hyvin pahoillani Nymphadora, niin pahoillani kuin vain voin toisten teoista olla» Richard sanoi haikeasti.
»Sinä olet oikein mukava tyttö, uskon että hoidat Remusta oikein hyvin. Toivottavasti jaksat,» Richard sanoi vielä hymyillen, ennen kuin laittoi hatun päähänsä.
»Kiitos, ilo tavata teidätkin» Tonks sanoi hiljaa.

Kun Remuksen vanhemmat olivat lähteneet, Tonks pysähtyi keskelle huonetta, peitti kasvonsa käsiinsä ja antoi kyynelten virrata.
»Minä taidankin oikeasti olla tappaja, Remuksen äiti oli aivan oikeassa», Tonks nyyhki.
»On minun vikani, jos Remus ei enää herää, jos hän ei muista mitään tai osaa jotakin mitä ennen osasi» Tonks niiskutteli ja pyyhki nenäänsä paitansa hihaan.
»Sinäkin olit vain hiljaa. Miksi? » Tonks tuhahti.
»Anteeksi, Nymphadora, et sinä ole tappaja, ensimmäiseksi hän ei ole kuollut, se olisi voinut sitä paitsi käydä kenelle tahansa ja koska vain. Et sinä ole myöskään kevytkenkäinen nainen, olet juuri kaikkea muuta kuin sellainen» Carlisle lohdutti sanoin.
»Onneksi hän ei nähnyt muuntautumistaitojani, mikä soppa siitäkin olisi tullut. En pääse ikinä tunteesta eroon, jos olisin ollut rauhallisempi ja ajatellut loppuun asti, ei tätä olisi koskaan tapahtunut», Tonks huokaisi.

»Shhh… kuuntele, minuakin kutsutaan joskus murhaajaksi, itse asiassa hyvinkin usein» Carlisle sanoi hiljaa.
»Koska olet lääkäri? » Tonks arveli. Carlisle hymähti naisen arvelulle ja tuli lähemmäs.
»Ei nyt aivan… katsos kun, en ole aivan tavallinen» Carlisle aloitti.
»Millä tavalla? » Naisen uteliaisuus oli herännyt.
»Muistatko kun ihmettelit, etten minä koskaan nuku tai syö? Kun kävelen kukaan ei kuule minun askeleitani» Carlisle johdatteli Tonksin ajatuksia toisaalle.
»Kätesi on kylmä» Tonks lisäsi huomionsa.
»Aivan. Pyydän ettet kilju, minä nimittäin olen vampyyri», Carlisle sanoi rauhallisesti, kuin ilmoittaen ihan minkä tahansa asian.
»Mitä? Miksi et ole juonut minua hengiltä? Valvot myös päivät? » Tonks ihmetteli ääneen.
»En ole samanlainen kuin sinun tuntemasi vampyyrit, meidän rotumme ei nuku koskaan, meidän ihomme on kylmä», Carlisle kertoi.

»Mutta miten et ole syönyt minua? » Tonks ihmetteli asiaa yhä ja katsahti nyt miestä suoraan kuparinvärisiin silmiin.
»No… katsotkin jo silmiäni, ne ovat kuparinväriset koska minä ja perheeni juomme vain eläinten vertaa, olemme myös harjoitelleet itsehillintäämme hyvin pitkälle. Minä pystyn hillitsemään itseni jo niin että pystyn suorittamaan kaikenlaisia lääketieteellisiä toimenpiteitä. Meitä on olemassa toisenkinlaisia, heillä on punaiset silmät ja he juovat ihmisten verta ja ovat kylmiä petoja ilman itsehillintää», Carlisle selitti.
»Mielenkiintoista, onko teillä sydäntä? » Tonks uteli.
»Ei, mutta tunteet meillä on, mutta harva osaa tunnistaa niitä ja kertoa niistä.  Toisilla ne ovat enemmän inhimillisemmät kuin toisilla. Koko paljastukseni opetus on että tekosi määrittävät kuka tai mikä olet», Carlisle sanoi hymyillen.
»Se on kyllä valitettavasti totta», Tonks sanoi.

Carlisle käveli avaamaan huoneen oven.
»Oletko syönyt tänään laisinkaan aamiaista? » Carlisle kysyi, vaihtaen lennossa puheenaihetta, hieman arkisempaan.
»Vain kupillisen teetä» Tonks myönsi vaivaantuneena.
»Lääkärinä määrään sinut nauttimaan tukevan aamiaisen nyt heti paikalla» Carlisle käski.
»Kyllä, kyllä» Tonks sanoi ja liikkui kevyin askelin ovea kohti, toiveikkaasti hän katsahti Remusta kohti.
»Saatan sinut, sinun täytyy syödä, jotta jaksat. Ei Remus haluaisi, että näännytät itsesi nälkään hänen takiaan», Carlisle muistutti käytävällä, aivan huoneen ulkopuolella.
»Niin» Tonks sanoi.

Aamiaisen jälkeen aika kului nopeasti, pian oli alkuilta, Tonks ja Carlisle olivat käyneet läpi Remuksen hoitosuunnitelmaa ja kuinka edetään jos Remus ei heräisi vuoden jälkeenkään.

Valmiina tulevaisuuteen Tonks päätti käydä Remuksen huoneessa, hän ei ollut käynyt siellä moneen tuntiin, eikä hän ollut varma siitä oliko kukaan muukaan käynyt huoneessa.

Toiveikkaana Tonks avasi oven ja kurkkasi sisään, Remus makasi yhä täysin liikkumattomana ja äänettömänä vuoteessa.

Remus liikahti levottomasti, Tonks ei tahtonut uskoa silmiään, Remus oli liikahtanut. Tonks jämähti paikoilleen, hän odotti lisää liikkeitä, kuin tilauksesta mies liikahti jälleen levottomasti ja pidempään.

Peruuttaen Tonks astui ulos ovesta ja pysäytti sitten ensimmäisen sairaalan henkilökunnasta jonka näki.
»Anteeksi, voitteko kutsua Carlisle Cullenin tai Thomas Melltzin» Tonks pyysi vaaleahiuksiselta parantajamieheltä, joka nyökkäsi ja jatkoi matkaansa ripeämmin askelin.

»Mikä hätänä? » Thomas kysyi naiselta, joka oli jähmettyneenä ovensuussa, katse Remuksessa. Kaikki kolme näkivät Remuksen pakonomaiset sätkinnät, jotka yltyivät hetki hetkeltä.

Sitä olisi voinut luulla normaaliksi sairaskohtaukseksi, jos ei tietäisi asian oikeaa laitaa, tai olihan sekin tavallaan eräänlainen sairaskohtaus, mutta ei normaali sellainen. 
»Hänet täytyy saada pysymään paikoillaan, luulen että tämä johtuu täysikuusta. Minä voin pidellä jos sinä käyt katsomassa keinoa jolla tällainen tapaus saadaan ehkä rauhoittumaan», Carlisle ehdotti.
»Jaksatko yksin pitää häntä paikoillaan? » Thomas varmisti.
»Kyllä, minulla on keinoni, mene jo» Carlisle sanoi.

Tonksin silmissä kaikki näytti niin vaivattomalta, kun Carlisle piteli Remusta tiukin ottein paikoillaan, ilman että hän näytti siltä, kuin hänen voimansa olisivat äärimmillään.

»Miten tuo on? – Ai niin, meinasin unohtaa sen mitä kerroit minulle tänään», Tonks ajatteli ääneen, hän tiennyt katsoako vai kääntääkö selkänsä.
»Voitko sinä hyvin? » Carlisle kysyi kuin olisi ollut Tonksin kanssa viiden teellä. Tonks oli hieman hämääntynyt, mies pystyi keskustelemaan täysin normaalisti, vaikka piti Remusta tiukasti otteessaan.

»Löysin lääkkeen, sen ei pitäisi haitata, mutta emme kyllä voi olla täysin varmoja vaikutuksesta, tätä ei ole tapahtunut kuin kerran aikaisemmin, sekin viisikymmentä vuotta sitten, jolloin lääketiede ei ollut huipussaan, eikä se kyllä ole nytkään…» Thomas sanoi annostellessaan nestemäistä lääkettä ruiskuun.
»Carlisle, jaksatko vielä pitää sen verran häntä paikoillaan, että pystyn pistämään tämän lääkkeen? » Thomas kysyi tyhjentäessään ilmat ruiskusta. Normaalisti lääkkeen annosteluun ei käytetty ruiskua, mutta nyt aine oli saatava mahdollisimman nopeasti verenkiertoon vaikuttamaan.

Vaikutuksen alkamiseen kului kymmeniä sekunteja, jotka tuntuivat minuuteilta, vihdoin Remus rauhoittui.
»Vihdoin» Tonks sanoi ääneen, vaikkei tuntenut itseään oikeutetuksi sanomaan niin.
»Nyt toivotaan vain parasta, tarkastuksia täytyy tihentää, nyt parin tunnin välein» Thomas sanoi, pyytävästi katsoen Carlislea.
»Minä käyn kyllä, on kuitenkin ehkä hieman riskialtista, että sinä vietät yösi hänen vierellään. Tietenkin olisi kyllä hyvä jos joku valvoisi koko ajan, mutta emme voi asettaa sinua vaaraan» Carlisle sanoi huolestuneena.
»Minä nukun täällä, asiasta ei edes keskustella, sitä paitsi olen aurori, olen myös käynyt lääkintäkurssin ja osaan kutsua apua jos jotain käy» Tonks ilmoitti pontevasti.
»Hyvä on, mutta teet sen täysin omalla vastuullasi»Thomas muistutti.
»Kyllä, minä tiedän, että ihmmisuden kanssa olo on vaikeaa ja se tehdään omalla vastuulla», Tonks sanoi.

»Haluaisitko kenttävuoteen? Tai edes peiton? Ei ole mukavaa nukkua nojatuolissa montaa yötä» Carlisle kysyi kohteliaasti.
»Mahtuuko se muka tänne? » Tonks oli hyvin epäileväinen, ja näytti käsillään mittasuhteita.
»Ei tämä ole pieni, on se vuode ennenkin tänne hyvin mahtunut ja silti on jäänyt tilaa hoidolle», Thomas muistutti.
»Hyvä on, mikä tahansa voittaa nojatuolin» Tonks hymähti.

Ei kulunut kauaa kun kenttävuode poksahti Remuksen huoneeseen, juuri oikealle paikalle. Kello ei näyttänyt myöhää, mutta Tonksia väsytti silti. Hän istahti vuoteen reunalle ja potkaisi ballerinat jaloistaan.

Hän venytteli puoleen ja toiseen, raukeasti hänen suustaan pääsi haukotus. Tonks riisui housunsa ja sujahti peiton alle t-paidassa ja alushousuissaan. Tyyny oli pehmeä ja Tonks nukahti jälleen nopeasti, vaikka päivään oli mahtunut kaikenlaisia levottomuuksia.

Tonks näki unta kuinka Lockhart oli törmännyt kirjaimellisesti Remuksen äitiin sairaalan käytävällä. Lockhart oli oma ihastuttava itsensä ja Helen katsoi häntä nenän vartta pitkin, nainen alkoi ärsyyntyä Lockhartin käytökseen, hän pyysi miestään apuun, mutta tämä vain hymähteli kauempana kädet taskussa.

Tonks oli onnellinen, Helen oli saanut nenilleen, vain unessa, mutta kuitenkin.

****

A/N2: Loppu on kökkö, olisi vielä kökömpi jos olisin jatkanut sitä pakosta.

M

[Penber]

Noniin! Pääsin kotiin ja sain viestin, että jatkoa oli tullu, joten tulinpas vilkaisemaan. Toi viimosin lause oli paras. Jotenkin niin hauska lopetus tälle luvulle! Tonks oli niin mainio :--D.

Muutenkin oikein mukava luku. Ei yhtään sen toistaan huonompi. Varsinki tykkäsin kovasti noista miten kuvailet esim henkilöitä (: Sain todella hyvän kuvan Remuksen vanhemmista päähäni! Whiih. Mahtavaa!

»Äidinvaistoni sanoi että jäät yöksi» Andromeda sanoi ohimennen. X

X? : DD

Seinällä oleva kello tikitti lähemmäs kahtatoista, se kello ei ollut pettänyt häntä koskaan, sen avulla Tonks ei ollut myöhästynyt kellon hankkimisen jälkeen enää mistään.

Piiiikkiriikkisen liikaa toistoa tässä lauseessa :E.

Tonks näki kauniita unia ja vähän omankin kullan kuvia, ne olivat täynnä haaveita ja toiveita.

Awww! :3 Tää oli söpöä!

Muuten, en kyllä yhtää tiedä, koska en ole mikään Potter maestro, mutta eikös Remuksen isän nimi ollut John? Tai siis ainaki joku näin muistaakseni jossain totesi, että Remus sai toisen nimensä isänsä mukaan. Mutta tosiaan niin kuin sanoin en ole mikään ekspertti tässä asiassa :'D.

Penaa jännittää täysikuu :O.

[Fell]

Luin tässä nää luvut putkeen, kun on jo monta kertaa tullut aloitettua parilla lauseella tämän lukeminen mutta aina sitten vaan on jostain syystä jäänyt D: Ja kun kilahtaneissakin jo lupasin lukea, niin pakkohan sitten oli! : D

Tosin tää ei ollut tosiaankaan mitään pakkopullaa, vaikka lukujen pituudet ensin vähän hirvittivät (allekirjoittaja kirjoittaa itse lyhyitä lukuja 8--D). Hahmot ovat lemppareitani - Remppa, Tonkka ja Locke ovat lemppareitani Pottereista ja kuka voisi oikeasti olla tykkäämättä Carlislesta ♥ Lisäksi olit saanut hahmoista ihan IC:itä, gutgut :3

Tykkäsin heti ficin alusta, miten heti mentiin asiaan eikä jaariteltu kymmentä lukua kengännauhoista ja sitä rataa : D Tapahtumat kulkivat/kulkevat sopivalla vauhdilla ja tykkään kirjoitustyylistäsikin - ei liian kruusaileva tai pitkäveteinen. Andromeda ja Helen olivat aika ärsyttäviä, Richard ja Ted taas äärimmäisen suloisia n__n Oikein sellaisia isähahmoja, kilttejä ja lempeitä miehiä :3 Tykkään.

»Hei uskollisin ihailijani, en nyt ehdi puhua kanssasi kun haen muille ihailijoilleni syötävää,» Lockhart juoksi kepein keijumaisin askelin naisen ohi.

Mä en oo koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut eivät tykkää Lockhartista :--D No siis juu, olisihan se ehkä aika ärsyttävä jos sellaisen oikeasti tuntisi, mutta ihan mahtava hahmo kirjallisuudessa ^^ Lockhart/Tonks? :3 Tehoaako koiranpentuilme? : D

Ihihi, jatkoa? :3 Olen kehno kommentoimaan jne. ja pyytelen sitä anteeksi, mutta tulipahan ainakin kommentoitua ja tykättyä kovasti ja luettua nyt :--3

[R.H.E]

No awws 

Ensinnäkin, Remus/Tonksia, mahtavaa! Paras paritus heti S/R:n jälkeen, jä välillä jopa parempi, kun on sen verran harvinaisempi. Tässäkin ficissä on sitä kivaa salaperäisyyttä, mitä kirjoissa on näiden suloisten päähenkilöiden välille jätetty. Mutta ihanaa, kun tästä on tulossa näin pitkä! 

Juonesta tyksin paljon, vaikka odottelenkin jo innolla Remuskuutamoisen heräämistä. Mutta iso ongelma on, että tykkään sekä Carlislesta että Remuksesta... Vaikka jälkimmäisestä tietty enemmän. Eli jätä Carlisle vaan Esmelle ja Tonks Remukselle lopussa, pyydän ^^

Jaja, uusi tuttavuus itselleni ficeissä; Lockhart. Aivan mieletön tyyppi, lisää vaan Kultakutria peliin ! 

Odotan jatkoa <3

[Wild Child]

Ymnn... Olen lukenut tän jo varmaan sen sata kertaa ja voi että mikä nam. 
Kauhuissani olin aluksi pitkien lukujen takia, kun eivät silmät kestä kauan tekstiä ruudulta , mutta jotenkin, kun tämä oli sen verran sujuvaa, niin ei tarvinnut tauotela eikä penkillä tylsyyttä pyöriskellä.
Lockhart on niin mainio, ja ei häneen niin kovin useasti törmää joten hauskaa sinänsäkin.
Olen muuten jopa allerginen Twille, mutta kyllä tuo isä Culleni saa polvet veteliksi. Tai, no siis...
Ja sangen -oikeanlaiseksi- teit hänetkin.
No mutta; jatkoa ja pian, niin kirjuutteen lisää paremmalla ajalla.

                                Wild Child

Tulipas paljon hymynaamoja.