Author: Sadron/Ansku
Beta: Neriah
Genre: Fluff/Draama
Rating: S
Pairing: Severus/Lily
Summary: Kohtaus "teini" Severuksen ja Lilyn pikku kohtaamisesta.
J. K. Rowling omistaa hahmot, kokosin vain tarinan.
A/N: Tämä sattuu olemaan ensimmäinen ficcini finissä, yllättäen yhdellä suosikkiparituksillani. Lähti ensin kokeiluna, mutta tuli kirjoitettua loppuun asti. Rakentavaakin kommenttia olisi ihan kiva saada, jotta tälläkin taiteenalalla pääsisi johonkin suuntaan kehittymään.
Kuin lumihiutaleetKevyet, mutta samaan aikaan kiivaat askelet veivät nuorukaista eteenpäin ylös tyrmistä. Tunnusomaiset, syvänmustat hiukset ja aavistuksen kyyry asento paljastivat kulkijan. Unenomaiset soihdut valaisivat käytävää ja saivat velhon ajatukset harhailemaan, kuin etsien ajatuksiensa syövereistä muistoja joita ei ollut, tai jos ne olivat olleet, ne olivat kadotettu ja pyyhitty pois. Mustien silmien katse oli valunut jo liemiluokan ovella lattiaan. Hoikat sormet puristivat yhä tiiviisti liemiopusta otteessaan. Jokainen askel kaikui kaksinkertaisena kostean tyrmän kivisistä seinistä, jotka sulkivat Severuksen linnan sisäpuolelle. Toisinaan nuo seinät olivat velholle ainoastaan oveton häkki, josta ei saattanut paeta kuin omiin ajatuksiinsa.
Edellinen rohkelikkojen ja luihuisten yhdistetty liemitunti oli saanut Severuksen voimaan pahoin. James tovereineen oli jälleen valinnut hänet huvituksen kohteeksi ja käynyt hänen kimppuunsa.
”Ruikuli! Varo ettei rasvapääsi yltä liemeen asti!” Perään oli kuulunut omahyväistä hekotusta, joka oli iskenyt luihuispojan mieleen kuin nyrkin isku. Kuinka hänen olisikaan tehnyt mieli tarttua sauvaansa ja kirota tuo itseään täynnä olevan rohkelikko niin, ettei hän osannut muuta kuin oksentaa etanoita seuraavan viikon yhtäjaksoisesti. Oli kuitenkin yksi noita, joka sai Severuksen sietämään kaikki ne solvaukset joita James yllyttäjineen syyti. Tuo punahiuksinen noita oli jälleen kerran puolustanut häntä, kun kukaan muu ei ottanut huomatakseen.
”Potter, työnnä vaikka se kurttuviikuna nenääsi sen sijaan, että härnäät oppilaita jotka yrittävät tosissaan opiskella”, Lily oli äyskäissyt tupatoverilleen, joka oli ilkikurisen virnistyksen jälkeen pysynyt kiltisti lopputunnin vaiti. Severuksenkin oli ollut vaikea pitää naamaansa peruslukemilla. Kuitenkin pelkkä Jamesin läsnäolo sai Severuksen tuntemaan käsittämätöntä inhoa, muistamaan jokaisen vallattoman tempun joita he olivat hänelle kehittäneet. Aina Lilykään ei ollut ehtinyt väliin.
Tunnin loputtua Severus oli pullottanut jälleen kerran täydellisyyttä hipovan liemensä professorille ja poistunut ainakin kymmenen minuuttia ennen muuta luokkaa. Nyt hän kykeni jälleen hengittämään vapaasti. Helpotuksen aalto pyyhki Severuksen ylitse taas jonnekin kauas, kauemmas kuin Tylypahkan lumotut rajat, kauas Jamesista, kauas kaikesta.
Hetken kuluttua Severus tunsi viileän tuulen poskillaan, päästyään turvalliselle sisäpihalle. Hän jäi nojaamaan käytävän puolelle kylmää seinää vasten. Ensilumen katoavaiset hiutaleet leijailivat maahan sulaen koskettaessaan maata. Velho sulki silmänsä ja hengitti syvään. Hiljaisuus oli viimeaikoina ollut hänen ainoa ystävänsä ja nyt se oli hyvin tervetullut kaikessa tyyneydessään.
***
Lilyn leiskuvanpunaiset hiukset laskeutuivat kevyin lainein tämän olkapäille, noidan poistuessa muiden rohkelikkoystäviensä ympäröimänä ulos liemiluokasta. Seinistä kaikui yksinäisten askelien sijaan remakka nauru, joka kuitenkin vaimeni joukon hajaantuessa kukin tielleen. Hyvästeltyään ystävänsä punatukka pomppi portaita ylös ja pujotteli oppilasmassojen väleissä vastavirtaan. Lilyllä ei ollut tarkkaa päämäärää, hän tarvitsisi hetken aikaa vain itselleen. Askelet veivät hänet tahtomattaan sinne, tänne ja tuonne. Noidan siisti musta tupakaapunsa keinui ilmavasti kevyiden askelien tahdissa. Hän jatkoi kävelyään kunnes oppilaat katosivat seuraaville tunneilleen, hän jatkoi kävelyään kunnes ei enää kuullut kuin omat askeleensa.
Linna tuntui pysähtyneeltä. Lily ei tiennyt kuinka pitkään hän tosiasiassa oli kulkenut ympäriinsä valottomia käytäviä pitkin. Kiusallinen yksinäisyys nakersi häntä sisältäpäin, eikä hän tiennyt miten siihen olisi suhtauduttava. Ei hän ollut koskaan yksin. Lily oli tottunut olemaan kavereiden keskellä hymyillen, muita alati viihdyttäen. Hän ei osannut sanoa, tuntuiko yksinolo sittenkään niin hyvältä. Pitäisikö kääntyäkö takaisin, takaisin tupaan?
”Lily, missä sinä oikein kävit?” ”Nii—in, oletko sinä tehnyt edes loitsujen kotitehtäviä?” ”… Vai olitko jossain salaisessa tapaamisessa Potterin kanssa, kerro kaikki!” Tällä hetkellä Lily kaipasi kaikkea muuta, kuin pisteliäitä kysymyksiä tupatovereiltaan. Normaalisti hän olisi luultavasti keksinyt jotakin nokkelaa vastaukseksi, mutta nyt hän kaipasi omaa rauhaa – vaikka sitä kykeni harvoin näiden suljettujen seinien sisällä saamaan. Lily vauhditti askeliaan, tuijotellen kenkiensä kärkiä, ajatuksiensa harhaillessa puolin ja toisin.
Samaan aikaan Lily kuuli lähestyviä ääniä kulman takaa. Puheensorinaa. Tuttuja ääniä, jotka lähenivät yhä nopeammin. Keitä he olivatkaan, Lily ei halunnut kohdata yhtäkään oppilasta. Hän ei halunnut kohdata ketään. Hetkeäkään miettimättä päätöstään tyttö kääntyi kannoillaan punaiset hiukset keinuen ja pinkaisi kevyeen juoksuun, kääntyen ensimmäisestä käytävien risteymästä. Lily ei muistanut kulkeneensa tämän käytävän lävitse aiemmin, mutta jatkoi matkaansa yhä vauhdittaen askeliaan. Kyllä hän keinoin jos toisin päätyisi minne halusi. Taulut, ikkunat ja satunnaiset ovet sekä käytävän haarat vilahtelivat ohi. Jokainen niistä oli täynnä tyhjyyttä, jota olisi voinut täyttää sytyttämällä edes yhden heikon kynttilän. Musta viitta tempoi hänen jäljessään, aivan kuin yrittäen pysyä nuoren rohkelikon askelten tahdissa. Lily yritti vilkaista juostessaan taakseen, tuliko kukaan hänen perässään, kunnes tunsi jalkojensa takertuvan johonkin, maan alkaessa lähestyä uhkaavasti.
***
Nuori Severus oli vaipunut lumihiutaleiden kieppuvaan tanssiin, eikä huomannut rohkelikottaren tuloa, ennen kuin näki tämän makaavan maassa, syvänpunaiset hiuskiehkurat vasten tummaa kiveystä. Nuorukaisen silmät laajenivat säikähdyksestä, ymmärtäessään Lilyn sotkeutuneen juuri hänen jalkoihinsa ja kaatuneen maahan. Mistä hän oli tullut? Sattumalta? Mustissa silmissä välkähti huoli ja hämmennys, tämän tuijottaessa maassa makaavaa Lilyä. Itsevarma rohkelikko näytti lattiaa vasten yhtä hauraalta siroine kasvoineen, kuin jokainen Severuksen seuraama lumihiutale, joka oli lopulta maata hipoessaan muuttunut sulaksi vedeksi. Kadonnut.
”Lily…” Severus sai ähkäistyä kapeiden huuliensa välistä. Hänen suunsa tuntui niin kuivalta, että sanoja oli vaikea muodostaa. Neito käänsi nopeasti katseensa ylös ja hänenkin kasvoiltaan paistoi hämmennys. Lily käänsi kuitenkin katseensa nopeasti pois.
”Oliko tuo… punastus?” Severus ajatteli ja hänen korvanlehtiään alkoi kuumottaa. Hän katui heti ajatustaan.
”Auttaisitko… Auttaisitko minut ylös?” Lily huokaisi, kuulostamatta lainkaan omalta tavalliselta päättäväiseltä itseltään. Severus laski laukkunsa ja käsissään pitelemänsä liemien opuksen jalkojensa juureen ja kumartui Lilyn ylle ojentaen kalpeaa kättään tämän puoleen. Rohkelikko tarttui siihen, päästen siten jaloilleen. Hän piilotteli hetken ujosti kasvojaan hiussuortuviensa takana. Miksi hänen piti kompastua juuri Severuksen jalkoihin?
”Kaikki hyvin… Lily?” Severus kuiskasi arasti syvällä, pehmeän sävyisellä äänellään. Hän tarkasteli paikalle yllättäen pelmahtanutta rohkelikkoa, hiukan pelätenkin tämän reaktiota. ”Olen ihan kunnossa pöhkö, älä sinä minusta niin välitä”, Lily keräsi itsevarmuuttaan sanoillaan ja nosti katseensa Severuksen kengänkärjistä tämän kasvoihin. Vihreät silmät kohtasivat mustat, jotka katsoivat tiiviisti takaisin. Kaksikko käänsi katseensa yhtaikaa toisaalle ja siinä missä Severus näytti yhä säikähtäneeltä, Lilyn oli vaikea pidätellä hymyään. ”Et kai törmännyt Riesuun? Näytät entistä kalpeammalta”, nuori rohkelikko yritti keventää tunnelmaa. Severus hymähti kolkosti. Lily oli aina sanavalmis, niin kuin hän oli aina ollut. Luihuinen ei kuitenkaan vastannut, vaan tyytyi katselemaan kauempaa seinää, joka tuntui hänen mielestään tällä hetkellä kovinkin tuttavalliselta.
”Hei, mikä kirja sinulla on mukanasi?” Lily kysyi nyt aidosti kiinnostuneena, katsahtaen nuori herra Kalkarosta sama tuttu rohkaiseva hymy muotoiltuna kasvoilleen. Severus ei sitä kuitenkaan huomannut, sillä hänen katseensa oli pysähtynyt Lilyn silmiin. Syvänvihreät ja niin erilaiset kuin hänen omansa. Ne olivat aina olleet hänelle yksi salaperäinen arvoitus. Niitä olisi voinut tuijottaa tunnista toiseen, eikä koskaan kyllästyä, mutta joka hetki löytää niistä jotain uutta; kauneutta.
”… Severus?” Rohkelikko herätti kalpeakasvoisen nuorukaisen ajatuksistaan, tyrskähtäen puoliääneen pojan kasvoille muodostuneelle hölmistyneelle ilmeelle. ”Öh… Liemien opus”, Severus töksäytti. ”Meillä oli sitä juuri äskettäin, niinhän?” Hän jatkoi, katuen heti sanomaansa, ollen varma että Lily piti häntä täytenä idioottina.
”Pahastuisitko, jos lainaisin sitä?” Neito kysyi sipaisten punertavia etuhiuksiaan aavistuksen vaivaantuneena korvansa taakse. ”James vei omani, eikä suostu antamaan sitä takaisin”, Lily selitti pyöritellen silmiään ja katseli Severusta pää aavistuksen kallellaan. ”James…” Severuksen kulmat kuristuivat aavistuksen. Luihuispoika inhosi tapaa, jolla Lily mainitsi tuon nimen. Aivan liian huolettomasti. Vai oliko siinä muutakin?
”Tot-totta kai…” Severus änkytti, purren hetken huultaan ja luoden katseensa jälleen jonnekin kaukaisuuteen. Lily otti loivan askelen Severusta kohti ja sipaisi tämän koukkunenää ilkikurisesti virnistäen. ”Kiitos, tästä on todella paljon apua.” Nuorukainen hymyili haurasta, mutta sydämellistä hymyään takaisin. Samaan aikaan käytävän päästä kuului vaimeita askelia.
”Minun pitää palata omaan tupaani, muut varmaan jo miettivät minne menin eksymään…” Lily selitti mutristaen aavistuksen huuliaan. Hän perääntyi ottaakseen laukkunsa maastaan, puristaen toisessa kädessä Severukselta saamaansa oppikirjaa. Nuori rohkelikko otti jo muutamat askelet pois Severuksesta, kunnes nuorukaisen ääni pysäytti hänet. ”Lily!” Severus kurotti varovasti neidon puoleen, joka oli pysähtynyt katsoakseen taakseen. Nuorukainen upottautui vielä kerran noiden tuikkivien silmien syvyyteen.
”Minä…” Severus huokaisi tuskin kuuluvasti. Lily hymyili. ”Nähdään.” Rohkelikko kiiruhti ja oli pian kadonnut kulman taakse yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Severus siirtyi nojaamaan takaisin linnan seinää vasten, joka tuntui vielä kylmemmältä kuin hetki sitten. Hän katsahti ulos juuri parahiksi nähdäkseen viimeisten lumihiutaleiden tanssahtelevan tuulen harjalla ja sulaen koskettaessaan maata.
