Ne sanat olivat sulle | K-11

[flawless]

Name: Ne sanat olivat sulle
Rating: K-11
Fandom: originaali
Genre: angst, deathfic
Warnings: kuolema
A/N: Joo, elikkäs elikkäs. Tämä teksti on mulle aika henkilökohtainen, joten ensin en viitsinyt edes julkaista, mutta loppujen lopuksi sitten päädyin kuitenkin siihen tulokseen, että kai tämä ihan julkaisukelpoinen on. Osallistuu Multifandom-haasteeseen, ja lyriikat ficin alussa ja lopussa ovat Within temptationin biisistä Memories.

All of my memories keep you near
In silent moments imagine you here
All of my memories keep you near
the silent whispers, silent tears

Kaikki vanhat muistot tuntuvat jotenkin etäisiltä ja se kaikki onnellinen aika joltain kaukaiselta paikalta, jossa joskus ehkä olin ollut. Muistot tekevät kipeää ja nostattivat kyyneleet silmiini, mutta toisaalta ne helpottavat. On helpottavaa muistaa kaikki, koska se todistaa sun olleen olemassa. Mulla oli edes jotain todisteena siitä, että joskus kauan aikaa sitten olin vielä joskus puhunut sun kanssasi, sulkenut sut rutistavaan halaukseen tai ihan vaan ollut sun vierelläsi sanomatta sanaakaan. Enää mä en voinut tehdä mitään noista asioista, mutta mulla oli muistoja, jotka pitivät sut mun luonani - mun luonani mun sydämessäni, ja siellä sä tulisit aina olemaan, vaikka mitä tapahtuisi, koska mun muistojani ei kukaan voisi multa riistää.

Mä muistan, kuinka joskus silloin kuin olin vielä pieni tyttö ilman huolen häivää, sä hymyilit ja olit terve. Mä muistan, kuinka sä söit aina suolapähkinöitä ja niitä tiettyjä toffeesuklaapatukoita, mä muistan kuinka rakastit jousiammuntaa ja kuinka aina katsoit länkkäreitä televisiosta volyymi niin kovalla, että joskus se kuului keittiöön asti. Mä muistan, kuinka lonksuttelit tekohampaitasi ja kuinka se nauratti mua ja ärsytti mummia, mä muistin vieläkin miltä sun naurusi kuulosti. Mä muistan, kuinka sä olit kiinnostunut kivistä ja keräilit niitä - ei siis mitään tavallisia kivenmurikoita, vaan jotain sileitä ja nättejä kiviä - ja kerran annoit mulle kauniin suolakivilampun, jota pidän vieläkin pöydälläni tuomassa valoa pimeisiin hetkiin. Samalla lailla kuin sun muistosi tuovat valoa pimeisiin hetkiin.

Mä muistan, kuinka kamalalta se tuntui, kuin jouduit ensimmäisen kerran sairaalaan. Sun sydämesi reistaili, ja jouduit jäämään sinne vähäksi aikaa. Lopulta pääsit kuitenkin kotiin, ja kaikki huokasivat helpotuksesta. Mä muistan, kuinka puolen vuoden päästä jouduit sinne uudelleen samasta syystä. Sillä kertaa jouduit olemaan siellä pidempään, mutta pääsit kuin pääsitkin vielä kotiin. Kolmannella kerralla sä kuitenkin jäit sinne. Sä olit sairaalassa ainakin vuoden, ja mä muistan kuinka olit laihtunut ja sun pulleat kasvosikin olivat kaventuneet. Mä muistan, kun kävimme sun luona ja juttelit kanssamme ja tarjosit aina hedelmäkarkkeja, joskus suklaatakin. Sulla oli aina huoneesi laatikossa niitä toffeesuklaapatukoita, joista niin pidit. Mutta sen vuoden aikana kaikki meni kuitenkin hitaasti mutta varmasti huonompaan suuntaan. Laihduit yhä enemmän ja aloit olemaan väsyneempi ja voipuneempi, joskus muistisikin katosi, aina et muistanut keitä me olimme. Mä muistan, kuinka kerran kun tulimme katsomaan sua, isä kysyi sulta, muistatko sä kuka mä olen. Sä vastasit, että totta kai sä mut muistat, sun futarisi. Kyyneleet nousivat sun silmiisi, ja mäkin muistan, ettei itku ollut kaukana. Mutta sitä mä tulisin aina olemaan, sun futarisi.

Mä muistan, kuinka et enää päässytkään kotiin, vaan menit vanhainkotiin asumaan. Aloit olemaan huonommassa kunnossa, joskus luulit eläväsi menneisyydessä ja kertoilit jotain työasioita kymmenien vuosien takaa ja luulit niiden olevan tätä päivää. Sun muistisi reistaili taas, ja välillä puhelit vähän hassuja. Sun kasvosi olivat enää varjo entisistä, ne olivat laihtuneet niin, että iho oli kuopilla. Sä menit koko ajan vain huonompaan kuntoon, aloit kaatuilla kävellessäsi. Lopulta tilanne oli niin huono, että viimeisen kerran kun näin sut, et voinut enää kävellä ollenkaan, et jaksanut. Sä vaan makasit vuoteellasi etkä pystynyt puhumaan oikein mitään - joskus kun yritit, suustasi tuli ulos vain mutinaa. Mä muistan, kuinka halasin sua viimeisen kerran, mä muistan, kuinka viimeisen kerran sanoin sulle hei hei. Mun viimeiset sanat sulle olivat “moikka”. Ja vasta nyt mä tajuan, etten ikinä edes kertonut rakastavani sua.

Mä muistan, miltä tuntui, kun äiti soitti mulle ja kertoi sun kuolleen. Se päivä oli hirvein päivä mun koko elämässäni. Mä muistan, kuinka rojahdin shokissa istumaan puiselle penkille, enkä välittänyt sen pistelystä ihoani vasten. Mä muistan, kuinka kesäinen päivä ja auringon hymyilevät säteet muuttuivat yhdessä hetkessä helvetiksi. Mä muistan, kuinka itkin niin kauan, että kyyneleitä ei enää tullut. Mä muistan, kuinka olisin itsekin halunnut kuolla sillä hetkellä. Kun sä kuolit, osa mua lähti sun mukanasi.

Ja mä muistan, millaista oli katsoa kun sun arkkusi laskettiin maan alle. Mä muistan, miltä tuntui tiputtaa verenpunainen ruusu arkun päälle maan alle. Mä muistan, miltä tuntui seisoa äidin vieressä, kun hän luki säröilevällä äänellä jäähyväisiksi pienen pätkän kukkiin sidotusta kangasliinasta. “Isää ja vaaria muistaen”, siinä luki, ja meidän perheen kaikkien jäsenten nimet. Mä muistan, kuinka tyhjä olo mulla oli. Mä muistan, kuinka koko muistotilaisuuden ajan välttelin muita ihmisiä, koska musta tuntui, että pillahdan itkuun uudelleen hetkenä minä hyvänsä. Mä muistan, kuinka kynttilän liekki lepatti sun kuvasi vieressä.

Mä muistan, miltä tuntui ensimmäistä kertaa käydä sun haudallasi. Mä muistan, kuinka kyyneleeni sekoittuivat sadepisaroihin, kuinka ne valuivat poskiani pitkin leualleni ja tipahtivat paidalleni. Kerran yksi niistä valui suuhuni, ja maistoin suolaisen kyyneleen surullisen maun. Mä muistan, kuinka katselin kukkia ja lyhtyä sumein silmin, mä muistan kuinka lämmin käsivarsi kietoutui mun ympärilleni lohduttavasti. Mutta se ei tuntunut oikealta, ainoa käsivarsi jonka olisin ympärilleni tahtonut, oli sun käsivartesi. Mä tiedän, että sä tahtoisit mun jatkavan elämääni ja olemaan surematta. Mä olen tehnytkin niin parhaani mukaan, mutta joskus vaan en jaksa yrittää. Mä muistan, kuinka haudalta lähtiessämme kuiskasin hiljaa sadepisaroiden sekaan: “Mä rakastan sua. Lepää rauhassa.” Tuuli, joka puhalsi kasvoilleni taivaalta satavia pisaroita, vei sanani mukanaan, mutta toivoin sun kuulevan ne. Ne sanat olivat sulle.

Together in all these memories
I see your smile
All the memories I hold, dear
You know I will love you
until the end of time

[shaya]

Voi kamala. (Tää kommentti tulee nyt myöhässä kun Fini kuoli.)

Mun on tosi vaikeaa kommentoida tätä ficciä, koska se on kuin suoraa mun elämästä, mutta juuri sen takia tahdon tehdä tän. Mun pappa kuoli sydäninfarktiin, juuri tuolla lailla hitaasti, pääsi poiskin sairaalasta välillä ja kuihtui pois. Olimme todella läheisiä. En edes osaa puhua siitä, vieläkään, vaikka siitä on jo nelisen vuotta. Mää pystyn edelleen kuulemaan sen äänen päässäni, muistamaan kaiken, näkemään sen silmieni edessä... ja no niin, tää fic oli vain mulle sinänsä raksas lukea ja porasin alusta alkaen. Papalla ei tuollaisia dementiaoireita ollut, mutta ukillani, joka on hänkin jo edesmennyt, kylläkin, joten kuten sanoin, tämä oli erittäin koskettava jo aihepiiriltään.

(prkl fini lagas ja menin painamaan päivitä-nappia. no, koitan jatkaa silti.) (jatkan näin kahden päivän kuluttua, ) Huh. En tiedä mitä sanoisin. No, lyriikat osuivat oikein nappiin ja mää ainakin näin selkeästi, että tää oli tosiaan tunteella kirjoitettu. Tämän pystyi elämään mukana(no okei, en ehkä ole paras sanomaan tätä). Ja höpsis, tämä ei ollut ollenkaan sekava vaan aivan ihana(voiko näin surullisesta sanoa että ihana?)! Eääh. Tahdon kovasti kommentoida tähän jotakin fiksua ja kivaa, muttakun olen sanatona. Ehkä lainailen vähän.

Muistot tekevät kipeää ja nostattivat kyyneleet silmiini, mutta toisaalta ne helpottavat. On helpottavaa muistaa kaikki, koska se todistaa sun olleen olemassa.

Aito, niin aito. Tavoitit todellakin menettämisen syvimmän olemuksen. Pahinta on juuri se, että muistaa, ja ehkä se, että ilman niitä muistojakaan ei osaisi olla. Ja pelottavinta se, että joku aamu sitä herää ja huomaa, ettei rakkaan ääntä enää saakaan mieleen, valokuvaan ei pysty kuvittelemaan liikettä ja että joku päivänä, ehkä, se tunne loppuu. Menetyksestä toipuminen on musta (ja ainakin itsellä ollut) hyvin pitkä prosessi juurikin noiden takia. Satuttaa muistella mutta toisaalta on pakko kelata vaan niitä muistoja uudelleen ja uudelleen, ennen kuin tulee se varmuus, että se rakkaus kuollutta pappaa tai mummua tai ketä tahansa kohtaan ei katoa. Mulla muistot papasta ovat jo hämärtyneet, ja vihaan sitä, mutta olen myös helpottunut siitä tiedosta että se rakkaus ei katoa ja sillä tiedolla voi jatkaa eteenpäin. (Vitsi, tästäpä tulee henkilökohtainen kommentti. No, koita kestää.)

Enää mä en voinut tehdä mitään noista asioista, mutta mulla oli muistoja, jotka pitivät sut mun luonani - mun luonani mun sydämessäni, ja siellä sä tulisit aina olemaan, vaikka mitä tapahtuisi, koska mun muistojani ei kukaan voisi multa riistää.

Oivoi, the pahin klisee ikinä. Ja minusta kaiken lisäksi epätotta, koska aika vie, valitettavasti. Mutta joo. Ajatuksena hyvin kaunis. Eikä se kokonaisuutta pilannut, ei ollenkaan, viivästytti vaan parkumisen alkamista hieman.

Mä muistan, kuinka lonksuttelit tekohampaitasi ja kuinka se nauratti mua ja ärsytti mummia, mä muistin vieläkin miltä sun naurusi kuulosti.

Voi luoja, saat mut poraamaan vielä näin jälkikäteenkin! Apua. Koko tuo muistelukohta oli kyllä jotain niin ihanaa että olen oikeasti tosi kateellinen sulle sun kirjoitustaidoista. Tunnelma oli niin mieletön. Ja hassua, mutta totta kyllä, miten ihmisestä muistuu mieleen aina juuri ne yksityiskohdt, joita ei ehkä tämän eläessä edes huomioinut sen kummemmin; suolapähkinöitä ja kiviä.

Kun sä kuolit, osa mua lähti sun mukanasi.

Iso huokaus - olen tosi pettynyt itseeni kun en osaa sanoa mitään. Tämän lainasin, koska oli pakko päästä sanomaan, että on väärin kun jotkut väheksyy toisen surua. Usein ne, jotka eivät ole menettäneet mitään tai ketään, eivät voi käsittää, miten se ei-edes-kovin-läheisen mummin tai papan kuolema estää hengittämästä ja satuttaa. Ja se loukkaa. (Mua ainakin loukkasi, kun yksi kaveri kysyi mummini kuoleman jälkeen viime kestänä, että mitä sää itket, ettehän te ollu edes läheisiä. Menin aika sanattomaksi siinä vaiheessa, koska hei, se oli silti mun mummi.) En väitä että kaikki ihmiset olisivat tuollaisia, kyllä mullakin oli ystäviä jotka ymmärsi vaikkei ollutkaan kokenut samaa - ja ehkä tässä vaiheessa lopetan taas tämän, eh, anteeksi, olen tosi huono kommentoija.

Mä tiedän, että sä tahtoisit mun jatkavan elämääni ja olemaan surematta. Mä olen tehnytkin niin parhaani mukaan, mutta joskus vaan en jaksa yrittää.

Koko viimeinen kappale oli niin riipivän kaunis ja surullinen, että oikeasti, hyvä kun uskallan lainata siitä mitään! Sun kirjoitustyyli on vain todella koskettava ja ihan täydellinen ja kaikkea. Olen kovin pahoillani että olet joutunut käymään kaiken sen läpi(oletan että olet, A/N:än luettuani - ja tämä oli niin mielettömän aito), mutta myös ihailen sua, koska oot pystynyt menemään sinne haudalle ja jatkamaan. Kaikkina päivinä ei tosiaan vain voi jaksaa, mutta sitten on näitä munlaisia, jotka eivät mene edes haudalle koska pelkäävät hajoavansa kappaleiksi. Sulla on matkaa enää ylöspäin(ainakin pidemmän päälle, angstipäiviä osuu kaikille), oon varma siitä.

Kiitos tästä. (ja anteeksi oma offaaminen välissä, ignooraa se huoletta.)

[Peacock]

Ei saa itkettää.

Milloinkohan viimeksi olen tuntenut palan kurkussa jotain tarinaa lukiessa ja valuttanut kyyneleitä viimeisen kappeleen aikana? En muista, mutta nyt se sitten tapahtui.

Miullekin tämä on todella henkilökohtainen asia, mistä kirjoitit. Pystyn eläytymään tunteisiisi ja teksti oli niin aitoa, että jos siinä olisi ollut jotain teennäistä, niin sen olisi huomannut heti. Mutta tämä tuli suoraan sydämestä ja tunteista, omasta elämästä. Joten ensinnäkin, osanotot siun vaarin poismenon takia. :<

Mä muistan, kuinka halasin sua viimeisen kerran, mä muistan, kuinka viimeisen kerran sanoin sulle hei hei. Mun viimeiset sanat sulle olivat “moikka”. Ja vasta nyt mä tajuan, etten ikinä edes kertonut rakastavani sua.

Tämä kappale saa miut kertaamaan viime kerran, kun käytiin katsomassa pappaa. En tosiaan halua, että viimeiset sanani hänelle olisivat "moikka", mutta mitä muuta sanoisin, kun lähtisin sairaalasta pois? En tiedä. Mutta pala kurkussa kasvoi, kun luin tämän, aivan liian todellinen ja koskettava lause.

Mä muistan, kuinka kesäinen päivä ja auringon hymyilevät säteet muuttuivat yhdessä hetkessä helvetiksi.

Yksinkertaisesti; kaunista. Ei sitä pysty etukäteen ajattelemaan, että yhdessä hetkessä maailma voi kääntyä kauniina kesäpäivänä ylösalaisin ja sen nostaminen oikein päin veisi hitosti aikaa. Heräisi kesäaamuna, ajattelisi, että onpa nätti päivä. Ja sitten julma ja syövyttävä totuus iskisi... Hirveää.

Viimeisessä kappaleessa jonkinlainen pokerinaamani murtui ja kyyneleet vain alkoivat valua. Ensimmäinen käynti haudalla on kamalin ja vaatii paljon, että lähtee haudalle. Miten ei pysty käsittämään, että läheinen makaa arkussa kuolleena mullan alla eikä häntä saa takaisin. Seuraavaksi hänet näkee, kun itse kuolee - jos siis taivas on totta. Toivon, että on.

Kiitokset tästä.

[Angelika]

Sait mut itkemään.

Tää oli jotain aivan liian kaunista - ja surullista. Pystyn hyvin samaistumaan sun tunteisiin, jotka koko tän tekstin ajan oli läsnä.
Munkin pappa on kuollut, tää kirjoitus tuntui myös siksi todella osuvalta ja tunteisiin iskevältä. Sä kuvasit läheisen poismenon tunteita
aivan mielettömän herkällä ja todella tavalla. Rakastuin tähän ficciin, tosin karsastelen nyt vähän tuota "ficci"-sanaa, sillä tää ei tuntunut
ficiltä vaan joltain uskomattoman aidolta tekstiltä. Ja olen pahoillani sun menetyksen puolesta, vaikka se nyt tässä kirjotettuna kuulostaa
ainakin mun korviin todella lattealta. Ja kappale sopii tähän täydellisesti.

Kaikki vanhat muistot tuntuivat jotenkin etäisiltä ja se kaikki onnellinen aika joltain kaukaiselta paikalta, jossa joskus ehkä olin ollut.

Jo tästä ensimmäisestä lauseesta lähtien olin täysillä mukana; tää on yksinkertaisesti sanottuna todella aitoa, kuvaavaa tekstiä.

Mä muistan, kuinka halasin sua viimeisen kerran, mä muistan, kuinka viimeisen kerran sanoin sulle hei hei. Mun viimeiset sanat sulle olivat “moikka”. Ja vasta nyt mä tajuan, etten ikinä edes kertonut rakastavani sua.

Tässä pillahdin ensimmäisen kerran täysillä itkuun, osasyy siihen oli, että tajusin tän pätevän myös itteeni.

Ja mä muistan, millaista oli katsoa kun sun arkkusi laskettiin maan alle. Mä muistan, miltä tuntui tiputtaa verenpunainen ruusu arkun päälle maan alle.

Tää muistuttaa tosi paljon mua mun oman papan hautajaisista. Yleensäkin olisin halunnut lainata koko kappaleen, mutta päädyin tähän kohtaa, en oikeastaan tiedä miksi. Kuvaat aivan mielettömän hyvin näitä tunteita, eikä se oikeastaan ole ihme, kun tää on sulle henkilökohtanen teksti, mutta lähinnä taisin tarkoittaa sitä, että osaa pukea ne sanoiksi todella taitavasti.

Mä muistan, miltä tuntui ensimmäistä kertaa käydä sun haudallasi. Mä muistan, kuinka kyyneleeni sekoittuivat sadepisaroihin, kuinka ne valuivat poskiani pitkin leualleni ja tipahtivat paidalleni. Kerran yksi niistä valui suuhuni, ja maistoin suolaisen kyyneleen surullisen maun. Mä muistan, kuinka katselin kukkia ja lyhtyä sumein silmin, mä muistan kuinka lämmin käsivarsi kietoutui mun ympärilleni lohduttavasti. Mutta se ei tuntunut oikealta, ainoa käsivarsi jonka olisin ympärilleni tahtonut, oli sun käsivartesi.

Eikä, päädyn lainailemaan vielä tämän koko ficin, mutta en voinut jättää tätä kohtaa pois. Mun on jälleen pakko toistaa, kuinka osuvasti nämä tunteet on ilmaistu ja kuinka mahtavasti tämä koko teksti on kuvattu. Kaunista tekstiä, en osaa muuta sanoa.

Mä muistan, kuinka haudalta lähtiessämme kuiskasin hiljaa sadepisaroiden sekaan: “Mä rakastan sua. Lepää rauhassa.” Tuuli, joka puhalsi kasvoilleni taivaalta satavia pisaroita, vei sanani mukanaan, mutta toivoin sun kuulevan ne. Ne sanat olivat sulle.

Millaista muuta lopetusta tältä olisi voinut odottaa, kuin surullisen täydellistä? Olet löytänyt jälleen oikeat sanat, eikä tämä loppu olisi voinut olla millään parempi.
Kiitän tästä ficistä.

[ainohih]

Tää oli todella koskettava (:  Itelle tää ei ollu mitenkään henkilökohtane asia, mut mietein tätä lukiessani et joillekki oikeesti käy noin, se sai mut poraamaan. Tää oli myös tosi tosi todentuntunen, pytyin eläytymää tähä hyvin. En osaa vastata mitenkään pitkästi, kaunis tarina ! (:

[Arte]

Tämä oli kyllä erittäin koskettavasti kirjoitettu. Huomaa kyllä, että sanat oli valittu tunteella, ja siten tunnelmakin oli erittäin liikuttava, tähän kyllä uppoutui ihan kokonaan. Minunkin poskeni ovat nyt märät enkä oikein tiedä, mitä sanoa. Tykkäsin tästä ja erityisesti perherakkaana ihmisenä osasin samaistua tekstiin todella hyvin.

Kiitos tämän jakamisesta, herätti tunteita ja ajatuksia.