-
Ficin nimi: Rohkea, voittamaton, hengetön
-
Kirjoittaja: Classick
-
Ikäraja: K-11
-
Genre: Angst, Deathfic
-
Fandom: Twilight
-
Paritus: Edward/Bella
-
Disclaimer: SM omistaa henkilöt ja paikat
-
Varoitukset: Itsemurha
-
Haasteet: Fanic50, OTS 20, OTP
-
Summary: Valot osuivat silmiini ja vedin vaistomaisesti käden niiden eteen varjoksi. Kuljettaja huomasi minut ja painoi äänimerkkiä kerta toisensa jälkeen, mutta oli liian myöhäistä jarruttaa jäällä noin kovassa vauhdissa. -
A/N: Angstangstangst taas angstia
Eli koska olen parhaillani angstissa ja tällaiseen kylmään ja pimeään on kiva kirjoittaa synkkää... thadaa. Itsemuhafic, joka sijoittuu Uusikuun aikaan. Aploodit hallusinoivalle Bellalle! Ja ehkä päästän teidät lukemaan
Kommentit on pop Palaute toivottua!
Rohkea, voittamaton, hengetön
Valokeilat lähestyivät hiljaa mutta samalla tarpeeksi kovaa saavuttaakseen tavoitteensa. Värähdin, vaikka ylläni oli paksu tuulitakki ja käteni olivat tiukasti sen taskuissa. Tunnustelin sormilla ainoan heijastimeni sileää pintaa. Isä oli antanut sen joskus ollessani pieni ja pidin sitä yleensä aina talvisin näkyvillä. Purin huomaamatta jo valmiiksi rohtunutta huultani ja vilkaisin tien reunoilla tuulen mukana huojuvia puita. En kuitenkaan saanut käännettyä katsettani pitkäksi aikaa pois kahdesta kirkkaasta valopisteestä, jotka lähestyivät tasaisesti jäisen tien pinnalla.
Rekan tullessa lähemmäksi ja lähemmäksi, itsesuojeluvaistoni alkoi hälyttää ja tunsin pakottavaa tarvetta hypätä sivuun. Puristin kuitenkin käteni nyrkkiin ja tuijotin lähestyvää monen tuhannen kilon järkälettä silmiäni räpäyttämättä.
Olen tehnyt tämän ennenkin, rauhoittelin itseäni hengittäessäni samalla syvään kerta toisensa jälkeen.
Alku on aina pahin. Vähitellen tunne heikkeni ja pystyin taas rentoutumaan. Ei enää paljoa matkaa, ei enää montaa sekuntia niin
hän olisi paikalla.
”Bella, älä tee tätä”, kuuluikin pian kuiskaus vierestäni.
Hän näytti yhtä säteilevältä kuin aina. Ainoastaan syyllisyys pilasi nuo kauniit enkelin kasvot. Sitä en halunnut mustaamaan tätä hetkeä.
”Kiltti”, kultasilmäinen enkeli rukoili ja irvistin pienesti. Aivan kuin hän oikeasti välittäisi. Hän oli aina ollut loistava näyttelijä.
”Älä pilaa tätä”, pyysin ja otin poikaa tämän olemattomasta kädestä. ”Ei syyllisyyttä.” Hän oli hiljaa, mutta näytti yhä surulliselta. Saatoin haistaa hänen tuoksunsa sekoittuneena viileään talvi-ilmaan, vaikkei se ollutkaan mahdollista. Vain kuvitelmaa niin kuin kaikki muukin.
Valokeilat olivat jo aivan edessäni ja näin kuinka jäinen asfaltti kiilsi kauniisti. Aivan kuin enkelini iho. Ehkä omanikin voisi kiiltää samalla tavalla joskus. Jos hän juoksisi paikalle ja pelastaisi minut taas rusentumasta kuoliaaksi. Niin ei kuitenkaan tapahtuisi tai tulisi koskaan tapahtumaan. Hän oli jossain kaukana ja jäljellä oli enää laimea mieleni tuottama hallusinaatio. Eikä se pystyisi pelastamaan minua. Ei edes antamaan ensiapua pian sykkimättömälle sydämelleni.
Valot osuivat silmiini ja vedin vaistomaisesti käden niiden eteen varjoksi. Kuljettaja huomasi minut ja painoi äänimerkkiä kerta toisensa jälkeen, mutta oli liian myöhäistä jarruttaa jäällä noin kovassa vauhdissa. Yleensä tässä vaiheessa juoksin pois tieltä ja annoin kaiken romahtaa. Nyt en halunnut sitä. En halunnut taas itkeä itseäni turruksiin ikävästä ja vääryydestä. En jaksanut enää olla suuri pettymys kaikille läheisilleni. Ja ennen kaikkea en halunnut luopua harhakuvista, joiden avulla pysyin edes jollain tavalla järjissäni. Halusin kerrankin olla rohkea ja kohdata pelkoni.
Enää muutama sekunti. Ajatus kaiken jättämisestä tuntui lohdulliselta. Melkeinpä hyvältä. Silti pelottavalta. Ehkä niin olisi kuitenkin parempi. Mikään kuolemanjälkeinen ei voinut olla pahempaa kuin oma maanpäällinen helvettini. Astuisin vaikka ikuiseen kiirastuleen vain päästäkseni eroon elämästäni ja kaikista mielessäni vellovista muistoista ja kipeistä ajatuksista. Ei ollut oikein tuhlata kallisarvoista elämää tällä tavoin. Koko olemassaoloni oli vain hapen kulutusta. Satutin kaikkia lähimmäisiäni vain olemalla olemassa. Olisi kaikille parempi, jos vain jäisin paikoilleni, kunnes mitään ei ollut enää tehtävissä. Ehkä aika joskus kultaisi kaikkien muistot ja jättäisi viimeiset kuukaudet omaan arvoonsa.
Katsoin Edwardia ja hänen silmänsä näyttivät juuri niin kauniilta kuin muistinkin.
”Rakastan sinua”, kuiskasin lempeästi ja tiukensin otettani hänen kädestään.
”Tulen heti perässä”, hän vastasi karkeansuloisella äänellään. Sillä hetkellä en halunnut epäillä sitä. Se oli meidän hetkemme. ”Odotathan minua?”
”Aina ja ikuisesti.”
Juuri ennen törmäystä tunsin itseni taas onnelliseksi ja kokonaiseksi rakkaani vierellä. Eikä muulla ollut väliä. En edes tuntenut kipua. Pian olisin taas hänen luonaan.