Uu, tässäpä vasta hieno fic. Harmi, että tulin tänne vasta röyhkeästi jalomielistä esittäen kommenttikampanjan kautta, olisihan tämä pitänyt löytää ilmankin. Jo ensivaikutelma tästä ficistä oli hieno: K11 on ikärajana tarpeeksi rankka ja tarpeeksi häilyvä, paritus hieno ja toimiva (vai sanonkohan vain näin kaikista tämän sukupolven ficeistä yhyy en tiedä, mutta nam) ja no, kahvi on kahvia ja
Jääkahvi nimenä on moniuloitteinen ja todella hieno, jäätävän kaunis suorastaan!
No ensinnäkin, pidin tästä rakenteesta. Kolmijakoisuus ei ole mitenkänä yllättävää ja ihmeellistä, ylipäätänsä tuollainen erottelu on aika normaalia, mutta sitten ku se alkoi kuitenkin sillä tavalla, että ensin Remus kertoi ja Regulus tavallaan vastasi, oli se hienoa. Pidin siitä miten olit tuonut esille, ettei Remus todellakaan ollut vain sellainen kirjapoika, pelkästään hiekanvaaleita hiuksia ja hiljaisia sanoja, vaan niin paljon enemmän, niin suuria
ajatuksia! Ja Regulus taas, hän oli ulkopuolelle enemmän kuin Remus, enemmän mistä pitää kiinni ja niin edespäin, ja sitten tavallaan oli ihan loogista, ettei hän vaivautunut esittämään enempää tai vähempää, olemaan mitään muuta kuin sisäpuolella olikin. Pelkästään se tekee heistä kahdesta niin erilaiset.
Voisin kertoa että haluaisin olla kevytmielinen, useammin humalassa ja karkuteillä.
Olen juuri sellainen kuin luulet. Olen aurinko joka loistaa halveksuntaa, olen itsekäs ja kyyninen ja juuri niin ilkeä kuin täytyy olla, syljeskelen nurkkiin ja niiden takana poltan tupakkaa. Katson peiliin alta kulmain, narskuttelen hampaita unissani ja itketän tyttöjä, tai jos huvittaa niin nauratan ja revin heidän liemikirjoistaan sivuja. Olen aina paikalla laiskasti viimeisenä ja ylpeänä.
Minä muistan miltä tuntui tahtoa jollekin niin paljon hyvää. Niin paljon ettei uskaltanut ajatellakaan. Ja minä pelkäsin niin paljon että valitsin vihan, ja käänsin selkäni joka kerta kun katsoit minuun silmät surullisina, ilman vaatimuksia.
”Regulus.”
Älä sano sitä.
”Et sinä ole niin paha.”
Koko fic, kaikki nämä keskustelut ja sanotut ja sanomattomat sanat olivat niin kuin kilpailu kaksikon välillä; minä olen paha, ei et sinä ole, sinä olet enemmän, no, minä olen vain tätä - Remus halusi ikään kuin todistaa olevansa enemmän kuin mitä luultiin, ja samalla hän halus myös kertoa Regulukselle, maailmalle, että Reguluskin oli enemmän. Tasapuolisesti, muttei koskaan vaatimattomasti, ja se oli jotenkin hienoa! Koska no, ehkei Regulus ollut vain enää jaksanut ajatella olevansa jotain parempaa, jotain niin hyvää, ehkä hän oli luopunut siitä että voisi olla maailmanpelastaja ja sankari, vaan kulki mieluummin omaa polkuaan laiskanrennosti, hymyilevän synkästi.
Sekoittelet jääkahviasi ja lusikka kilisee. Saan siitä kylmiä väreitä. Sinusta.
Olen kuunnellut tarpeeksi hiljaisia sanojasi. Voisin sanoa painu helvettiin, mutta nousen enkä sano mitään, ajattelen että rakastan sinua.
Kotimatkalla poltan tupakkaa ja vihaan jokaista vastaantulijaa.
Oi tästäkin kohdasta minä pidin ihan hirmuisesti! Varsinkin nuo kylmät väreet olivat jotain, mitä minäkin tunsin selkärangassani, ja iih. Regulus oli juuri sellainen,
sinä olet niin hyvä etten kestä.
Haha jossain vaiheessa tämäkin kommentti lakkasi olemasta kommentti ja ryhtyi tiivistelmäksi jääkahvitarinasta, mutta antaa olla - tärkeintä on ehkä että minä pidin tästä ihan hurjasti; tämä oli sopivan erilainen ja silti niin tuttu, looginen - Remus/Regulus juuri sopivasti ja oikealla tavalla ja oaw. Tämä oli ihan tajuttoman kaunis fic, herkkä, erilainen - paritus teki tästä monien tunteiden ja luonteepiirteiden, kahden tasavertaisen ihmisen tarinan (ja se oli ehkä hienointa, sillä välillä sitä kyllästyy lukemaan ihmissuhteista, jossa toinen on aina vähemmän ja sitten joko sortuu tai yllättää ja niin, tämä oli siksi hienon erilainen). Öääääää mitähän sitä enää. Kiitos tästä, vaikutuin!
